Kuolemanpelko

Viime yönä, kun leijuin jossain unen ja todellisuuden rajamailla, hänen kasvonsa palasivat taas mieleeni niin kovin elävinä. Sen näyn myötä tulivat myös kyyneleet. En enää koskaan saa nähdä häntä. Se on niin käsittämätön ajatus. Että ensin vietät usean vuoden ajan lähestulkoon jokaikisen päivän jonkun kanssa, annat koko sydämesi sille ihmiselle, keskustelet hänen kanssaan ja jaat kaikki ajatuksesi, suunnittelet tulevaisuutesi sen ihmisen kanssa. Ja sitten hän onkin poissa iäksi. Hän ei ikinä tule takaisin. En enää ikinä saa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntänsä. Kuolema ei ole koskaan tullut näin lähelle minua eikä se ole koskaan tuntunut näin todelta.

Viime yönä oli vaikeaa saada unen päästä kiinni. Aivan liikaa ajatuksia vilisi päässä. Olen alkanut pelätä tosi paljon, ettei tämä jäänyt minun ainoaksi menetyksekseni. Odotan kokoajan sitä puhelinsoittoa joltain, en edes tiedä keneltä, äidiltä tai kaverilta tai poliisilta, että joku läheinen on taas kuollut. Pelkään ja odotan. Näen kokoajan ympärilläni vaarallisia tilanteita. Kun vanhempamme ajoivat eilen tuntikausia kotiin veljeni uudelta kotipaikkakunnalta, olin ihan varma, että isä nukahtaa rattiin, he ajavat kolarin ja kuolevat molemmat. Kun pikkusiskoni lähti treeneistä kotiin myöhään illalla, olin ihan varma, että joku käy hänen kimppuunsa kesken matkan. Kun luin yhdeltä keskustelupalstalta, että Amerikassa epäillään liikkuvan sarjamurhaaja siinä osavaltiossa, jossa pikkusiskoni asuu, olin ihan varma, ettei sisko palaa sieltä enää takaisin hengissä. Olen ihan varma, että veljeni onnistuu yksin asuessaan jättämään hellan päälle ja koko talo palaa, veli siinä mukana. Pelkään ihan järjettömiä asioita. Näen potentiaalisen kuolemanloukun ihan kaikkialla.

Kukaan meistä ei ole kuolematon. Sen olen tajunnut. Pelkään, että kuolema vaanii minua jossain nurkan takana. Tai en oikeastaan pelkää omaa kuolemaani, vaan jonkun läheiseni. Uskon sen osuvan kohdalleni toistamiseen, koska selvisin niin "hyvin" tästä ensimmäisestä. Uskon sen osuvan kohdalleni toistamiseen, koska elämä on epäreilua.

Se on oikeastaan ainoa asia, jota pelkään. En osaa pelätä enää muuta, ainakaan niin paljoa kuin ennen. En pelkää enää pimeää, korkeita paikkoja, kauhuleffoja tai vieraiden ihmisten ohittamista pimeillä kaduilla. Minun pahin pelkoni toteutui jo, en jaksa enää pelätä muita asioita. Paitsi sitä, että se tapahtuu uudestaan.

Aamulla luin uutisista stylisti Teri Niitin kuolemasta. Rintaa puristi. 43-vuotias, hyväkuntoinen mies. Ei voi olla todellista. Se on jännää, miten N:n kuolemasta huolimatta reagoin todella vahvasti muiden suru-uutisiin. Voisi ajatella, että kun olen itse kokenut jotain niin kamalaa, ei minua hetkauttaisi, jos luen uutisista vaikka jonkun julkkiksen sairastuneen vakavasti. Kyllä se hetkauttaa. Olen järkyttynyt onnettomuuksista, sairauksista ja nuorten ihmisten kuolemista. Jos kuulen tai luen jostain järkyttävästä kohtalosta, ensimmäinen ajatukseni saattaa olla, että miten tuosta voi ikinä selvitä. Miten jotain noin kamalaa voi tapahtua. Vasta sitten, pitkän sekunnin päästä, muistan oman kohtaloni. Ainiin, kävihän minullekin noin. Reagoin kamaliin tapauksiin, kuin en olisi itse kokenut koskaan mitään kamalaa. Sen oman traagisen tarinansa muistaa vasta hetken päästä. Vaikka aina ei haluaisi muistaa. Millaistahan olisi elää edes yksi sellainen päivä, jolloin en ajattelisi kertaakaan N:n kuolemaa, miltä hän näytti kuolleena ja miten sydäntäsärkevää oli haudata hänet? Minä ajattelen noita asioita jokaikinen päivä niiiin paljon. En edes muista, millaista oli, kun ei tarvinnut vaivata päätään tällaisella. Nyt toivoisin, että saisin edes yhden sellaisen päivän. Tai illan. Tai yön. Saankohan sellaista enää koskaan koko loppuelämäni aikana?