Kriisityöntekijöiden käynti

Meillä kävi täällä kotona eilen kaksi kriisityöntekijää. Pelkäsin heidän tuloaan niin paljon, että teki mieli oksentaa. Mutta he olivat mukavia ja rauhallisia ihmisiä. Istuimme koko perhe olohuoneessa ja oli helpottavaa antaa tämä tilanne ja tuska heidän käsiinsä. He ohjailivat keskustelua ja jotenkin rauhoittivat minua. Tajusin, että koko minun perheeni on järkyttynyt tästä. Tämä ei ole vain minun suruni, vaan koko perhe elää mukana. Pikkusisaruksenikin ovat ihan tolaltaan tästä. Eikä mikään ihme, meillä on vielä kaikki isovanhemmatkin elossa! Emme me ole ennen menettäneet ketään näin läheistä.

Ainoa menetys, joka meidän perhettämme on kohdannut, menee vuoteen 2007 asti. Kummisetäni poika kuoli silloin Jokelan kouluammuskelussa. Hän ei tosin ollut meille kovin läheinen, joten sitä tilannetta ei voi verrata tähän. Mutta kyllä hänen hautajaisensa (joissa haudattiin myös kolme muuta samassa tilanteessa kuollutta) olivat silti yksi surullisimmista päivistä, mitä olen koskaan kokenut. Miten voi olla mahdollista, että minä hautaan vain nuoria ihmisiä? Se on niin helvetin väärin.

Tunnin verran kriisityöntekijät viipyivät, ja uudestaan he tulevat heti hautajaisten jälkeen. Olisin voinut jutella heidän kanssaan pidempäänkin. Me muistelimme N:ää, kaikki saivat kertoa oman ensimmäisen muistonsa hänestä. Kyllä me nauroimmekin. Kriisityöntekijä kysyi, kuinka paljon N:n muisteleminen satuttaa. Ei se itseasiassa satuta. Ihanien ja hauskojen asioiden muistelu ei satuta, päinvastoin tulee jotenkin lämmin ja hyvä olo. N:n ja minun menneisyyden muistelu tuntuu oikeastaan tosi hyvältä. Mutta se, mikä satuttaa, on tulevaisuuden ajattelu. Sen tulevaisuuden, jota me emme ikinä saaneet. Se on asia, joka saa kyyneleet silmiin ja tuskan valtaamaan koko kehon. On niin väärin, ettemme saa niitä asioita, joita suunnittelimme.

Mutta onneksi on muistot. Onneksi on ne vuodet, jotka saimme. Niitä ei kukaan vie, vaikka kaikki muu minulta onkin viety. Mutta muistoja en anna pois, en ikinä koskaan.