Heinäkuun viimeinen

Heinäkuu on ollut helpoin kuukausi N:n kuoleman jälkeen.

Vaikka heinäkuussa oli meidän vuosipäivämme.
Vaikka heinäkuussa sain tietää aivokasvaimesta.
Vaikka heinäkuussa minulle sanottiin, ettei kukaan täysjärkinen minua enää halua.

Vaikka.
Silti.

Silti heinäkuu oli tähän mennessä helpoin.

Koska paistoi aurinko.
Koska lomailin melkein koko kuun.
Koska näin paljon kavereita.
Koska lähdin pari kertaa täysin suunnittelematta ystävieni kanssa viettämään iltaa, ja palasin kotiin vasta aamuyöllä.

Siksi.

Joinain päivinä on hieman huono omatunto, kun tajuan, etten ole miettinyt häntä montaakaan kertaa. Ja tiedän, ettei tarvitsisi olla. Sillä niitäkin päiviä on loputtomasti, kun vain mietin ja itken. Ja niitä päiviä tulee lisää, tulee paljon. Välillä on erittäin tervettä elää tässä hetkessä ja ajatella vain ihmisiä, jotka ovat elossa. Elossa olevat ihmiset vievät minua eteenpäin. On opeteltava päästämään irti. Ei tietenkään irti muistoista, sillä ne tulevat olemaan aina osa minua ja menneisyyttäni. Muistot lohduttavat ja välillä kantavatkin. Mutta on päästettävä irti siitä, mikä vietiin minulta. Irti unelmista ja entisestä elämästä. On vain opeteltava ymmärtämään ja hyväksymään, etten koskaan saa sitä elämää, jota rakensin.

Se on raskasta, mutta se on ainoa mitä voin tehdä.

Päästää irti. Antaa hänen mennä. Hänellä on hyvä. Ja niin on minullakin.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Aina.

Eläköön elämä

Tämä kuva kertoo aika hyvin, millainen fiilis minulla on juuri nyt. Iloinen ja onnekas. Onnekas kaikesta huolimatta. Minulle ei ehkä jaettu kaikista parhaimpia kortteja tähän elämään, mutta koen olevani silti onnekas. Koska heräsin tänä aamuna. Koska olen saanut viettää aika mahtavan kesän. Koska tulevaisuus on vielä edessä. Minulla on onnellinen menneisyys, ehkä vähän surullinen ja traaginen nykyhetki, mutta ihan varmasti vielä onnellinen tulevaisuus. Ihan varmasti.

Minut tekee onnelliseksi ihanat kommentit täällä blogissa. Vanhat ystävät. Uudet ystävät. Auringonpaiste. Lämmin järvivesi. Se, että asuntoasiat etenee! Alkavat olympialaiset. Se, kun joku nauraa. Se, kun joku välittää. Se, kun joku ikävöi.

Huikea elämä. Toisina päivinä on niin pirunmoinen ikävä ja suru, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Mutta kesä on ollut täynnä myös näitä päiviä, kun elämä vaan tuntuu ihan huikealta. Eikä se huikeus vaadi muuta, kuin sen, että sai taas kerran avata aamulla silmät. Ja että on ihania ystäviä ympärillä. Ei huikea elämä muuta vaadi. Eihän minulla muuta ole! Eikä tarvitsekaan olla.

Minulla on kuitenkin kaikki, mitä tällä hetkellä voin toivoa. Ja enemmänkin.

Kuka tietää, onko huomenna taas surkea päivä. Ehkä onkin. Mutta sitä suuremmalla syyllä nautin näistä hyvistä päivistä.

Patologin lausunto

Puhuin tänään N:n äidin kanssa puhelimessa, ja sain kuulla häneltä juuri saapuneen patologin lausunnon. Se kertoo tarkemmin, mitä tapahtui ja mitä N:n ruumiinavauksessa saatiin selville.

N:n kuolinsyy on tauti. Ja se tauti oli aivokasvain. Kolloidikysta. Kasvain itsessään oli hyvänlaatuinen, mutta poikkeuksellisen suurikokoinen, ja se oli kolmannessa aivokammiossa. Kasvain tukki aivoselkäydinnesteen virtauksen ja aivopaine kasvoi siksi liian suureksi.

Minun rakkaallani oli aivokasvain. Kammottava sana. Vielä kammottavampi kohtalo.

Tuo sairaus on lausunnon mukaan harvinainen. Näköjään N oli niin erityislaatuinen, että onnistui nappaamaan jonkun harvinaisen sairaudenkin itselleen.

Lausunto ei kerro sitä, olisiko N voitu pelastaa, jos hoito olisi aloitettu heti hänen mentyä sairaalaan. Lausunto ei kerro, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Sitä selvittää poliisi ja Valvira. Sillä tässä tapauksessa tutkitaan myös hoitovirhettä. Selvitetään, jätettiinkö N tutkimatta vääristä syistä ja olisiko häntä pitänyt tarkkailla nukkuessa useammin. Poliisin tulokset tulevat joskus myöhemmin. Odotan myös niitä. Haluan tietää, johtuiko N:n kuolema hoitovirheestä tai hoitamatta jättämisestä, vaikka se onkin erittäin lohduton vaihtoehto. Se kertoo, että hänet olisi ehkä voitu pelastaa.

Helpottavaa silti tietää tämän verran. Sain tänään monin verroin uutta tietoa. N kärsi migreenistä useamman vuoden, mutta nyt on selvää, ettei hänellä mitään oikeaa migreeniä ollut, vaan kaikki johtui tuosta kasvaimesta. Miksei häntä tutkittu aiemmin? Miksi tässä piti käydä näin?

Onneksi nyt tiedän. Nyt voin selittää lyhyesti, mihin N kuoli. Hänellä oli aivokasvain. Minun rakkaallani oli aivoissa kasvain, joka otti vallan. Aivokasvain.

Kelpaat kelle vaan. Tai sitten et.

"Aika karu toi sun tilanne. Kai sä itekin tajuat, ettei toi tuu olemaan kenellekään miehelle ok? Aikamoinen kusipää ja idiootti saa mies olla, et haluais tollaseen suhteeseen ryhtyä."

Nämä sanat kuulin hetki sitten yhdeltä henkilöltä, johon olin tutustunut tuntia aiemmin. Kerroin hänelle tilanteeni, ja sain vastaukseksi tuon. Hänen mielestään kukaan mies ei enää halua olla kanssani, koska minun avomieheni on kuollut. Hänen mielestään kukaan mies ei voisi vilpittömästi olla onnellinen kanssani, koska tilanne on mikä on.

Vedin tuolle tyypille todella aikuismaiset raivarit. Haukuin hänen ulkonäkönsä, vaatteensa, luonteensa, käytöksensä ja ihan kaiken, mitä sillä hetkellä sattui tulemaan mieleen. Sen hän ansaitsi. Pelle.

Olen tapahtuneen jälkeen pohtinut paljon hänen sanojaan. Ne loukkasivat. Ne loukkasivat todella paljon siksi, että hän saattoi olla oikeassa. Kenellekään ei tulisi missään nimessä sanoa tuollaisia asioita, mutta valitettavasti tuo on totta. Hän vain sanoi sen ääneen, koska oli idiootti. Mutta hän oli oikeassa.

Fakta on se, että tulevaisuuden poikaystäväni tulee olemaan ikuinen kakkosvaihtoehto. Se kuulostaa pahalta, mutta niinhän se on. En ikinä olisi etsimässä uutta suhdetta, jos N olisi elossa. Olisin ollut hänen kanssaan todennäköisesti loppuelämäni. Hän oli ensimmäinen valintani. Kaikki tulevat suhteeni ovat varavalintoja. Seuraava poikaystäväni on Plan B. Tuo ääliö oli aivan oikeassa, ettei se ole kenellekään ok. Ja ymmärrän sen ihan täysin, ei olisi ok minullekaan!

Miten hitossa minä voin ikinä kelvata kenellekään? Miten kukaan voi haluta tällaisen naisen? Kenelle on ok, että olen tatuoinut edellisen avomieheni kuolinpäivän käsivarteeni, että käytän meidän kihlasormuksiamme, että käyn hänen haudallaan, että olen viikoittain tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa, että kaikki sosiaalisen median tilini ovat täynnä meidän yhteiskuviamme, että nukun hänen t-paita päälläni, että kannan hänen käyntikorttiaan edelleen lompakossani, että pidän hänen valokuviaan esillä tulevassa kodissani, että minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan?

Ei kenellekään. Se ei ole kenellekään ok.

Muistan ikuisesti yhden illan minun ja N:n suhteen alusta. Asuimme jo yhdessä ja meillä oli ollut joku typerä riita. Olin mennyt makuuhuoneeseen mököttämään ja makasin jo peiton alla menossa nukkumaan, kasvot seinään päin. N tuli huoneeseen, tuli sängylle ja laittoi nappikuulokkeen minun korvaani. Sieltä soi Juha Tapion kappale "En mitään, en ketään". Makasin sängyllä kyyneleet silmissä enkä osannut sanoa mitään. N antoi musiikin vain soida. Seuraava kappale oli "Kelpaat kelle vaan". Makasimme pimeässä huoneessa, emme sanoneet sanaakaan, pelkkä musiikki soi kuulokkeista. Se oli yksi N:n ihanimmista teoista. Ja sitä muistelen tällaisina hetkinä. N:n mielestä minä kelpasin kelle vaan. Yritän pitää sen ajatuksen mielessäni. Se on vaikeaa, koska tiedän totuuden, ja totuus ei ole se, että kelpaisin kelle vaan. Mutta on aivan liian surullinen ajatus, että olisin koko loppuelämäni yksin. Sitten, kun aika on valmis, haluan löytää miehen, joka hyväksyy minut tästä huolimatta. Se on suuri pyyntö ja vaatimus. Mutta ehkäpä sellaisia aarteita on vielä olemassa. Kuka tietää. Ehkäpä kappaleen kertosäkeistö muuttuu vielä todeksi.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu, mä tiedän sen

Sä heräät huomaamaan

Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Asunnon metsästystä

Puoli vuotta sitten selasin netin asuntosivuja päivittäin. Tavoitteena oli löytää meille ensimmäinen yhteinen, ikioma koti. Maksimihinta 160 000 euroa, kaksio tai mielellään kolmio, kerrostalo tai mielellään rivitalo, lähellä keskustaa.

Viime viikot olen selannut asuntosivuja edelleenkin päivittäin. Kohde vain on hieman muuttunut. Yksiö, alle 30 neliötä riittää, mahdollisimman halpa, maksimivuokra 500 euroa kuukaudessa, kaupungin keskustassa, sillä en pääse yksin autottomana liikkumaan mihinkään (kyseisen kaupungin bussiliikenne on yksi iso vitsi).

Melkein naurattaa. Mutta ei ihan. Puolessa vuodessa on elämä mennyt kyllä totaalisen uusiksi. Muistan edelleen yhden ihanan rivarinpätkän, jota kävimme katsomassa. Siinä oli oma piha ja pieni takka. Näin jo mielessäni pimeät syysillat, kun olisimme istuneet takan edessä villasukat jalassa, glögimukit kädessä. Teimme tarjouksen siitä asunnosta. Sitä ei hyväksytty, luojan kiitos. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että olisin yksinäni velkaloukussa ylisuuren asunnon kanssa.

Tällä hetkellä näen mielessäni hieman erilaiset syysillat. Istun yksinäni surkean pikkuyksiön sohvalla vääntämässä opinnäytetyötä ja katsomassa läpi kaikkia Netflixistä löytyviä sarjoja, kun ei ole muutakaan tekemistä. Ruokavalio koostuu varmaan pääasiassa muroista ja leivästä, kun ei yksinään jaksa tehdä kunnollista ruokaa. Otan vastaan jokaisen liikenevän työvuoron, jotta olisi varaa elämiseen, mutta en tokikaan voi tienata enempää kuin 660 euroa kuussa, jos haluan pitää opintotukeni. Kyllä on ihanaa olla opiskelija.

Todellisuudessa on kyllä ihan jees olla opiskelija. Minulla on jo nyt hirvittävä ikävä koulukavereitani, ja parasta koulun alkamisessa onkin, että näkee heidät taas. Kiva päästä käyttämään haalareita opiskelijabileissä. Kiva juoruta ruokalassa, mitä kaikkea hölmöt opettajat ovat taas keksineet.

Ja oikeasti odotan jo sitä, että löydän oman pienen kodin. Pääsen sisustamaan sen mieleisekseni, saan tehdä kodissani ihan mitä ikinä haluan, ihan omassa rytmissäni. Viihdyn yksinäni. Yhdessä asuessa rakastin niitä hetkiä, kun tulin töistä tai koulusta kotiin, eikä N ollut vielä kotona. Kun sai rojahtaa sohvalle läppärin kanssa ja vain hetken aikaa olla. Rakastin tosin sitäkin hetkeä, kun avain kävi lukossa, ja hän tuli kotiin joka kerta yhtä aurinkoisena. Nyt en saa sitä hetkeä enää koskaan. Kenenkään avain ei käänny lukossa eikä ovi aukea. Olen aivan totaalisen yksin.

Mutta en lannistu. Omistusasuntohaaveet kaatuivat ryminällä, eikä minulla ole nyt mahdollisuutta mihinkään muuhun, kuin kaikista halvimpaan luukkuun. Joskus elämässä käy niin. Se on epäreilua, mutta sille ei voi mitään. Uusi koti on uusi alku. Alku minun loppuelämän mittaisella polulla, joka toivon mukaan tulee olemaan vielä täynnä uusia ilon hetkiä.

Muuttopäivä neljä vuotta sitten

Ainiin, melkein unohdin! Torstaina menen ensimmäiseen asuntonäyttöön. Asunnossa on kiva keittiö, se on hyvällä paikalla ja ihan kohtuuhintainen. Peukut pystyyn, että saisin sen!

Kaunista ja rumaa

Kävimme eilen Saarenmaan eteläkärjessä. Paikka oli ihan uskomattoman lumoava. Olimme paikalla vasta kymmenen aikaan illalla, joten siellä ei ollut ketään muita. Aurinko laski. Oli ihan mielettömän kaunista. Ja rauhallista.

Kotimatkalla saimme todistaa ehkä kauneinta auringonlaskua, mitä olen koskaan nähnyt.

Koko eilisillan päässäni pyöri yksi ajatus. Miten maailmassa, joka on näin kaunis, voi tapahtua niin paljon pahaa? Miten kaikki tämä kauneus voi mahtua samalle maapallolle pahuuden ja rumuuden kanssa? Miten voi olla mahdollista, että maapallolla on näin liikuttavan kaunis ja rauhallinen kolkka, mutta minun poikaystäväni on kuollut?

Aamulla uutiset luettuani ajatus pyöri päässäni entistä enemmän. Nizzan terrori-isku aiheutti kylmiä väreitä. Kyllä on karua tämä ihmiselämä. Koskaan ei tiedä, mikä hengenveto jää viimeiseksi. Sairaus voi viedä, rekka ajaa päälle tai aalto hukuttaa alleen. Mistään muusta ei ole takuita, kuin tästä hetkestä. Mitään muuta ei loppujen lopuksi ole.

Mutta ehkäpä kauneutta ei osaa nähdä, ellei ole ensin nähnyt todellista rumuutta. Pieniä onnenhetkiä ei osaa arvostaa, ellei ole ensin käynyt pohjalla. Ja pienet onnenhetkethän lopulta tekevät elämän. Pieniä onnenhetkiä ovat autio ranta. Onnistunut valokuva. Halaus. Hymy. Tuulenvire. Aaltojen silottamat kivet. Hyvä biisi. Illat. Aamut. Ystävälliset tarjoilijat. Suloiset vanhat pariskunnat. Ja metsätiellä auton eteen juossut valtava villisika (ei ole muuten sydänkohtaus ollut yhtä lähellä hetkeen!)

Unta

Näin viime yönä hänestä unta. En olekaan nähnyt tosi pitkään aikaan. Unessa N näytti ihan samalta, kuin aina ennenkin. Ihan itseltään. Ainoastaan hiukset olivat pidemmät. Ehkäpä ne nyt olisivatkin pidemmät, jos N eläisi.

Yleensä häneen liittyvissä unissa hän on poissa. Ymmärrän jo unta nähdessäni, ettei se ole totta, eikä hän ole todellinen. Tai hän on unessa jotenkin minun tavoittamattomissani. Tämä uni oli erilainen. Tässä juttelin hänen kanssaan ja sain halata. Hän oli siinä. Hän katsoi minua silmiin.

Jokainen voi kuvitella, millaista on herätä tuollaisesta unesta. Se on helvettiä. Tänään oli aamu, kun en olisi välttämättä halunnut avata silmiä. Välillä totuuden kohtaaminen tuntuu aivan liian sietämättömältä. Vaan minkäs teet. Jokaisen päivän ja yön yli on mentävä. Mentävä kohti jotakin parempaa ja helpompaa, vaikka välillä tuntuu, ettei sellaista ikinä tule. Muuttuuko elämä koskaan tämän helpommaksi? Toivottavasti kyllä, sillä tuskan täyttämä elämä ei ole elämää ollenkaan.

Unia olisi kiva nähdä, jos niistä ei tarvitsisi herätä. Tai jos se herääminen olisi edes hieman vähemmän tuskallista. Unet ovat mielikuvitukseni lisäksi ainoa paikka, jossa saan olla hänen kanssaan. Tavallaan se on kiva ajatus. Viettää unessa aikaa hänen kanssaan, koskea ja kuulla hänen äänensä. En saa häntä enää koskaan sen elävämpänä, kuin unessa. Ja se on käsittämätön ajatus. Vielä melkein viiden kuukauden jälkeenkin on käsittämätön ajatus, ettei hän enää elä. Ei. Enää. Elä. Eihän se voi olla mahdollista. Vastahan hänen sydämensä löi kiivaasti, hän hengitti tätä samaa ilmaa kuin minäkin, ja oli enemmän elossa kuin ikinä. Hänellä oli niin paljon haaveita, hän oli aina menossa ja aina tapaamassa ystäviä. Ja yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, sitä ei mukamas enää ole. Viisi kuukautta ei toden totta ole riittävä aika sen asian tajuamiseen. En tiedä, onko yksi elämäkään riittävä aika. Voi olla, etten ikinä koskaan sisäistä tätä.

Terveisiä Latviasta

Muutama päivä lomaa takana täällä. Ai että, minä nautin. Ihanaa olla pois kotoa. Tekee niin hyvää irrottautua kaikesta siitä, mikä kotona odottaa. Tai ei odota.

Vanhemmillani on jo vuosia ollut tapana reissata Virossa ja Latviassa kesäisin. Minäkin olen ollut monta kertaa mukana. Ensimmäistä kertaa lähdin mukaan sinä kesänä, kun olimme N:n kanssa tavanneet. Näihin reissuihin liittyy aina tietyllä tavalla ikävä. Kun se toinen on odottanut kotona, ja itse on kuitenkin aina odottanut kotiinpaluuta. On odottanut sitä, että näkee toisen. Tälläkin kertaa tähän reissuun liittyy ikävä. Hyvin erilainen ikävä tosin, kuin aiemmin. Tavallaan ikävöi kotiin, mutta ei sitten kuitenkaan, koska ei kotona ole mitään. Hassua, kun ei tarvitse ikävöidä kotiin samanlailla, kuin aiemmin. Voi vain nauttia lomasta ja reissusta ja kaikesta, eikä ole kiire tai ikävä mihinkään. Ikävä tietysti on, mutta siihen en löydä helpotusta kotoa. Enkä mistään muualtakaan.

Latvia on mukava paikka. Yövymme Jurmalassa, mutta olemme käyneet myös Riiassa. Latvia on jännä sekoitus uutta ja vanhaa. Suomalaisena sitä on aivan ihmeissään, miten näin rähjäisissä ja vanhoissa taloissa voi asua! Minun näkökulmastani nämä mörskät ovat asuinkelvottomia. Mutta siitä juuri huomaa, miten hyvään on tottunut. Miten paljon sitä vaatii. Vaikka välillä ajattelee, ettei minulla ole mitään ja menetin kaiken, ei se ole totta. Minullahan on vaikka mitä. Olen jokatapauksessa onnekas.

Rumien talojen lisäksi Latviassa on todella kuumia miesmyyjiä ruoka- ja vaatekaupoissa! Huhhuh, miksei Suomessa ole? Jurmalassa on upea hiekkaranta ja säätkin ovat suosineet meitä. Olemme käyneet eläintarhassa ja shoppailleet. Ja nauraneet äidin kanssa ihan hillittömästi tyhmille vitseille. Tämä on juuri sitä, minkä tarpeessa olin.

Huomenna ajamme Viroon ja jatkamme lomaa Pärnussa. Onneksi kotiinpaluuseen on vielä aikaa. Täällä on hyvä. Täällä jokainen kadunkulma ei huuda hänen nimeään ja yhteisiä muistoja.

Vuosipäivä

Tänään, 7.7, on minun ja N:n vuosipäivä. Tänään tulisi täyteen taas yksi vuosi seurustelua lisää. Mutta minä vietän sitä nyt yksinäni. Surullista.

Muistan, kun N kysyi minulta, seurustellaanko. "Mitä sä oot mieltä: saisinks mä kutsua sua mun tyttöystäväks?" Se kysymys tuli hieman ujosti ja arastellen. Ja minä olin maailman onnellisin tyttö. Olimme juuri viettäneet iltaa N:n kavereiden kanssa, ja olimme tulleet N:n luo yöksi. Makasimme keskellä yötä peiton alla ja ennen nukkumaanmenoa hän kysyi sen. Siitä lähtien hän sai kutsua minua tyttöystäväkseen, myöhemmin avovaimoksi ja kihlatuksi.

Olisimme menneet naimisiin 7.7.2018. "Ai miksei 2017, se sointuu päivämäärään paremmin?" ovat ihmiset usein kysyneet. No koska vuonna 2018 tuo päivämäärä on lauantai. Jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme juttelimme vitsillä, että menisimme naimisiin 7.7, koska se on niin hyvä päivämäärä. Ja samalla vuosipäivä. Selvitimme jo ensimmäisenä seurusteluvuotenamme kalenterista, minä vuonna se päivä sattuu lauantaille. Ja sitten, kun häiden miettiminen oikeasti tuli ajankohtaiseksi, tuntui tuo kauan mielessä ollut päiväys hyvältä edelleen. Mitä ihmettä minä teen, kun 7.7.2018 koittaa? Sen piti olla minun hääpäiväni. Joudun viettämään senkin ilman häntä. Joudun viettämään kaikki loppuelämäni päivät ilman häntä. 

Minun oma pieni perinteeni. Haudalla käydessäni kirjoitan viestin hautakynttilään. Silloin N:n perhekin näkee, milloin olen käynyt moikkaamassa. Tämä on nyt minun ja N:n oma juttu. Mehän jätimme usein toisillemme pieniä lappusia luettavaksi ympäri asuntoa. Nyt jatkan samaa. Vien N:lle rakkausviestejä luettavaksi edelleen ♥

Kesäkiireitä

Heinäkuu tulee varmaan olemaan melko hiljaista aikaa täällä blogissa. Lähden ylihuomenna reiluksi viikoksi Latviaan ja Viroon perheeni kanssa. Sen jälkeen on minulla vielä vähän lomaa jäljellä, ja aion käydä mummolassa ja muuta pientä. Nämä reissut ovatkin sitten varmaan viimeisiä vähään aikaan. Syksyllä jatkuu opiskelu ja työt. Ja mihin minä yksin edes lähtisin. Meillä oli aina syksyisin tapana käydä N:n kanssa etelänmatkalla, mutta tänä syksynä ei ole tiedossa minkäänlaista lomaa. Täytyy nauttia kesästä mahdollisimman paljon siis.

Viimepäivinä olen nähnyt kavereitani. Ja viikonloppuna olin työkavereideni kanssa laivalla. Voi jestas, miten hauska reissu oli! Nyt on taas naurettu varastoon pitkäksi aikaa. Mikä onni on omistaa tuollaisia ystäviä! Mikä onni on, että saan kutsua työkavereitani ystävikseni. Se ei ole itsestäänselvää. Mutta se on ihan parasta. On ihan parasta, kun ystävien kanssa saa tehdä töitä, mutta sen lisäksi nauraa kippurassa ja heti perään itkeä. Tanssia yökerhossa tai istua jonkun kotisohvalla keskellä yötä puimassa elämää. Maailman parasta.

Syksyä kohti mentäessä tämä blogi muodostuu minulle varmaan entistä tärkeämmäksi. Syksy tuo tullessaan niin paljon uutta. Muutto yksin pois kotikaupungistani, vertaistukiryhmän aloitus, yksinäiset pimeät illat. Tulen tarvitsemaan tätä blogia silloin. Tämä blogi oli minulle hirmuisen tärkeä alkuvaiheessa, kun mitään muuta ei oikeastaan ollut. Tämä oli henkireikä. Ja henkireikää tulen tarvitsemaan syksylläkin.

Selailin tänään vuokra-asuntojen ilmoituksia. Vaikka yksin muuttaminen pelottaa, odotan sitä jo kuitenkin. Odotan kaikkea muutakin, mitä elämällä on tarjottavana. Pakkohan minullekin on tapahtua jotakin hienoa! N:n kuolema tosin opetti sen, etten odota kuuta taivaalta. Kaiken ei elämässä tarvitse olla täydellistä. En tarvitse kaikista hienointa kotia, parhainta palkkaa ja upeita luksuslomia. Tavallinen elämä riittää. Onnellisuus riittää, ja onni on pieniä asioita sekä rakkaita ihmisiä. Pitäisi muistaa, ettei aina tarvitse tavoitella parempaa, isompaa ja hienompaa. Tyydy siihen, mitä sinulla on nyt. Voit menettää sen kaiken huomenna. Ja arvostat kaikkea omistamaasi vasta, kun menetät sen. Tee muutos, ja arvosta sitä kaikkea jo nyt. Koska sinä omistat ihan valtavan paljon, ihan varmasti.

Arvokkain asia, mitä koskaan olen omistanut.

Vanhemmat

Minun vanhempani tapasivat N:n vanhemmat ensimmäistä kertaa aikalailla tasan vuosi sitten. Ne olivat N:n valmistujaiset. Jännitin sitä päivää vaikka kuinka kauan etukäteen. En edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että se vei suhteen taas askeleen syvemmälle tasolle. Ja jännitin, miten he tulevat juttuun. Se pelko oli täysin turha, sillä he juttelivat tuntikausia juhlissa. Se oli ihana päivä.

Toisen kerran vanhempamme tapasivat viime helmikuussa sairaalassa, kun jouduimme hyvästelemään N:n. Miten elämä voi olla näin julma? Ensitapaamisella juhlitaan hienoa saavutusta ja sitä, että kaikki on vasta edessä. Koko elämä on vasta edessä. Ja puolta vuotta myöhemmin, seuraavalla tapaamisella, kaikki on ohi.

Onneksi ehdimme järjestää vanhemmillemme tapaamisen ennen N:n kuolemaa. Olisi ollut jotenkin outoa, jos ensitapaaminen olisi ollut siellä sairaalassa, tai vasta hautajaisissa.

N:n vanhemmat kävivät meillä kylässä alkuviikosta. He ovat kyllä ihania ihmisiä. Oli ollut ikävä heitä. On tavallaan hassua, miten luonnollisesti vanhempamme tulevat toimeen ja löytävät puheenaiheita, vaikka he ovat tavanneet vain muutaman kerran. Jotenkin haluaisin, että tästä tulisi tapa. Että välillä he kävisivät meillä, ja me vuorostamme heillä. En haluaisi koskaan luopua heistä. Vaikka en enää kuulu samalla tavalla heidän perheeseensä, enkä tule koskaan enää kuulumaankaan, haluaisin pitää heidät aina lähellä. Haluaisin kutsua heidät valmistujaisiini, jos järjestän juhlat. Ehkä minä olen heille tavallaan elävä muisto N:sta. Ja meidän tapaamisissa N on aina läsnä. Puhumme hänestä ja jaamme hauskoja muistoja. Ja jaamme rakkauden ja ikävän.

N:n valmistujaiset olivat yksi viime vuoden ihanimpia päiviä. Tiedän, että N:kin oli todella onnellinen silloin. Kaikki rakkaat läsnä. Autoinsinöörin paperit taskussa. Miten erilaista elämä onkaan nyt vuosi sen jälkeen. Tämä on jotain, mitä kukaan ei olisi pahimmissa painajaisissakaan voinut kuvitella tapahtuvaksi. Mutta sen kanssa on vain elettävä. Onneksi on muistot. Onneksi minulla on N:n perhe. Koska he ovat tällä hetkellä ainoat ihmiset, jotka ymmärtävät. He tietävät, mitä tämä on. Siihen ei kukaan ystäväni eivätkä omatkaan vanhempani kykene. N:n perhe on ainoa, joka jakaa täysillä sekä surun, että ymmärryksen, millaista on menettää rakas. Samalla menettää palan omasta elämästään ja omasta itsestään. Eikä sitä palasta saa koskaan takaisin. 

N:n valmistujaisjuhlien kakku. Onkohan pitopalvelun leipuri arvannut, että tämä tuli 27-vuotiaalle miehelle?

Hautajaistunnelmia

Näin tänään kuvia hautajaisista ensimmäistä kertaa. Tai itseasiassa halusin vasta tänään katsoa ne ensimmäistä kertaa. Palasin hyvin elävästi takaisin siihen päivään. Silloin oli kylmää ja aurinkoista. Maaliskuun puoliväli. Yksi elämäni kauheimmista päivistä. Yhdeksän vuotta sitten meidän perheemme istui kirkossa, kun neljä Jokelan kouluammuskelussa kuollutta nuorta siunattiin ja haudattiin. Sanoin silloin äidilleni, että nämä ovat varmasti kamalimmat hautajaiset, joihin koskaan joudun. Olin väärässä. Jouduin kokemaan vielä monin verroin kamalammat. Nyt melkein tekisi mieli sanoa, että nämä olivat varmasti kamalimmat hautajaiset, joihin koskaan joudun. Mutta mistäs sitä tietää. Mistäs sitä tietää, mitä tämä elämä tuo vielä tullessaan.

Halusin jakaa tänne muutaman kuvan. Ihan muutaman vain, sillä haluan kunnioittaa muiden vieraiden yksityisyyttä ja pitää tämän blogin edes hieman anonyymina. Näiden kuvien katseleminen ei ollut helppoa. Mutta vielä sata kertaa vaikeampaa oli kokea tuo päivä ihan oikeasti.

Olin valinnut kukkiini violettia, sillä violetti on insinöörin väri, ja N ehti valmistua insinööriksi reilu puoli vuotta ennen kuolemaansa.

Lepää rauhassa, rakas ♥

Ikävöin sinua niin.

Selviytyjä

Joskus muistellessani kulunutta kevättä, mietin, onko se ollut tottakaan. Olenko elänyt jonkun toisen elämää? Onko se kaikki oikeasti tapahtunut minulle? Olenko todella joutunut käymään sen kaiken läpi? Ja jos olen, miten voi olla mahdollista, että selvisin?

Kaikki muistot ovat yllättävän kirkkaina päässäni. Usein traumaattisen asian tapahtuessa ihmisen mieli voi unohtaa tapahtumasta osan suojellakseen itseään. Mutta minä muistan jopa sairaalasta kaiken. Muistan, kuinka lääkäri kertoi tilanteen olevan erittäin huono, eikä N todennäköisesti enää heräisi. Kaikki huoneessa purskahtivat itkuun. Paitsi minä. En tiedä, tuliko minulle jokin shokki päälle siinä vaiheessa. Olin itkenyt koko päivän, mutta tuon uutisen kuultuani kyyneleitä ei tullut. Muistan ikuisesti N:n äidin kasvot, kun hän oli saanut kuulla menettäneensä poikansa. Muistan, kuinka N:n isäpuoli soitti N:n iäkkäälle mummolle ja sanoi: "Ota taksi ja tule sairaalalle sanomaan N:lle viimeiset jäähyväiset". Siinä vaiheessa minä muserruin. Viimeiset jäähyväiset. Minun pitäisi hyvästellä hänet viimeistä kertaa, enkä koskaan saisi häntä takaisin. Muistan, kuinka illalla vanhempieni luona makasin sohvalla paksuissa vaatteissa kahden peiton alla, ja tärisin silti kylmästä. Voin fyysisesti todella pahoin. Muistan, kuinka isäni tuli töistä kotiin, ja äitini kertoi hänelle uutiset. Isän ensimmäinen reaktio oli "Voi rähmä". Muistan, kuinka ärtynyt olin. Minulta oli juuri kuollut mies ja sinä sanot vain voi rähmä! Muistan, kuinka seuraavana yönä sain nukuttua vain onnettomia pikkupätkiä, ja herättyäni yöllä googletin kännykällä "miten selvitä puolison kuolemasta". Kuinka moni 24-vuotias voi sanoa googlettaneensa samaa?

Muistot ovat kirkkaita, mutta kaukaisia. En voi vieläkään uskoa, että ne tapahtuivat minulle. En voi uskoa, että selvisin niistä.

Mitä ikinä tässä elämässä tapahtuukaan, minä olen selviytyjä. Sitä supervoimaa ei minulta kukaan vie pois. En tiedä, mitä tulen tässä elämässä vielä olemaan. En tiedä ammattiani, enkä sitä, tulenko olemaan vaimo tai äiti. Mutta tulen aina olemaan selviytyjä. En ole koskaan ollut erityisen hyvä tai taitava missään, enkä osaa ikinä vastata, jos joku kysyy, missä olen hyvä. No en oikeastaan missään. Mutta nyt tiedän, että olen vahvempi kuin moni muu. Olen aika kova mimmi. En ole juuri koskaan voittanut mitään kisoja, koska en ole hyvä missään. Mutta tällä kertaa voitin. En antanut periksi, vaikka elämä yritti nujertaa minut pahimmalla mahdollisella tavalla. Tässä olen edelleen. Selviytyjänä, voittajana ja oman elämäni supersankarina.

Lomalla

Tosiaan, minähän olen nyt lomalla! Hassua. Seuraava kuukausi ilman mitään velvoitteita. Pelkkää rentoutumista.

Toisaalta minulla on jotenkin ristiriitaiset fiilikset tästä lomasta. Itsensä kiireisenä pitäminen on ollut ihan hyvä juttu. Koulu ja työ ovat pitäneet ajatukset kasassa ja tuoneet rutiinia elämään. Mitä nyt, kun olen ainakin osan lomastani tekemättä mitään? Vajoanko johonkin syviin vesiin taas? Toisekseen, en koe olevani loman tarpeessa. Se kuulostaa hassulta, sillä minulla on takana elämäni raskain ja työläin kevät. Tämän kevään jälkeen ajattelisi minun todellakin olevan loman tarpeessa. Koulu, työharjoittelu ja työ, kaikkien kolmen kanssa tasapainoilin yhtäaikaa. Plus tietysti siihen lisäksi koko sirpaleinen muu elämä. Mutta siltikään en koe olevani loman tarpeessa, johtuen ehkä siitä, etten tee täyttä päivää työpaikassani. Teen vain muutaman vuoron viikossa. Nyt kuitenkin täytyy nauttia lomasta. Ottaa iisisti. Se tekee minulle todellakin hyvää. Välillä on menty aika äärirajoilla tämän kevään aikana, kun olen halunnut kaikesta huolimatta hoitaa tehtäväni ja työni mahdollisimman hyvin. Ja vaikka kaikki tekeminen on tehnyt hyvääkin, nyt on aika levähtää.

Tämä olisi ollut ensimmäinen kesä, kun N:lla olisi ollut täydet kesälomat. Hän odotti sitä niin kovasti. Olisimme varmaan lähteneet johonkin etelään rantalomalle, ja tietysti mökkeilleet. Nyt tulikin sitten aika erilainen kesä. Aika erilainen elämä. Lomailen samaan aikaan vanhempieni kanssa, ja teemme reilun viikon pituisen reissun Latviaan ja Viroon, sekä käymme mummolassa. Sen lisäksi on tiedossa ainakin risteily ystävieni kanssa Tukholmaan. Ihan hyvä kesä tästä tulee, kaikesta huolimatta.

Loman jälkeen voisi sitten alkaa tosissaan etsimään asuntoa ja suunnittelemaan muuttoa pois vanhemmiltani. Olen kyllä viihtynyt taas muutaman vuoden tauon jälkeen täällä kotikaupungissani, joka on minulle niin tuttu, ja jossa asuu perhe ja kavereita. Mutta järkevintä minun on kuitenkin muuttaa takaisin paikkakunnalle, jossa asuimme yhdessä N:n kanssa. Siellä minulla on koulu ja työpaikka. Ja haikeutta, surua ja muistoja. Sinne muuttaminen ei suoraan sanoen houkuta kovinkaan paljoa. En ollut koskaan edes käynyt siellä ennen N:n tapaamista! Se ei ole minulle samanlailla tuttu, enkä tunne sieltä juuri ketään. Kaikki siinä kaupungissa muistuttaa minua hänestä. Enkä oikeastaan pidä koko kaupungista. Mutta se on ainoa järkevä vaihtoehto nyt. Haluan jo muuttaa omilleni, joten kai minä kestän siellä vielä hetken. Sitten olisin ainakin lähellä N:n hautaa. Voisin käydä siellä vaikka joka päivä.

Syksy pelottaa minua tosi paljon. Omilleen muuttaminen pelottaa. Tulee kylmä ja pimeä, kaikista masentavin vuodenaika. Vertaistukiryhmä alkaa, mikä on varmasti hyvä juttu. Mutta ryhmän vetäjä sanoi, että ainakin ensimmäiset kerrat tulevat olemaan varmasti hyvin rankkoja. Pitäisi jaksaa opiskella ja käydä töissä. Ja palata joka päivä tyhjään kotiin. Syksyyn liittyy niin paljon pelkoa, etten oikeastaan halua miettiä sitä vielä. En nyt, kun on kesä. Ja lämmintä, ja loma. Ja uudet bikinit, ja rusketusraidat. Ja talviturkki heitetty.

Juhannus

Juhannus tuo varmasti jokaikinen kerta N:n mieleen yhtä vahvasti. Juhannus on jotenkin N:n juhla. On olemassa jouluihmisiä, mutta N oli kyllä juhannusihminen. Hän odotti aina monta viikkoa etukäteen, että pääsee juhannuksena mökille. Mökkeily oli N:n lempipuuhaa, koska siellä pääsi veneilemään, kalastamaan, puuhommiin ja saunomaan. Sellainen ympäristö oli N:lle kaikista mieluisin. Minulle ei todellakaan ollut, minä en itseasiassa pidä lainkaan mökkeilystä. Mutta sinne oli kiva lähteä nimenomaan siksi, että tiesin N:n pitävän siitä niin kovasti.

Toisaalta juhannus oli meidän suhteemme alun kannalta merkittävä. Ensitapaamisemme oli pari viikkoa ennen juhannusta, ja N:llä oli tarkoituksena viettää sen vuotinen juhannus mökillä kavereiden kanssa. N kuitenkin sai pahan flunssan juuri ennen juhannusta, ja lääkäri määräsi hänelle pari päivää puhumattomuutta. Niinpä hän ei lähtenyt mökille. Minä kuitenkin menin hänen luokseen pitämään hänelle seuraa. Se oli vasta toinen kerta, kun näimme toisemme tutustumisemme jälkeen. Ensimmäinen kerta tapahtui minun kotonani. Mutta tuolloin juhannuksena matkustin junalla ensimmäistä kertaa hänen kotikaupunkiinsa. Se oli niin jännittävää. Ja siitä juhannuksesta jäi ihanat muistot. Siitä kaikki vasta alkoi. Minun rakas juhannusheilani.

Viimevuosien juhannukset on vietetty mökillä, mutta nyt oli edessä kaupunkijuhannus pitkästä aikaa. Eilen olin perheeni kanssa Linnanmäellä. Se on minun perheeni perinne. Meillä ei ole mökkiä, koska vanhempani vihaavat mökkeilyä. Minä vielä siedän sitä, mutta äitiäni ei saisi yöpymään mökkiolosuhteissa mistään rahasummasta. Niinpä kaupungissa olo on meille ihan normaalia. Ja yksi juhannuspäivistä pyhitetään aina Lintsille.

Olin N:n kanssa Linnanmäellä viime syyskuussa. Se oli meidän ensimmäinen ja viimeinen kertamme yhdessä siellä. Kävimme kaikissa hurjissa laitteissa. Kävin niissä nytkin. Ja olin kateellinen jokaiselle pariskunnalle, jonka huvipuistossa näin. Pariskunnat syömässä yhteistä hattaraa, pariskunnat suutelemassa maailmanpyörässä. Olen kaikille heille niin hemmetin kateellinen. Enkä pidä siitä tunteesta yhtään.

Juhannus vuodelta 2014 ♥♥♥

Ahdistus ja ikävä

Tämä viikko on ollut jotenkin kovin ristiriitainen. Vaikka olen nähnyt ystäviä ja touhunnut kivoja asioita, välillä on ollut ihan järkyttävän paha mieli. Ja kova ikävä.

Kerroin aiemmin, että olen hakenut vertaistukiryhmään, joka on tarkoitettu äkillisesti läheisensä menettäneille. Kävin alkuviikosta juttelemassa ryhmän vetäjän kanssa, sillä hän halusi tavata kaikki hakijat, ennen kuin tapaamiset alkavat syksyllä. Itkin koko puolituntisen, jonka siellä vietin. Mikä oli jotenkin outoa. Harvemmin enää itken, jos joudun kertomaan uudelle ihmiselle tilanteestani. Harvemmin oikeastaan itken silloinkaan, jos kavereiden kanssa juttelen tästä. Mutta siinä tilanteessa itkin, ennen kuin olin saanut ensimmäistäkään sanaa sanottua. Tavallaan jännittää ne tulevat tapaamiset, itkenkö silloinkin kokoajan?

Hakijat jaetaan kahteen ryhmään; puolisonsa menettäneisiin ja muun läheisensä menettäneisiin. Minä kuulun tietysti ensimmäiseen. Ja olen kuulemma ryhmän selkeästi nuorin. Sekin vähän jännittää, koska olen kuitenkin erilaisessa tilanteessa, kuin tuplasti minua vanhemmat ryhmäläiset, joilla varmasti on ollut yhteiset asuntolainat ja lapset. Lisäksi minun tulevaisuudennäkymäni ovat erilaiset, kuin eläkeikää lähestyvillä. Minä kuitenkin tähtään vielä uuden rakkauden löytämiseen. Ja se tuntuu minusta kauhean lohdulliselta, että ehkä joskus vielä saan kokea kaiken uudestaan. Eivät eläkeikäiset pyri enää samaan. Voiko heistä tuntua pahalta, jos minä kerron, mitä odotan tulevaisuudelta? Mitä he itse odottavat?

Torstai veti minut aika syviin vesiin, kun oli ensitapaamisemme vuosipäivä. Selailin hänen kuviaan ja muistelin häntä sekä yhteistä aikaamme. En ollut itseasiassa tehnyt sitä pitkään aikaan. Ja se saikin aikaan ihan valtavan ahdistuksen ja ikävän. Ja vaikka olen jo kuukausia ollut ilman häntä, iski jotenkin ihmeellisesti tajuntaan se ajatus, etten todella enää koskaan saa häntä takaisin. Olenko viimeaikoina työntänyt nämä kaikki ajatukset liiaksi syrjään, kun ne nyt yhtäkkiä vyöryivät päälle tällä tavalla? Olenko järjestänyt itselleni liikaa tekemistä, olenko pitänyt liian hauskaa, olenko mennyt liian nopeasti eteenpäin? Olisiko pitänyt miettiä häntä enemmän? Tai jotain? Tuli ikään kuin tunne, että olen joksikin aikaa unohtanut kaiken tämän pahan. Että olen elänyt vähän liiankin normaalisti. Ja nyt, kun annoin itselleni tilaa miettiä asioita perin pohjin, ne palasivat mieleen todella tuskallisina. Ihan hirveä fiilis.

Mutta niin kai tämä elämä tästä eteenpäin vain menee. Pitää elää sitä normaalia arkea ja nauttia ja iloita niin hyvin kuin pystyy. Mutta kaiken alla on kuitenkin se suru ja ikävä, ihan aina. Se tulee pintaan, kun sille antaa luvan. Ja joskus se tulee, vaikkei antaisikaan. Eikä se ikävä ole tavallaan negatiivinen asia, koska se kertoo, että minä välitin. Se kertoo rakkaudesta.

Mutta siltikään en malta odottaa sitä päivää, kun muisto hänestä ei aiheuta tällaista surua enää. En tiedä, milloin se päivä tulee. Vai tuleeko ollenkaan. Täytyy vain luottaa, että parempia päiviä on tulossa. Täytyy vain luottaa, että joskus taas kaikki on hyvin.

Neljä vuotta taaksepäin

Tänään on tasan neljä vuotta siitä, kun katsoin häntä silmiin ensimmäistä kertaa. Ja silloin minun maailmani ja elämäni muuttui.

Minun piti mennä tänään käymään haudalla. Ostin eilen hautakynttilöitäkin häntä varten, jotta olisi jotain viemisiä. Ilma on kuitenkin sateinen, joten en viitsi lähteä. Joutuisin kävelemään aika pitkän matkan hautausmaalle, ja sen jälkeen saman matkan työpaikalle. Ehkä menen mieluummin sellaisena päivänä, kun paistaa aurinko. Ei N pahastu, jos en mene juuri tänään. Eikä N sieltä mihinkään katoa. Siellä hän odottaa jokaikinen päivä, ja on aina paikalla, kun minulla on aikaa mennä häntä moikkaamaan.

Huomenna tulee tasan neljä kuukautta hänen poismenostaan. Se on kolmasosa vuodesta. Yksi kolmasosa kokonaisesta vuodesta. Se kuulostaa pitkältä ajalta. Ja tavallaan se onkin, mutta tavallaan ei. Kylmä talvi on muuttunut kylmäksi kesäksi. Toivon mukaan päivät tästä vielä lämpenevät. Ja kyllähän me olemme saaneet nauttia aurinkoisistakin päivistä. Silloin on itselläkin aina parempi mieli, kun on valoisaa.

On hassua, miten paljon neljässä vuodessa voi tapahtua. Itseasiassa on hassua, miten paljon elämä voi muuttua jo neljässä sekunnissa. Elämä voi siinä ajassa muuttua suuresta onnesta maailman suurimpaan epätoivoon. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet minun elämässäni kaikista hienoimmat, rakkaudentäyteisimmät, opettavaisimmat ja surullisimmat. Paljon on takana, enkä vaihtaisi pois mitään muuta, kuin viimeiset neljä kuukautta. Mutta näistäkin kuukausista ja tapahtumista oppii. Ja niiden ansiosta kasvaa vahvaksi.

Neljä vuotta sitten istuin omassa huoneessani sängyllä kirjoittamassa tekstiä siitä, kuinka olin tavannut maailman ihanimman miehen. Nyt istun vanhempieni luona tässä samalla sängyllä kirjoittamassa, kuinka menetin sen maailman ihanimman miehen. Olin silloin niin onnellisen tietämätön, miten tämä kaikki päättyy. Olin ensimmäisestä päivästä asti ihan varma, että tämä toimii ja tämä kestää. Ja niin se kestikin. Rakkaus ei koskaan loppunut. Tavallaan tämä on "kauniimpi" päätös parisuhteelle, kuin rakkauden loppuminen tai suuret riidat, katkeruudet ja rumat sanat. Me rakastimme toisiamme ihan mahdottoman paljon hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja rakkaus jatkuu senkin jälkeen. Ei se koskaan häviä sydämestä.

Suhteemme alkoi vauhdilla, kun muutimme vain kolmen kuukauden päästä ensitapaamisesta yhteen ja menimme kihloihinkin vain reilu kolme vuotta seurusteltuamme. Nyt näen sille kaikelle selityksen. Sen oli tarkoitettukin menevän niin nopeasti. Kaikki tapahtui vauhdilla, koska meillä oli kiire kokea se kaikki. Muutimme nopeasti yhteen, jotta saimme viettää mahdollisimman pitkään yhteistä elämää. Hän kosi minua puoli vuotta ennen kuolemaansa, jotta saimme edes hetken viettää elämää kihlaparina. Toiset etenevät suhteissaan paljon hitaammin, mutta heillä onkin enemmän aikaa, kenties koko loppuelämä. Meillä ei ollut.

Olen niin kiitollinen näistä neljästä vuodesta. Ja siitä, että hän halusi minut. Tiesin ensisilmäyksestä alkaen hänen olevan ainutlaatuinen. Niin ainutlaatuinen, että hänelle oli näköjään suurempi tehtävä jossain muualla. Olen rakastanut häntä viimeiset neljä vuotta, viimeiset neljä kuukautta, ja tulen rakastamaan siihen asti, kun on minun vuoroni ottaa viimeinen hengenvetoni. Sitten me kohtaamme jälleen.

Ikuisesti iholla

Kävin tänään ottamassa tatuoinnin. Se on ikuinen muisto N:stä. Tatuoinnissa lukee roomalaisin numeroin 17.2.2016, eli N:n kuolinpäivä. Tavallaan on hullu ajatus, että halusin tatuoida itseeni elämäni kamalimman päivämäärän. Mutta tuo päivä on minun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Silloin alkoi elämäni toinen luku. Ja minun loppuelämästäni tulee ihan varmasti ihan mahtava. Tatuointi muistuttaa, että selvisin maailman kamalimmasta päivästä, ja tulen selviämään kaikesta muustakin. Ja se muistuttaa siitä rakkaudesta ja onnesta, jonka sain kokea. Se muistuttaa N:stä. Haluan tatuoinnilla kunnioittaa N:n muistoa elämäni loppuun asti.

En halunnut ottaa mitään ilmiselvää muistotatuointia. Halusin, ettei se huuda ulospäin olevansa muistotatuointi. Olen vuosia haaveillut tatuoinnista tuohon kohtaan kättä, mutten ole ikinä ottanut. Tälle tatuoinnille kyseinen paikka sopi siksikin hyvin, että se on fyysisesti lähellä sydäntä. N pysyy aina lähellä sydäntä. N on ikuisesti iholla. Ja mielessä, ja muistoissa.

Eilen kävin hakemassa kultasepältä meidän sormuksemme takaisin. Tai nythän ne ovat yksi sormus. Olen tosi tyytyväinen lopputulokseen, ne sopivat yhteen hienosti. Ihan kuin niiden kuuluisikin olla näin. Sormus saa nyt paikakseen oikean nimettömän. Kaiverrusta ei vielä tehty, sillä kokeilen nyt jonkin aikaa, onko koko varmasti sopiva. Ja jos on, vien sen sitten kaiverrukseen.

Ihania muistoja olen saanut N:stä tällä viikolla! Hänkin olisi varmasti iloinen näistä. Tatuoinnin ottaminen sattui tuohon kohtaan tosi paljon. Enemmän, kuin mikään muu tatuointini. Mietin siinä tuolissa maatessani, että "Voi hittolainen sinun kanssasi N, katso nyt miten paljon kärsin kipua ihan vain sinun takiasi!". Mutta se oli kaiken kivun arvoista. Eikä tämä kipu ollut mitään verrattuna kaikkeen siihen tuskaan, jota olen tämän kevään aikana kokenut.

Ehkä nämä tatuoinnit ja sormukset auttavat minua taas askeleen eteenpäin. Jotenkin tuntuu tärkeältä tehdä tällaisia asioita. Ehkä tämäkin on yhdenlaista terapiaa, kun mietin, mitä meidän sormuksistamme voisi tehdä ja millaisen tatuoinnin haluan N:n muistolle. Ja on ihanaa saada elinikäisiä muistoja! Ennen ajattelin tatuointien kohdalla, miltä ne mahtavat näyttää, kun olen vanha. Enää en mieti sellaista. Koska kuka on luvannut, että elän vanhaksi? Saatan jäädä huomenna auton alle. Elämä on tässä ja nyt, ja on elettävä niin kuin tämä päivä olisi viimeinen. Jonakin päivänä se onkin. Ennemmin tai myöhemmin.

Ylpeä itsestäni

En ole tainnut koskaan olla näin ylpeä itsestäni, kuin tällä hetkellä.

Tänään päättyi kymmenen viikon työharjoitteluni päiväkodissa. Siihen päättyi tämä raskas kevät. Olen niin ylpeä, etten antanut missään vaiheessa periksi. Olen tehnyt kaikki koulutehtävät niin hyvin, kuin vain olen pystynyt, suorittanut tentit ja tämän harjoittelujakson, vaikka aluksi en meinannut edes tehdä tätä.

Kolme kuukautta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta, että tämä päivä koittaa vielä. Että on kesäkuu, aurinko paistaa, ja minä suljen päiväkodin portin viimeistä kertaa voittajana. Kaikki mahdolliset velvollisuudet hoidettuna. En uskonut, että jaksaisin tämän kaiken. Tämä päivä tuntui joskus niin kaukaiselta. Mutta se koitti kuitenkin yllättävän nopeasti. Päivät eivät edelleenkään ole helppoja, mutta kyllä ne muuttuvat kevyemmiksi kokoajan.

Tiedän, että myös N katselee minua tuolta jostain sydän ylpeydestä pakahtuen. Ja N:n takia minä tämän kaiken olen jaksanutkin. N haluaisi, että selviän ja pääsen eteenpäin. N on se syy, miksi en luovuta, vaikka joskus tekisi mieli. Mutta itseasiassa kovin montaa kertaa ei ole edes tehnyt mieli. Olen aivan äärimmäisen kiitollinen tästä elämästä, enkä halua jättää sitä elämättä.

Tämän kevään aikana on kyllä tapahtunut niin paljon. Sen lisäksi, että olen tehnyt täsmälleen yhtä paljon kouluhommia kuin luokkakaverit, olen joutunut soittamaan äidille ja kavereille ne kammottavat puhelut, joissa kerroin, että N on kuollut. Olen tavannut kriisityöntekijöitä. Olen valinnut rakkaalleni arkun ja hautajaisiin kukat. Olen nähnyt ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen, joka sattui olemaan minun mieheni. Olen istunut kappelissa ensimmäisessä penkkirivissä ja katsonut, kuinka äiti nousee oman poikansa arkun viereen sanomaan hyvästit. Olen seissyt haudan reunalla, kun minun rakkaani on laskettu sinne. Olen viettänyt kymmeniä iltoja itkien. Olen ollut yksin ja ikävöinyt. Olen käynyt kaikki N:n tavarat läpi ja pakannut yhteisen elämän pahvilaatikoihin. Olen nukkunut yksin meidän yhteisessä asunnossamme ja tuntenut sanoinkuvaamatonta tuskaa.

Ja silti olen tässä. Silti seison vahvasti tässä, kädessäni paperi, jossa on loistavat arvostelut työharjoittelusta.

Vaikka lista surullisista asioista on pitkä, olen ehtinyt kokea hyvääkin. Olen käynyt konserteissa. Olen viettänyt iltaa piknikillä työkavereiden kanssa. Olen käynyt syntymäpäiväjuhlissa. Olen käynyt työmatkalla Tukholmassa ja tanssinut monta tuntia yökerhossa risteilyllä. Olen viettänyt aurinkoisen viikon Teneriffalla ja käynyt Virossa. Olen ollut opiskelijabileissä luokkakavereiden kanssa. Olen ollut töissä ja koulussa. Olen shoppaillut. Ja ottanut aurinkoa. Olen nauranut. Ja tänään, kun kävelin auringon paisteessa kotiin työharjoittelusta, tunsin vähän jopa onnellisuutta. Hymyilin koko matkan kotiin. Koska olin vain niin iloinen, helpottunut, kiitollinen ja ylpeä. Ennen kaikkea ylpeä.

Etkä voi mitään

On ihan mielettömän raskasta törmätä Facebookissa ilouutisiin. Eilen vastaan tuli sekä vauvauutinen että kihlajaisuutinen. Muiden hyvät uutiset tuntuvat samaan aikaan hyvältä ja ihan helvetin pahalta. Hyvältä siksi, että on oikeasti ihanaa, kun ihmiset kokevat hyvää. Se auttaa minuakin uskomaan tähän elämään. Se auttaa uskomaan, että vielä tapahtuu hyviäkin asioita, edes jollekulle. Että elämä menee eteenpäin. Ja pahalta siksi, että olen oikeasti tosi kateellinen. Elämä tuntuu niin epäreilulta. Se ei vaan ole reilua, että samaan aikaan kun toiselta viedään kaikki, joku toinen saa kaiken. Mutta niin se elämä menee.

Ja sainhan minä itse viimekesänä kokea saman onnen. Elämäni rakkaus pyysi minua vaimokseen. Ehkä minun on turha edes haaveilla iloisista uutisista omalla kohdallani, kun olen saanut jo aiemmin kokea jotain niin ihanaa.

Jos minä saisin päättää, jakaisin nallekarkit tasan. Kaikille elämässä yhtä paljon onnea ja surua. Mutta minä en sitä päätä. Joku muu tekee päätökset. Sen olen tässä elämässä ymmärtänyt, että minun tekemisilläni ei ole paljoakaan väliä. Tämä elämä on jonkun ihan muun käsissä. On ihan sama, kuinka paljon minä yritän ja teen. Se ei auta. Pitää vain nauttia kaikesta mitä tänä päivänä on, koska joku muu tekee päätökset, ja ne saattavat tulla hyvinkin nopeasti ja yllättäen. Vaikka kuinka ajattelisi, että oma elämä on hallinnassa ja omissa käsissä, se ei sitä ole. Kun tämä joku suuri voima päättää sinulta kaiken viedä, et voi sille yhtään mitään. Valitettavasti.

Mutta toisaalta, joskus ne hyvätkin asiat tulevat täysin yllättäen. Kun et osaa varautua, voit saada jotain ihan mieletöntä. Siksi kannattaa joka aamu nousta ylös sängystä. Et voi koskaan tietää, mitä mahtavaa päivä tuo tullessaan. Koskaan et tiedä, kenet tapaat. Koskaan et tiedä, kuka tai mikä muuttaa elämäsi.

Ja ehkä lopulta elämän tekee kiinnostavaksi se jännitys ja epävarmuus. Yllätyksellisyys. Se, ettet voi ikinä tietää. Hyvässä ja pahassa.

Voi olispa aikaa jo kulunut tarpeeksi

Kuukaudet menneet ja sydän ois ehjä

Tai ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois

Tuolla on joku toinen, se vielä ei tunne sua

Sinä et usko, mut se ei sinusta riipu

Et mitään voi, mitään et kuitenkaan voi

Se tulee sua vastaan, kävelee samaan huoneeseen

Kaikki on uutta ja samalla vanhaa

Et mitään voi, mitään et sillekään voi

Jokainen yö vie aamua päin

Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enempää

Mut se vielä tulee
Etkä voi mitään

♥ Antti Tuisku - Yksinäinen

Tämä kappale on tuonut viimeaikoina lohtua ja toivoa. Paljon.

Kesän ensimmäinen päivä

Kesäkuu.
Kunpa N olisi nähnyt tämän.
Kunpa N olisi saanut elää tämän kesän.

N rakasti kesää. Talvisin hän saattoi olla allapäin ja jopa ahdistunut pimeydestä ja kylmyydestä. Mutta kesää hän rakasti. Toivottavasti taivaassa on aina kesä. Toivottavasti siellä on kaikki N:lle hyvin.

Minulla on enää kaksi päivää työharjoittelua jäljellä. 10 viikkoa on mennyt tosi nopeasti. En tule ikinä unohtamaan tätä harjoittelua. Todennäköisesti minä en ole tuonut päiväkotiin yhtään mitään erityistä, eivätkä he varmaan muista minua enää kahden viikon päästä. Mutta minä muistan heidät aina. Muistan, miten aloitin siellä vain alle 1,5 kuukautta N:n kuoleman jälkeen. Olin siinä vaiheessa aika rikki. Ja muistan, miten lähden sieltä 10 viikkoa myöhemmin aika paljon ehjempänä. Muistan kaikki lasten halit ja hymyt, muistan sylissä istumiset, piirustukset ja kehut. Muistan koko loppuelämäni, miten tämä harjoittelu oli yksi tärkeimmistä, mitä koskaan olen tehnyt. Muistan aina, miten tärkeä juttu tämä oli minun toipumiseni kannalta.

Olen niin kiitollinen, että päätin tehdä tämän harjoittelun, vaikka se tulikin eteen niin pian N:n kuoleman jälkeen. Mitä, jos en olisi tehnyt? Mitä, jos olisin maannut 10 viikkoa kotona? En olisi läheskään näin pitkällä, kuin nyt. 

On jotenkin hölmöä arvioida, miten hyvin olen saavuttanut työharjoittelun tavoitteet. Ylipäätään oli hölmöä keksiä niitä tavoitteita ensimmäisinä päivinä. Minun todelliset tavoitteeni tälle harjoittelulle ovat oikeasti olleet vähän erilaiset, kuin mitä opettaja on hakenut takaa. Minun todellinen tavoitteeni oli jaksaa joka päivä nousta sängystä ja mennä paikalle. Jaksaa olla siellä koko päivä, viisi kertaa viikossa. Minun tavoitteeni oli saada harjoittelun avulla rytmiä ja rutiinia rikkonaiseen elämäntilanteeseeni. Minun tavoitteeni oli kohdata ihmisiä joka päivä. En tavoitellut tämän enempää. En tavoitellut ammatillista kasvua tai työmenetelmien oppimista. Koska suoraan sanottuna tässä harjoittelussa niillä ei ollut minulle juurikaan väliä.

Ja olen saavuttanut omat tavoitteeni paremmin kuin hyvin. Olen omasta mielestäni pärjännyt tosi hienosti. Niin hienosti, miten miehensä menettänyt tyttö nyt vaan pystyy. En olisi pystynyt antamaan tämän enempää. Eikä sen enempää tarvitse tehdä.

Enkä osaa todellakaan miettiä vastauksia opettajan kysymyksiin, että mitä tästä harjoittelusta opin ja mitä vien mukanani työelämään. Suurin oppi minulle tältä keväältä ja tästä harjoittelusta oli se, että minä olen ihan pirun vahva. Mikään ei minua murra ja pysäytä. Minä pärjään yksinkin. Opin, että kaikesta selviää, kun niin päättää, ja kun on pakko. Ja se on tärkeämpi oppi kuin yksikään työmenetelmä tai eettinen periaate. Sen ymmärtäminen on tärkempää kuin mikään muu. Koska se kantaa ihan niin pitkälle, kuin uskallan haaveilla.