sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Oikeasti hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Tähän asti ei oikeastaan hyviä päiviä ole vielä juurikaan ollut. On helpompia, parempia ja kivuttomampia päiviä, mutta ei vielä hyviä. Eilen oli.

Eilen olin ensimmäistä kertaa töissä N:n kuoleman jälkeen. Elämä on kyllä jakautunut tosi vahvasti kahteen osaan; elämään ennen N:n kuolemaa ja elämään sen jälkeen. Ajattelen aina, että nyt teen sitä ja tätä ensimmäistä kertaa, tai näen sitä ja tätä ihmistä ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäiset kerrat ovat aina jännittäviä. Ensimmäinen työpäiväkin oli jännittävä, koska en tiennyt, miten ajatukseni pysyvät kasassa. Työpaikkani on samassa kaupungissa, jossa minä ja N asuimme, ja koko kaupunki huutaa minulle hänen nimeään. Kauppakeskus, jossa olen töissä, huutaa hänen nimeään ja tavallaan myös oma työpaikkani siellä tekee sitä, vaikkei se liity häneen mitenkään. Seurustelin kuitenkin N:n kanssa jo silloin, kun sain tuon työpaikan, ja jaoin aina paljon työjuttujani hänen kanssaan. Hän kävi monesti kauppareissun yhteydessä moikkaamassa minua siellä ja tuomassa evästä. Työpaikan ikkunasta näkyy bussipysäkki, jonne N tuli usein iltavuoroni jälkeen odottamaan minua. Nyt en saa enää koskaan kyytiä kotiin. Kukaan ei minua odota.

Työpäivä meni kuitenkin nopeasti, eikä ollut aikaa mietiskellä mitään, kun oli niin paljon uusia asioita, joihin perehtyä. Ehkä ikävät ajatukset iskevät työpaikalla joskus myöhemmin, kun on hiljaisempaa, ja ehtii oikeasti pysähtyä. Nyt nautin kuitenkin siitä, että asiakkaat olivat mukavia ja työnteko tuntui kivalta. En ole varmaan koskaan ennen lähtenyt niin innoissani lauantaiaamuna töihin! Edes räntäsade ei latistanut mieltäni.

Töiden jälkeen lähdin Helsinkiin kohti Hartwall Areenaa, jonne olimme menossa kavereideni kanssa katsomaan Antti Tuiskua. Ja olipa kyllä aika tehokas keino unohtaa omat ajatukset! Kaksi tuntia silkkaa rakkautta, hymyä ja tanssimista. Kunpa olisin saanut kertoa N:lle keikasta. Mutta ehkä hän näki sen jostain pilvensä reunalta. Ehkä N näkee sieltä jokaikisen keikan, jonka vain haluaa nähdä, eikä tarvitse maksaa lipuista.

Viralliset jatkot bailattiin yhdessä baarissa, jossa soitti Roope Salminen ja Koirat. Tanssilattialla mietin, saanko minä jo käydä baareissa. Saako tyttö, jonka mies on kuollut reilu kaksi kuukautta sitten, käydä ulkona? Ei kai siihen mitään aikarajaa ole, eikä siitä kukaan muu päätä kuin minä. Ja nyt tuntui hyvältä mennä. Niitä asioita pitää tehdä, jotka tuntuvat hyvältä. Ystävät, hyvä musiikki ja tanssiminen yökerhon värikkäiden valojen alla oli eilen juuri sitä, mikä tuntui hyvältä. Ja jos jokin asia tuntuu hyvältä, ei kai sitä silloin tarvitse kyseenalaistaa. Jos jokin asia tuntuu hyvältä, on se silloin oikein.

2 kommenttia:

  1. Hienoa, että pystyit irtautumaan ja olemaan nuori nuorten joukossa! Minun mielestäni sureva ihminen saa ottaa vastaan kaiken sen ilon, mitä syntyy. Kyllä niitä murheellisia hetkiä tulee aaltoina ihan tarpeeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa. Jos surun keskellä löytää ilon hetkiä, kyllä niistä saa nauttia. Hyvistä hetkistä saa voimaa jaksaa läpi huonojenkin hetkien, joita tämän matkan varrelle valitettavasti mahtuu.

      Poista