Ystävistä ja tukiverkosta

Onneksi on ystäviä. Onneksi on ystäviä ja minun perheeni, kun mitään muuta ei enää ole.

Tämä koko tilanne on varmasti ollut tosi vaikea minun ystävilleni. Tiedän, että on vaikeaa kohdata minut. Ensimmäiset kerrat olivat kaikista pahimpia. Mitä pitää tehdä ja sanoa, kun näemme ystävieni kanssa ensimmäistä kertaa tämän jälkeen? Ei kellään ole mitään kokemusta tällaisesta. Olenkin kiitollinen ystävilleni rohkeudesta kohdata minut silti ja ymmärryksestä, etten aina jaksa vastata viesteihin tai olla iloinen.

Minä ymmärrän sen, että ystävieni elämät jatkuvat ihan ennallaan. He käyvät koulussa ja töissä ja pyörittävät arkea. Eivät heidän elämänsä ole pysähtyneet, niin kuin minun on. Tavallaan se tuntuu pahalta, koska tämä on minusta niin hirveä asia, että koko maailman pitäisi pysähtyä! On niin väärin, että muiden elämät vain menevät ihan normaalisti eteenpäin. Mutta ymmärrän sen ihan täysin, niinhän sen pitää ollakin.

Kaikista eniten arvostan kuitenkin sitä, että vaikka ystäväni miten eläisivätkin normaalia elämäänsä, minut nähdessään he unohtavat sen. Silloin he ymmärtävät minua. He eivät jauha koko ajan poikaystävistään ja siitä, miten hauska viime viikonloppu oli ja miten joku mitätön juttu ärsyttää. He ymmärtävät, että tapaamiset ja puheenaiheet menevät tavallaan minun ehdoillani. Jos ei naurata, niin ei helvetti soikoon naurata. Sitten itketään yhdessä. He ovat mukana minun surussani, eivätkä koskaan vähättele sitä. Välillä jo naurattaa aika paljonkin, mutta he ymmärtävät silti, etten ole kuitenkaan ennallani. Enkä tule koskaan olemaankaan.

Olen onnellinen koulukavereistani. Meitä on viiden tytön tiivis porukka, ja vaikka olemme tunteneet vasta alle kaksi vuotta, osaavat he tukea minua jotenkin tosi hyvin. Saan heiltä usein tsemppiviestejä ja olemme yhdessä sekä nauraneet ravintolan pöydässä, että itkeneet keskellä koulua. He auttavat minua opiskelujen kanssa, kun olen poissaolojen takia ihan pihalla, ja lähettävät ryhmäkeskusteluumme hauskoja kuvia, että minäkin saan välillä nauraa.

En pärjäisi ilman ystäviäni. Onneksi tiedän heidän ymmärtävän, että minulla ei ole nyt voimia olla se aktiivisin osapuoli ystävyyssuhteiden ylläpitämisessä. Silti ilahdun joka kerta, kun joku ehdottaa tapaamista. Ja tapaamisen jälkeen on aina hyvä mieli. Minulla on jotenkin tunne, että tämä N:n kuolema toimii tavallaan vedenjakajana myös ystävyyssuhteissani. Joidenkin kanssa varmasti lähentyy ja tämän jälkeen on läheisempi kuin koskaan aiemmin. Mutta sitten on myös niitä, jotka eivät kertakaikkiaan ymmärrä, että minä olen ihan palasina. Sellaisten kanssa ehkä etääntyy, mutta usein elämän kriiseissä se tosiystävyys punnitaankin. En nyt vain jaksa sellaisia ihmisiä, jotka valittavat ihan kaikesta ja koko ajan on kaikki huonosti, vaikka oikeasti ei ole.

Kiitos rakkaat, kun olette ♥ Tiedän, että luette tätä ja tunnistatte itsenne.