Tänään ei ole ollut niin hyvä päivä. Itkettää koko ajan. Ehkä alan pikkuhiljaa tajuta, että N ei ole tulossa takaisin. Että joudun elämään jokaikisen loppuelämäni päivän ilman häntä. Se on musertava ajatus. Tuntuu hirveältä, että joudun kantamaan tätä tuskaa sisälläni joka paikkaan, minne menenkin. Se ei helpota missään. Ei ole mitään paikkaa, mihin se ei seuraisi. Se vain on ja pysyy.
Huominen pelottaa minua. Olemme silloin menossa N:n perheen kanssa hautaustoimistoon. Joudun matkustamaan junalla, joudun kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan. En ole ihan varma, selviänkö siitä. Mutta jos selviän, olen taas yhden askeleen vahvempi.
Jos minä selviän tästä paskasta, olen vahvin tuntemani ihminen. Ja minähän selviän. Tällä hetkellä ei tunnu siltä ja tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta, että tästä voi muka selvitä. Ja luulen, että uskoni horjuu vielä monta kertaa sen asian suhteen. Mutta mitä muutakaan minä tekisin, kuin selviäisin? En keksi muutakaan vaihtoehtoa.
Alkavalla viikolla aion myös nähdä kavereita ensimmäistä kertaa. Sekin pelottaa. Mistä heidän kanssaan pitää puhua? Tuntuu, että mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi heitä on kohdata. Mutta se vain pitää nyt tehdä, yksi kerrallaan. Ja tiedän, että se helpottaa. Ystävät ovat niitä, jotka tulevat vielä monta kertaa nostamaan minut ylös. Kun olen itse menettänyt uskoni ja toivoni, he kannustavat eteenpäin. Ja sitten me selviämme tästä. Yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti