Olin tänään ensimmäistä kertaa koulussa sen jälkeen, kun N kuoli. Pelkäsin sitä todella paljon. Aamulla kun heräsin, tuntui taas se tuttu oksettava olo. On se kumma, miten toisen kuolema on saanut minut pelkäämään ihan tavallisia asioita: kouluun menoa, kaupassa käyntiä, ihmisten tapaamista. Sen olen oppinut, etten koskaan lähde minnekään ilman nenäliinoja.
Tosin tänään en ole niitä tarvinnut. Tänään en ole itkenyt kertaakaan. Ennen kuin lähdin aamulla kotoa, katsoin itseäni silmiin peilistä ja totesin peilikuvalle, että minä selviän tästä päivästä. Ja niin tein. Menin kouluun, kohtasin ihmisiä ja istuin luennolla koko aamupäivän. Ei se niin kauheaa ollut. Tällä kurssilla ei tosin ollut minun luokaltani kuin muutama opiskelija, joten en vielä joutunut kohtaamaan kaikkia heitä, jotka tietävät. Ehkä ensi viikolla sitten. Yksi luokkakaveri totesi, että oli kiva nähdä minut koulussa. Ja minusta oli ihan kiva olla siellä.
Olin eilen ensimmäistä kertaa yötä meidän yhteisessä asunnossamme. Olen aiemmin vain käynyt siellä muutamaan otteeseen hakemassa tavaroita ja katsomassa postin. Nyt jäin yöksi, koska oli niin aikainen kouluaamu, ja meidän asuntomme on ihan koulun vieressä. Vanhemmiltani matkaan menee ainakin tunti. Olen joka kerta ihmeen rauhallinen, kun menen sinne. Ei ne tavarat tai asunto itsessään aiheuta tuskaa. Yhden kerran romahdin olohuoneen lattialle, kun avasin telkkarin, mutta en saanutkaan digiboksia päälle. Itkin ihan hulluna, kun ei ollut ketään keltä kysyä apua, ja tunsin olevani ihan luuseri, kun en mitään osaa. Mutta sitten hengitin syvään, sanoin itselleni ääneen, että "Rauhoitu S, ei mitään hätää. Kyllä sinä sen toimimaan saat, ihan rauhassa nyt". Ja niin minä painoin varmaan jokaista kaukosäätimen nappia, ja lopulta sain sen masiinan toimimaan. Kyllä minä hitto vie omillanikin pärjään, kun on kerran pakko.
Nukuin meidän sängyssämme N:n t-paita päällä. Puhdas paita tosin, en ole vielä halunnut nuuhkia mitään N:n käyttämiä vaatteita. Luojan kiitos unilääkkeille, nukahdin nopeasti ja nukuin kertaakaan heräämättä siihen asti, kunnes herätyskello soi. Ja aamulla meikkasin ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon! Minä, joka meikkaan aina, olen ollut nyt yli kaksi viikkoa meikkaamatta. Kunnes tänään tuhrasin jotain ripsivärillä ja rajauskynällä. Ehkä sekin on merkki paremmasta. Että pystyn jo ajatella tällaisia turhamaisia juttuja. Oli taas kiva nähdä peilistä se meikattu naama, johon olen tottunut. Sama vanha naama, mutta sisältä tämä nainen on kyllä jotain ihan muuta, kuin kaksi viikkoa sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti