Tänään kävimme viemässä hautaustoimistoon vaatteet, jotka haluamme N:n päälle arkkuun. Itketti jättää hänen pukunsa sinne. En olisi arvannut, että seuraava käyttötilaisuus tulee näin.
Mietin koko eilisen päivän, minkä kellon haluan N:n ranteeseen. Mietin, minkä hän olisi itse valinnut. Mietin, etten halua laittaa kaikista kalleinta, mutta en toisaalta edullisinta digitaalikelloakaan. Enkä nahkarannekkeisia unisex-kelloja, joita voin itse joskus käyttää. Päädyin lopulta erääseen keskihintaiseen kelloon, joka oli ikään kuin N:n juhlakello. Sitten menin meidän yhteiseen kotiin hakemaan niitä vaatteita ja huomasin, että juuri sen kellon paristo oli loppunut. Ensimmäinen ajatus oli, että noloa laittaa tällainen kello, joka ei edes käy. Minkä minä nyt valitsen? Mutta sehän oli nimenomaan merkki. Merkki siitä, että juuri se kello piti valita. Aika oli pysähtynyt siitä kellosta, mutta niin se on pysähtynyt N:stakin. Juuri näin tämän piti mennä.
Ja tietysti tarkistin, oliko kello pysähtynyt juuri N:n kuolinpäivänä. Ei sentään ollut. Joskus olen lukenut tarinoita, miten kello on pysähtynyt samaan aikaan, kun joku on kuollut. Se olisi ollut jo aika hurjaa.
Huomisesta tulee raskas ja työläs päivä. Hoidamme hautajaisten käytännön asioita koko päivän N:n äidin kanssa. Ja sen lisäksi N:n saa huomenna nähdä viimeistä kertaa. Olen aika varma, että haluan hänet nähdä, mutta voi olla, että jänistän. En minä ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Ja nyt pitäisi mennä katsomaan kuollutta avomiestä! Ajatus tuntuu ihan hullulta. Toisaalta se voi olla hyväkin asia: ehkä siinä hetkessä todella ymmärtää, ettei N ole tulossa takaisin. Se olisi jonkinlainen päätös. Mutta silti, en ole ihan varma haluanko nähdä hänet sellaisena. Niin kylmänä ja kalpeana. Niin kuolleena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti