Kävin äsken kaupassa kahden pikkusiskoni kanssa. Kävin ensimmäistä kertaa ulkona sen jälkeen, kun N menehtyi ja tulin tänne vanhemmilleni. Ja se meni hyvin, koko reissu meni ilman itkemistä. Kävelimme kauppaan, joka ei ollut edes kaikista lähin vaihtoehto, ja välillä saatoin jopa hymyillä siskojen jutuille. Se on jotenkin pelottavaa, että voin näin hyvin.
Olen tässä jo pari päivää miettinyt, mitä minun on hyväksyttävää tehdä ja mitä ei. Onko hyväksyttävää istua tietokoneella, lukea uutisia, kirjoittaa blogia, selata Facebookia ja katsoa Salkkareita? Onko hyväksyttävää naurahtaa siskojen jutuille? Välillä tunnen huonoa omaatuntoa, että pitäisi nyt jotenkin surra enemmän. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun teen tavallisia asioita. Mutta niinhän minun pitääkin tehdä. Se on ainoa tapa, jolla voin päästä tästä eteenpäin.
Sillä vielä tulee se päivä, etten voi näin hyvin. Ihan varmasti tulee.
Ja sen jälkeen tulee se päivä, kun voin taas paremmin. Ihan varmasti tulee sekin.
Kotimatkalla kirkonkellot alkoivat soida. En itkenyt silloinkaan. Ehkä se oli jokin merkki, joka sanoi: "Huomaatkos S, sinä pärjäät. Ei se kauppareissu niin kamala ollut. Sinä pärjäät." Ja niin pärjäänkin. Aion rämpiä läpi tämän hemmetinmoisen suon, joka minun matkani varrelle nyt on annettu. Enkä luovuta ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti