Tuo lause, joka on myös blogin nimi, on Chisun biisistä "Tuu mua vastaan". Se soi radiossa, kun ajoimme sairaalalle N:n siskon ja veljen kanssa. Se automatka oli yksi pisimmistä ja hiljaisimmista koskaan kokemistani. Vielä pidempi ja vielä hiljaisempi oli automatka pois sairaalalta sen jälkeen, kun olimme sanoneet N:lle viimeiset hyvästit. Kukaan ei sanonut mitään, vain lohduton itku rikkoi välillä hiljaisuuden.
Kuitenkin, tuo lause kappaleesta jäi erityisesti mieleen tuolta automatkalta. Silloin tosin olin vielä täynnä toivoa, enkä edes ajatellut kuolemaa. Istuin takapenkillä ja Helsingin aurinkoiset kadut vilisivät ohi. Oli kaunis, mutta kylmä päivä. Näpyttelin koulukavereille viestiä, että en nyt tänään pääsekään sovittuun tapaamiseen.
Muutaman tunnin kuluttua lääkäri kertoi meille tilanteen olevan erittäin huono. Tiesin heti lääkärin nähtyäni, ettei tiedossa ole hyviä uutisia. Istuimme pienessä huoneessa: minä, N:n perhe ja lähisukua, ja lääkäri kertoi ilmeettömin kasvoin, ettei N enää herää. Miten joku voikin näyttää niin tunteettomalta tuollaisessa tilanteessa! Hän toisteli moneen otteeseen olevansa "kovasti pahoillaan" ja "ymmärtävänsä", mutta ei, hän ei todellakaan ymmärrä. Ei kukaan ymmärrä. Miten joku lääkäri voikin olla niin tyhmä, että luulee ymmärtävänsä.
En pitänyt lääkäristä alunperinkään. Hän oli nuori ja ihan komea tumma mies, mutta en koskaan saanut selvää hänen nimestään, vaikka hän esitteli itsensä meille parin päivän aikana ainakin viisi kertaa. Sairaanhoitajat olivat mukavia ja empaattisia ja he pyyhkivätkin kyyneleitä katsoessaan meidän viimeisiä hyvästejä.
Yhdessä meidän piti elää, yhdessä meidän piti kuolla. Menimme kihloihin viime kesänä. Meidän piti alkaa suunnitella häitä, ei hautajaisia. Olimme ostamassa ensimmäistä yhteistä asuntoa, jopa hänen kuolinpäivänään olimme menossa asuntonäyttöön. Koko minun elämäni muuttuu. Kaikki oli niin valmista, ihan kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti