Raskain hetki

Elämäni raskain hetki oli se, kun jouduin hyvästelemään rakkaani. Kun tiesin, etten enää ikinä tule häntä näkemään. N makasi sairaalasängyssä hengityskoneessa ja muissa letkuissa ja näytti nukkuvalta. Hän oli ihan lämmin ja rauhallisen näköinen. Ei olisi uskonut, ettei hän enää herää. Puristin hänen kättään ja silitin poskea ja hiuksia. Ne tuntuivat samalta kuin aina ennenkin.

Viimeisellä käynnillämme sairaalapastori siunasi N:n. En muista sanaakaan, mitä hän sanoi. Sitten minun vanhempani tulivat sanomaan viimeiset hyvästinsä. Molemmat purskahtivat itkuun jo huoneen ovella. Äitini ei pystynyt edes tulemaan sängyn viereen. Isäni tuli, laittoi kätensä N:n poskelle ja huokaili hänen nimeään. En olisi halunnut koskaan lähteä. Yritin imeä hänestä joka pienimmänkin yksityiskohdan mieleni sopukoihin, etten koskaan unohtaisi. Etten koskaan unohtaisi yhtään mitään. Enkä unohda. En unohda, kuinka pehmeät hänen hiuksensa olivat, kuinka vahvat hänen käsivartensa olivat, en unohda pientä arpea hänen leuassaan. Se on kaikki minussa ja minua. Ihan koko elämäni loppuun asti.

Olin kaikista onnellisin, mitä olen ikinä ollut, ennen kuin tämä tapahtui. Olin oikeasti ihan helvetin onnellinen. Miten kaikki voi muuttua ihan hetkessä? Mikä tämän tarkoitus on? Mikä on elämän tarkoitus tämän jälkeen? Ne ovat kysymyksiä, joita olen joutunut pohtimaan viimeaikoina. Eikä vastauksia ole.

Nyt kysytään todella paljon voimia. Tuntuu, että pitäisi olla melkein yliluonnollisen vahva, että tästä selviää. Mutta niin kuin olen monta kertaa todennut, se on vain tehtävä. Ne voimat, joita en tiennyt edes olevan olemassa, on nyt kaivettava jostain. Mistä, sitä en tiedä. Mutta jostain. Aion tehdä N:n ylpeäksi selviytymällä.