Reipas opiskelija

Joskus sitä osaa olla kaukaa viisas. Minulla on tänään yhden ison koulutehtävän palautuspäivä, mutta olin jossain ihmeellisessä motivaatiopuuskassa tehnyt sen jo kuukausi sitten. Minä, joka jätän kaikki koulutehtävät viimeiseen päivään. Ehkä jotenkin aavistin tämän. Ehkä aavistin, että se kannattaa tehdä ajoissa. Nyt voin vain palauttaa tehtävän ja yksi pieni arkirutiini on jälleen hoidettu.

Viime viikolla palautin toiselle kurssille tehtävän, jossa piti piirtää oma elämänjanansa. Piirsin sen ja kirjoitin olevani onnekas, kun minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään kamalaa. Voi, kun olisin tiennyt. Onneksi palautin senkin jo aiemmin, ettei nyt tarvitse piirrellä janaa, jossa tapahtuu se kaikista pahin.

Moni ei varmasti tässä tilanteessa ajattelisi koulua. Eikä töitä, eikä asuntoa, eikä TV-ohjelmia, eikä syömistä. Mutta mitä sitten pitäisi ajatella? Pitäisikö vain maata peiton alla ja ajatella N:ää? Kyllä, teen sitäkin. Mutta jos teen pelkästään sitä, en tule koskaan selviämään tästä. Alan pikkuhiljaa tajuta, että rutiinit ja tekeminen auttaa pääsemään eteenpäin. Ja eteenpäin on ainoa suunta, jonne olen menossa.

Opiskelen sosiaalialaa, ja joskus aiemmin haaveilin jopa kriisityöntekijän hommista. Typerä haave. Ei minusta ole sellaiseen. Miten ikinä kuvittelin, että pystyisin tukemaan muita ihmisiä hädän hetkellä? Tietysti silloin en vielä ollut nähnyt, miltä näyttää perhe, joka on juuri menettänyt rakkaansa. Se ei näytä kauniilta. Eikä varsinkaan kuulosta kauniilta. En ymmärrä, miten sellaista työtä tekevät pystyvät olla itkemättä?

Olen myös aiemmin miettinyt, tuleeko minusta hyvä työntekijä sosiaalialalle, kun minulla itselläni ei ole mitään rankkoja kokemuksia. Pystynkö samaistumaan asiakkaiden kokemuksiin, kun itse olen elänyt turvallisessa kuplassa? No, enää ei tarvitse sitä miettiä. Mutta tätä taakkaa en totisesti olisi vaivoikseni halunnut.