Valkoista valoa

Heräsin siihen, kun kirkas valo työntyi valkoisten verhojen läpi. Siellä paistaa aurinko. Sitä minä toivoinkin. Se on merkki N:ltä, että hän on läsnä ja kaikki on hyvin. Hän oli eläessäänkin kuin aurinko, aina iloinen ja hyväntuulinen. Tiesin, että N antaa luonteensa näkyä meille tänäänkin. Tiesin, että N antaa jonkun merkin itsestään.

On ihan epätodellinen ja hullu ajatus, että tänään minä hautaan avomieheni. Itken jo nyt päivän ensimmäisiä itkuja. Mutta silti en pelkää niin paljoa, kuin kuvittelin. Ei okseta ihan niin paljoa. Minussa on jotenkin yllättävä rauha, ainakin vielä. Luotan siihen, että tämä päivä menee hyvin. Luotan, kun en muutakaan voi.

Enää en halua viivyttää tätä. Haluan jo mennä. Siunaustilaisuus alkaa vasta iltapäivän puolella, enkä tiedä, miten saan ajan kulumaan ennen sitä. Ehdin varmasti muuttamaan mieleni monta kertaa. Kun on aika mennä, antaisin vasemman käteni siitä, ettei olisi ihan vielä pakko.

Jostain syystä tuo valo antaa minulle voimaa. Se valaisee nytkin koko huoneen. Välillä se vetäytyy, ja sitten taas huone valaistuu entistä kirkkaammaksi. Tämä päivä olisi paljon synkempi, jos olisi harmaata ja sateista. Toisaalta sekin sopisi tilanteeseen, kun mieli on kuitenkin synkkä. Mutta minusta tämä on parempi. Se antaa toivoa. En tiedä mistä, mutta silti. N piti aurinkoisista päivistä. Toivon, että muistaisin tämän päivän valoisana ja kauniina koko elämäni loppuun asti. Toivon, että muistaisin muutakin kuin vain itkun ja surun.