Olen tämän päivän aikana nauranut monta kertaa. Ja jokaisen kerran jälkeen olen miettinyt, saako näin tehdä. Että pitääkö potea huonoa omaatuntoa, kun nauran jo nyt.
Ei pidä. Jokainen nauru vie lähemmäksi toipumista. Ja olen varma, että N nauraa mukana.
Naurun vastapainoksi olen kyllä itkenytkin. Mutta vähemmän kuin eilen, ja vähemmän kuin toissapäivänä. Varmasti tulen vielä kohtaamaan niitäkin päiviä, kun voimat eivät riitä muuhun kuin itkemiseen. Mutta nyt nautin siitä, että pystyn muuhunkin. Pelasimme sisarusten kanssa Trivial Pursuitia, mummo ja pappa kävivät kylässä, saunoimme ja katsoimme Haluatko miljonääriksi. Tämä oli melkein kuin tavallinen lauantai. Olisi ollutkin, ellei minun kihlattuni olisi kuollut muutama päivä sitten.
N ei haluaisi minun olevan surullinen. Hän toivoisi, etten itkisi hänen takiaan. Ei hän minua moittisi siitä, että nauran. Ei nauru tarkoita, etten surisi häntä. Eikä nauru tarkoita, ettenkö olisi surullinen. Totta hitossa olen. Mutta viimeinen asia, mitä nyt pitäisi tehdä, olisi jäädä vellomaan suruun ja itkuun. Suru on ehkä nyt ottanut pääroolin tässä elokuvassa, joka myös sattuu olemaan minun elämäni, mutta ei se kestä ikuisesti.
Pesin tänään hiukseni ensimmäistä kertaa koko viikkoon. En vain ole jaksanut pestä niitä aiemmin. Meillä oli pitkään N:n kanssa tapana, että hän harjasi minun hiukseni joka kerta, kun olin pessyt ne. N istui sohvalla ja minä lattialla, ja kerta toisensa jälkeen hän harjasi ne huolellisemmin kuin yksikään kampaaja, samalla kun katsoimme telkkaria. Se oli meidän yhteinen hetki. Tänään jouduin harjaamaan hiukseni itse. En saanut niitä läheskään yhtä selviksi, kuin N sai. Eniten pelkään näitä arjen pieniä hetkiä, kun huomaan tarvitsevani häntä. Kun huomaan, etten osaa tehdä jotain asiaa ilman häntä. Hän osasi kaiken. Hän oli oma supermieheni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti