Kaksi yötä

Kaksi yötä. Kaksi kammottavan lyhyttä yötä, ja joudun hautaamaan hänet. Minä en halua, että se päivä koittaa. En vain yksinkertaisesti halua. En edes tiedä, mitä pelkään. Johan olen ollut monta viikkoa ilman häntä! Pelkään kai muiden ihmisten kohtaamista, sitä surun kohtaamista, mustia vaatteita ja hautausmaata, kauniita kukkia ja valkoista arkkua. Papin puheita, virsiä, urkuja, muistovärssyjä. Pelkään kaikkea. Pelkään, miten selviydyn. Se on sitten niin lopullista. Onhan se lopullista nytkin, en minä häntä takaisin saa, vaikka hän onkin vielä jossain täällä maan päällä. Mutta silti. Sitten hän vain jää sinne maan alle.

Kaksi ystävääni on tänään sanonut minulle omasta kokemuksestaan, että hautaamisen jälkeen tulee rauhallinen olo. Että koko siunaustilaisuus on kamala, mutta kun arkku on laskettu maahan, tulee rauha. Minun ei auta muu kuin uskoa. Sillä jos en usko, en selviä siitä päivästä.

Minä toivon, että silloin paistaisi aurinko. Se olisi merkki häneltä, että kaikki on hyvin, hän on onnellinen siellä missä onkaan, ja toivoo meille valoa.

Pakko vain uskoa, että selviydyn. Eihän se ole edes minun elämäni kamalin päivä. Kamalin päivä oli se, kun kuulin, ettei hän enää herää, ja jouduin hyvästelemään hänet. Ja minä selvisin siitäkin, olen tullut tähän päivään asti siitä painajaisesta. Eihän tämä voi olla pahempi päivä kuin se? Eihän? Ja vaikka olisikin, painan sitten vain senkin läpi. Painan läpi mitä ikinä vastaan tulee. Myös niiden toivottomien päivien.

Kaksi yötä. Ei helvetti.