tiistai 27. syyskuuta 2016

Lähentymistä ja etääntymistä

Olin yhtenä iltana töissä, kun N:n pomo sattui kävelemään työpaikkani ohi. Minut nähdessään hän tuli samantien luokseni halaamaan ja kysymään kuulumiset. Hassua. Kuinka moni on näin läheinen puolisonsa pomon kanssa? Kuinka moni edes tietää, miltä puolison pomo näyttää? Jotenkin ihanaa, että voimme vaihtaa halit ja kuulumiset, jos törmäämme kauppareissulla. N:n kuolema oli kova paikka kaikille hänen työkavereilleen. Yhden N:n työkaverin sanoin "N oli mahtava tyyppi ja todella valoisa persoona. Ylivoimaisesti mukavimpia tyyppejä, joita olen ikinä tavannut 39 vuoden aikana".

Tästä kului ehkä viikko eteenpäin, ja minua oli käynyt töissä moikkaamassa kyseinen pomo toistamiseen, N:n äiti, N:n hyvä ystävä, ja N:n kaverin tyttöystävä. Kaikkien kanssa juttelin hyvän tovin.

Se on jännää, kuinka järkyttävät tapahtumat lähentävät ihmisiä. Olen nyt N:n vanhempien kanssa läheisempi, kuin ikinä ennen. Samoin omien vanhempieni. Ja N:n kavereiden, jopa työkavereiden näköjään. Miksi ihmiset tulevat näin läheisiksi keskenään vasta, kun jotain kamalaa tapahtuu? Miksi emme ole olleet näin lämpimissä väleissä jo aiemmin? Miten ihanaa olisi ollut, jos N:n pomo olisi käynyt halaamassa minua jo silloin, kun N eli! Nyt sillä ei tavallaan ole enää mitään väliä.

Asian pohtiminen on jotenkin herättelevää. Kannattaisiko ystävyyssuhteita vaalia enemmän? Vaalia niitä nyt, kun kaikki on vielä hyvin. Kysyä kuulumisia useammin, pyytää kylään useammin, tarjota apua useammin. Miksi tajuamme tämän vasta, kun on jo myöhäistä?

Puhuimme tänään vertaistukiryhmässä, millaista kohtelua tai käytöstä olemme saaneet osaksemme puolison kuoleman jälkeen ja kuinka ihmiset ovat suhtautuneet meihin. Olen itse huomannut muutoksia ystävyyssuhteissani N:n kuoleman jälkeen. Joistakin ystävistä on tullut entistä läheisempiä. Jotkut ystävät ovat niitä, joiden kuvittelikin pysyvän rinnalla, mutta he ovat suorastaan yllättäneet, kuinka vahvasti siinä vierellä seisovatkaan. Sitten on niitä kaukaisempia kavereita, joilta on saanut yllättävääkin tukea ja apua. Jotka ovat olleet ilahduttavan paljon läsnä. Ja sitten on niitä, joiden kanssa on etääntynyt. Niitä, jotka eivät paljon apua ole tarjonneet eivätkä kuulumisia kysyneet, vaikka eniten olisi odottanut. Se on harmillista. Mutta kriisi erottelee jyvät akanoista. Ja nyt todella tiedän, ketkä ovat niitä tosiystäviä. Tiedän nyt ne ihmiset, jotka eivät halua minua pelkästään parhaimmillani, vaan myös huonoimmillani. Ja heistä en ikinä päästä irti.

2 kommenttia: