Sain tänään elämäni ensimmäisen kukkalähetyksen ovelle. Romahdin, kun luin siinä mukana tulleen kortin. Se oli työkavereiltani. Kuulin myös, että N:n työpaikan pihassa oli tänään suruliputus. En voi olla ajattelematta sitä ilman kyyneleitä. N oli niin pidetty työntekijä ja työkaveri. Ihan kaikki tykkäsivät hänestä. Hän oli unelmiensa työpaikassa.
Tämä blogi on ollut ihan uskomaton pelastusrengas nämä ensimmäiset päivät. Ja minä tarraudun nyt kynsin ja hampain kiinni kaikkeen, mikä auttaa vähänkin. Tarraudun pikkusiskon halaukseen, kissan kehräykseen, ystävien viesteihin, hyvin nukuttuun yöhön, auringonpaisteeseen, The Voice of Finlandin uusiin jaksoihin ja tähän blogiin. Tarraudun ihan kaikkeen, mikä auttaa askeleenkin eteenpäin tällä polulla.
Vielä en tunne ikävää. En tiedä, olenko muutenkaan kova ikävöimään, vaikka olenkin tällainen herkistelijä ja pohdiskelija. Olemme monesti olleet N:n kanssa erillään viikon, joskus melkein kaksikin. En ole silloinkaan ikävöinyt mitenkään hurjan paljon. Mutta kyllä se ikävä vielä iskee. Sitten kun tämän kaiken tajuaa.
N:n viimeinen lepopaikka on nyt valittu. Se tulee olemaan hänen kotikaupungissaan, jossa mekin yhdessä asuimme. Se on ainoa oikea paikka. N rakasti sitä kaupunkia. Itse en niinkään, en oikestaan koskaan ole pitänyt siitä, mutta se on tasan ainoa paikka, jota tässä tilanteessa voi ajatella. Maanantaina menemme hautaustoimistoon. Minä en edes tiedä mitä hautaustoimistossa tehdään! Enkä mielelläni ottaisi siitä selvää tällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti