Minulle iski yhtäkkiä ihan helvetin paha mieli. Ihan järjettömän iso suru. Viimeiset pari päivää ovat olleet ihan hyviä, mutta nyt puristaa rintaa niin paljon, etten tiedä mitä tehdä. Muuta kuin itkeä. Nyt jotenkin iski tosi kovaa päin kasvoja se tietoisuus, etten enää koskaan saa häntä takaisin. Minun pieni rakkaani. Miten voin koskaan päästä tästä yli? Miten voin enää koskaan olla onnellinen? Olin suunnitellut koko loppuelämäni hänen kanssaan. En koskaan halua ketään muuta, hän oli aivan täydellinen. Mitä niin pahaa olen tässä elämässä tehnyt, että tämän piti tapahtua juuri minulle?
Joka paikassa toitotetaan, ettei suru koskaan poistu, mutta sen kanssa oppii elämään. Minusta se kuulostaa ihan kauhealta, vaikka tuon lauseen olisi kai tarkoitus lohduttaa. On ihan kauhea ajatus, että elän koko loppuelämäni surun kanssa! Vaikka sen kanssa kuinka oppisi elämään, on se aina minussa. Se suru ja ikävä. Onko sellainen mitään elämää, jos on vain suru ja ikävä aina vaan, eikä se koskaan poistu?
Nämä illat ovat niin vaikeita. Ensin oli aamut, mutta nyt ne ovat kääntyneet illoiksi. Kun ei ole ketään. Kun olen aivan totaalisen yksin. Ei ketään, kenen syliin käpertyä tai halata. Voin vain kuvitella, miten tälläkin hetkellä kaikki kaverit viettävät ihanaa iltaa poikaystäviensä kanssa. Olen niin kateellinen! Ja niin surullinen. Tekisi vain mieli parkua kovaan ääneen, mutta mitä sekään auttaa. Kaikkien muiden elämät jatkuvat iloisina ja onnellisina, paitsi minun. En ymmärrä, miksi juuri minä. En toivoisi tätä kenellekään, niin suurta painajaista tämä on, mutta silti en ymmärrä, miksi juuri minä. Olen jotenkin tosi vihainen nyt. En ole aiemmin tuntenut vihaa tämän takia.
Hyvää yötä, rakas. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin. Että ainakin toisella meistä olisi. Rakastan sinua niin paljon. Olet parasta, mitä olen koskaan saanut. Enkä ikinä lakkaa ikävöimästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti