keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kuollut

N tuotiin tänään ruumisautolla kappeliin. Me olimme häntä vastassa. Minusta ruumisautot ovat aina olleet jotenkin karmivia. On ihan hirveää ajatella, että tuossa nyt menee joku kuollut. Ja tällä kertaa se kuollut oli minulle kaikista rakkain ihminen. Ei tällaista pitäisi kenenkään kokea.

Ruumisauton kuljettaja vei arkun sisälle kappeliin, ja sitten saimme nähdä hänet. Olisin voinut ehkä elää ilmankin sitä näkyä. Olin varautunut, että N voi näyttää ihan millaiselta tahansa. Olin varautunut, ettei hän näytä itseltään. Silti toivoin, että hän näyttäisi nukkuvalta. Mutta ei hän näyttänyt. Hän näytti kuolleelta, ihan vain helvetin kuolleelta. Iho oli jotenkin kellertävä ja huulet oudossa asennossa. Pukukin näytti isolta hänen päällään, ihan kuin hän olisi ollut kauhean laiha sen alla. Vaikka se puku oli juuri hänen mitoilleen tehty. Mutta silti se oli se sama mies, jota rakastan. Odotin vain koko ajan, että hän yhtäkkiä avaisi silmänsä ja heräisi. Mutta ei, hän oli aivan täysin, totaalisen kuollut.

En kestä, kun postiluukusta tipahtaa postia sairaalasta tai muualta monta kertaa viikossa, ja ne on osoitettu "N:n omaisille". En minä halua avata niitä. Voinko vain heittää ne roskiin ja unohtaa, että näin on käynyt? No en, en tietenkään.

Kävimme tänään tapaamassa myös pappia ja juttelimme hänen kanssaan kolme tuntia. Itkimme, nauroimme, muistelimme ja juttelimme. Pappi sanoi, että monesti hautajaisten jälkeen sitä putoaa johonkin tyhjään kuoppaan, kun kaikki hautajaisjärjestelyt on ohi ja muistotilaisuus pidetty ja pitäisi alkaa elää normaalia arkea. Ei kuulostanut kovin lohdulliselta. Että tästä putoaisi vielä alemmas. Mutta valon voi nähdä vain kun on pilkkopimeää. Ehkä tähänkin pimeyteen joku valonsäde vielä joskus paistaa.

Positiivista tässä päivässä oli se, että saimme paljon aikaan ja järjestelyjä eteenpäin. Kukat on tilattu ja siunaustilaisuuden kulku jotenkin selkiytynyt. Minun serkkuni tulee soittamaan siunaustilaisuuteen urkuja. Se on jotenkin kaunis ajatus, että musiikista vastaa joku tuttu henkilö. Eipä tässä muuta kaunista oikein ole. En ymmärrä, miten ikinä pystyn lukemaan muistovärssyni kirkossa ääneen. Ei kai sitä pakko ole lukea, jos ei vain pysty, mutta haluaisin pystyä. Saa nähdä. Se päivä tulee olemaan niin raskas ja synkkä.

5 kommenttia:

  1. Heippa! En yleensä ole kovin aktiivinen kommentoija itse, vaikka blogia kirjoitankin. Kuitenkin, koin nyt tarpeelliseksi laittaa sinulle viestiä. Eksyin blogiisi sattumalta ja luin aiempia postauksiasi, hienoa että uskallat jakaa kokemuksesi ja ajatuksesi kaikkien ihmisten kanssa! Kaikki vastoinkäymiset ja suru vahvistavat sinua varmasti elämässä, vaikkei sitä vielä uskoisikaan. Otan osaa miehesi poismenoon. :(
    <3: Satu, http://mylifes-stripes.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Satu! <3 Niin se vaan täytyy uskoa, että tämä kokemus vahvistaa. Ja jos tästä selviää, selviää ihan mistä vaan, eikä pikkuasiat hetkauta. Vaikka aikaa se varmasti vie. Ihanaa päivää sinulle :)

      Poista
  2. Paljon voimia suuressa surussasi! En voi edes kuvitella mitä käyt läpi menettäessäsi rakkaasi.

    Minä menetin syksyllä äitini ja samaistun sinun pappisi sanoihin tyhjästä kuopasta. Minä hoidin kaikki järjestelyt asunnon tyhjennyksestä hautajaisiin ja kun kaikki konkreettiset asiat oli hoidettu jäi tilalle tyhjyys. Sen tyhjyyden tajusin tulevan suorittamisestani - en ollut antanut itselleni aikaa surra.

    Kun kaikki on ohi ja mitään ei tarvitse tehdä, voi rauhassa surra. Anna itsellsei aikaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Heli! <3 Voimia myös sinulle äitisi poismenon johdosta.

      Hautajaisten jälkeen tuli kyllä jotenkin outo olo. Siihen asti kaikki tekeminen liittyi jollain tavalla häneen. Asioiden järjestelyä ja hoitamista, kaikki ihmisetkin, joiden kanssa olin tekemisissä, liittyivät jotenkin häneen. Ja hautajaisten jälkeen se kaikki oli poissa. Tuli tosi tyhjä olo. Silloin tajusi, ettei häntä enää todellakaan ole. Hautajaisiin asti hän oli läsnä ihan kaikessa tekemisessä, mutta yhtäkkiä pitikin alkaa tehdä arkisia asioita, palata töihin ja kouluun sun muihin juttuihin, joissa häntä ei ollut. Piti ruveta oikeasti elämään ilman häntä. Ja nimenomaan tuli aikaa surra.

      Aika onneksi auttaa. Niin kliseistä kuin se onkin. Aurinkoista kesää <3

      Poista
  3. Kiitos tästä blogistasi.Itse kamppailen tällä hetkellä entisen kihlattuni eli nykyisen parhaan ystäväni kanssa sinänsä vastaavien asioiden kanssa; Ainoa ero on vain se, että hän tulee kuolemaan parin vuoden sisällä erääseen sairauteensa, ja joudun käsittelemään näitä menetyksentunteita jo etukäteenkin. Kirjoitat todella kauniisti, ja ihailen kuinka rationaalisesti olet jäsennellyt näitä traumanjälkeisiä tunteitasi. Vaikutat todella tunnekypsältä ja fiksulta ihmiseltä,ja nämä tekstisi ovat olleet suuri lohtu minullekin.

    VastaaPoista