Kuollut

N tuotiin tänään ruumisautolla kappeliin. Me olimme häntä vastassa. Minusta ruumisautot ovat aina olleet jotenkin karmivia. On ihan hirveää ajatella, että tuossa nyt menee joku kuollut. Ja tällä kertaa se kuollut oli minulle kaikista rakkain ihminen. Ei tällaista pitäisi kenenkään kokea.

Ruumisauton kuljettaja vei arkun sisälle kappeliin, ja sitten saimme nähdä hänet. Olisin voinut ehkä elää ilmankin sitä näkyä. Olin varautunut, että N voi näyttää ihan millaiselta tahansa. Olin varautunut, ettei hän näytä itseltään. Silti toivoin, että hän näyttäisi nukkuvalta. Mutta ei hän näyttänyt. Hän näytti kuolleelta, ihan vain helvetin kuolleelta. Iho oli jotenkin kellertävä ja huulet oudossa asennossa. Pukukin näytti isolta hänen päällään, ihan kuin hän olisi ollut kauhean laiha sen alla. Vaikka se puku oli juuri hänen mitoilleen tehty. Mutta silti se oli se sama mies, jota rakastan. Odotin vain koko ajan, että hän yhtäkkiä avaisi silmänsä ja heräisi. Mutta ei, hän oli aivan täysin, totaalisen kuollut.

En kestä, kun postiluukusta tipahtaa postia sairaalasta tai muualta monta kertaa viikossa, ja ne on osoitettu "N:n omaisille". En minä halua avata niitä. Voinko vain heittää ne roskiin ja unohtaa, että näin on käynyt? No en, en tietenkään.

Kävimme tänään tapaamassa myös pappia ja juttelimme hänen kanssaan kolme tuntia. Itkimme, nauroimme, muistelimme ja juttelimme. Pappi sanoi, että monesti hautajaisten jälkeen sitä putoaa johonkin tyhjään kuoppaan, kun kaikki hautajaisjärjestelyt on ohi ja muistotilaisuus pidetty ja pitäisi alkaa elää normaalia arkea. Ei kuulostanut kovin lohdulliselta. Että tästä putoaisi vielä alemmas. Mutta valon voi nähdä vain kun on pilkkopimeää. Ehkä tähänkin pimeyteen joku valonsäde vielä joskus paistaa.

Positiivista tässä päivässä oli se, että saimme paljon aikaan ja järjestelyjä eteenpäin. Kukat on tilattu ja siunaustilaisuuden kulku jotenkin selkiytynyt. Minun serkkuni tulee soittamaan siunaustilaisuuteen urkuja. Se on jotenkin kaunis ajatus, että musiikista vastaa joku tuttu henkilö. Eipä tässä muuta kaunista oikein ole. En ymmärrä, miten ikinä pystyn lukemaan muistovärssyni kirkossa ääneen. Ei kai sitä pakko ole lukea, jos ei vain pysty, mutta haluaisin pystyä. Saa nähdä. Se päivä tulee olemaan niin raskas ja synkkä.