Niin olen joskus kuullut sanottavan. Että joka seitsemäs aalto on suuri. Että suuret mullistukset elämässä tapahtuisivat seitsemän vuoden välein ja että ylipäänsä asiat menisivät jonkinlaisessa seitsemän vuoden syklissä. En tiedä, onko todella näin, mutta juuri nyt siihen on helppo uskoa.
Viime perjantaina tuli kuluneeksi seitsemän vuotta N:n kuolemasta. Enkä olisi voinut kuvitella viettäväni sitä yhtään ihanammin. Sain herätä aamulla mieheni vierestä ja mennä talviloman jälkeen ensimmäistä päivää töihin. Töihin oli ihana palata. Vietimme työporukalla hieman myöhässä ystävänpäivää, vaikka totesimmekin, että ainahan meillä on ystävänpäivä töissä. Illalla lähdimme osan työporukasta kanssa after workeille, jotka venyivät myöhään. Olipahan hauskaa.
Illan aikana yksi työkaverini kyseli uudesta miehestäni ja sanoi, että on vilpittömästi onnellinen, että olen löytänyt elämääni ihanan tyypin. Ja että hän on niin monet kerrat miettinyt, miten epäreiluja kokemuksia olen joutunut kohtaamaan, ja miten minä niistä olen oikein selvinnyt. Kerroin hänelle, että niistä epäreiluista kokemuksista on itse asiassa juuri tänään tasan seitsemän vuotta aikaa. Siinäpä sitten kilisteltiin seitsemälle vuodelle, rakkaudelle, selviytymiselle, ystävyydelle, elämälle.
Seitsemäs vuosi oli minulle tosi hyvä. Nyt seitsemän vuoden jälkeen asiat ovat tosi eri tavalla, kuin aiempina vuosina. Vaikka toisaalta ne ovat aivan samalla tavalla. Elämäni ja arkeni on periaatteessa täysin samanlaista kuin se on jo pitkään ollutkin, mutta olen saanut kaiken sen hyvän päälle vain lisää hyvää viimeisen vuoden aikana. Olen nyt varmasti onnellisempi, kuin kertaakaan N:n kuoleman jälkeen. Onneksi en N:n kuollessa tiennyt, että menee oikeasti melkein seitsemän vuotta, ennen kuin olen uudessa parisuhteessa. Se olisi tuntunut todella musertavalta.
Jälkikäteen ajateltuna ymmärrän, että juuri näin ja juuri tällaisella aikataululla kaiken piti mennäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti