En tiedä miksi, mutta tuolla reissulla se todella iski tajuntaani. Se, ettei N enää koskaan tule takaisin. Se on outo fiilis. Välillä tulee sellaisia aaltoja, jolloin vain tajuaa sen. En ymmärrä, miksi asia tuli todeksi niin kaukana kotoa, missä oikeastaan mikään ei muistuttanut hänestä. Näin monena yönä unta hänestä, mutta kaikissa unissa hän oli poissa. Toisaalta olen ajatellut, että ei kai ole edes paha, jos näen hänestä unia. Silloin saan edes hetken olla hänen kanssaan. Saan hetken, jota en koskaan muuten enää saa.
Ja tajusin myös, että minä elän. Minä olen meistä kahdesta se, joka sai jäädä, joka sai pitää tämän elämän. Ja aion ihan taatusti elää. Vaikka joutuisin aloittamaan kaiken alusta kahdeksantoista kertaa, niin sitten aloitan. Olen harmitellut kaikista eniten sitä, että menetin kaiken, mikä oli niin valmista. Mitä ihmeen valmista? Valmista mihin? Asunnon ostoon ja naimisiin menoon? Olisinko sitten "valmis", kun saisin nuo asiat? Olen tainnut elää ihan väärin. Pyrin itseasiassa todella tylsiin asioihin, ja kuvittelen elämäni olevan "valmis", kun saavutan ne. Ei jessus, minä todella tarvitsin herätyksen. Mitä vikaa on olla opiskelija, asua jossain pienessä vuokrayksiössä (tai tässä tapauksessa vanhemmilla) ja shoppailla viimeiset opintotukirahansa? Ei yhtään mitään. Se on tasan niin valmista, kuin tällä hetkellä voi olla. En enää koskaan aio pyrkiä mihinkään valmiiseen. Jos johonkin pyrin, niin siihen, että hymyilen enemmän, kehun muita enemmän, nautin enemmän ja rakastan enemmän. Ihan sama olenko minä ja elämäni valmis vai keskeneräinen. Minä elän.
Puhut niin asiaa! Elämää pitäisi elää eikä suorittaa. Kiitos kun muistutit. <3
VastaaPoistaNimenomaan. Välillä tuppaa unohtumaan, että elämä on tässä ja nyt <3
Poista