Aamut

Pahimpia on aamut. Ne hetket, kun saa itkusta turvonneet silmänsä auki ja muistaa kaiken. Sain lääkäriltä unilääkkeitä, joiden ansiosta nukun yöt hyvin enkä heräile, mutta ne aamut. Ne helvetin synkät aamut. Saan käyttää jokaikisen voimanrippeen, mitä tästä kehosta löytyy, jotta saan itseni ylös sängystä. Mutta se on pakko tehdä. Nyt on pakko olla vahva. Ihminen ei tiedä, kuinka vahva hän onkaan, ennen kuin vahvana oleminen on ainoa vaihtoehto.

Ja nyt se on.

Päivät ovat menneet yllättävän nopeasti ja tyynesti. Ihmettelen, etten ole enempää sekaisin. Kai tämä shokki menee kohta ohi ja mieli oikeasti sisäistää kaiken. En erityisemmin odota sitä päivää.

Olen nyt saanut ilmoitettua omille ystävilleni ja sukulaisilleni. N:n äiti hoiti onneksi kertomisen kaikille N:n kavereille ja työpaikalle, ettei minun tarvinnut hoitaa niitäkin. Kyllä sydäntä lämmittää, miten vanhoiltakin kavereilta on tullut viestiä, joissa tarjotaan apua ja juttuseuraa. Kyllä minulla on tällä pitkällä ja raskaalla matkalla monta tukijaa mukana. Olen aina ollut huono ottamaan apua vastaan, mutta nyt on vain myönnettävä, että yksin ei pärjää. Ei tarvitsekaan pärjätä.