keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Maailman vahvin

Minä olen vahvin tyttö, kenet tunnen. Olen huomannut, että olen oikeasti ihan pirun vahva. En olisi koskaan uskonut itsestäni moista. Eikä olisi uskonut varmaan kukaan muukaan.

Ihmettelen itsekin, mistä tällainen vahvuus ja halu selviytyä johtuu. Luin hetki sitten ensimmäisiä postauksiani tästä blogista. En ole lukenut niitä montaakaan kertaa kirjoittamisen jälkeen. Muistelin ensimmäisen postauksen olleen tosi koskettava ja surullinen. Itseasiassa se ei ollut. Totesin jo kolmannessa lauseessa selviytyväni tästä. Tyttö, joka on menettänyt miehensä edellisenä päivänä, toteaa tuosta noin vaan kolmannessa lauseessa selviytyvänsä? Okei. Johan tämän blogin osoitekin sen kertoo. Osoite oli ensimmäisiä asioita, joka minun piti päättää, kun avasin tämän blogin. Ja kaikista maailman vaihtoehdoista valitsin "Tarina selviytymisestä". Ihan loogista. Olisin voinut valita minkä tahansa osoitteen, mutta halusin kirjoittaa tarinan selviytymisestä. Se kertoo kyllä, millaisella asenteella olen lähtenyt kohtaamaan tätä järkyttävän järjetöntä asiaa. Voittajan asenteella.

Ehkä suurin syy siihen, miksi olen selviytynyt ja päässyt jaloilleni näin hyvin, on se, että olen halunnut. Olen päättänyt selvitä. Ihan vain yksinkertaisesti: en ole nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. En tiedä, mistä tällainen vahva tahto tulee. Mistä kummasta olen repinyt tämän tahdon kaikista suurimman ja synkimmän surun keskellä? Oikeastaan kertaakaan ei ole käynyt mielessä luovuttaa. Vaikka on niitäkin päiviä, kun aurinko ei vaan kertakaikkiaan nouse, olen jatkanut eteenpäin.

Kenties yksi syy selviytymiselleni on se, että tiedän N:n toivovan sitä. N haluaisi, että jatkan elämää ja pääsen tämän yli. Tiedän N:n vihaavan itseään siitä hyvästä, että teki tämän minulle. Mutta vielä vihaisempi ja surullisempi hän olisi, jos hän näkisi, että minä jäisin tämän surun vangiksi. Enkä minä anna sen tapahtua.

Ensimmäisissä postauksissani hoin melkein lapsellisen monta kertaa, että aion selviytyä tästä. Ehkä en silloin itse uskonut siihen kovin vahvasti. Tai en tiedä uskoinko. Ehkä sillä hokemisella yritin uskotella itselleni, että pystyn siihen. Ja kun olin tänne kirjoittanut kaikkien silmien eteen, että minähän pääsen tästä eteenpäin, oli pakko toimia niin. Enää ei voinut kääntää kelkkaa. Ja päivä kerrallaan huomasin, ettei se olekaan mahdoton tehtävä.

On aika hieno tunne huomata olevansa näin vahva. Nyt tiedän selviäväni ihan mistä vain. Ihan turha tämän elämän on koittaa kettuilla minulle, täältä pesee takaisin. Jos jotain päätän, saan kyllä haluamani ja taistelen siihen asti, että saan tahtoni läpi. N tietää sen vähän liiankin hyvin. Ja nyt olen päättänyt selvitä, joten tämän elämän ei kannata heittää kapuloita rattaisiin. Minä voitan aina. En muserru enää mistään. Ja on oikeasti jotenkin helpottavaa, kun tietää selviytyvänsä kaikesta.

Puhun jo lauseilla "minä selviydyin tästä". Eihän tämä taistelu ole vielä lopussa. Elämän mittainen matkahan tämä on. Mutta tahtoisin jo kovasti uskoa, että pahin on takana. Minun on vaikea nähdä, että taantuisin tästä taaksepäin. Ehkä päiväksi tai pariksi voin taantuakin, mutta olen luottavainen, että muutoin suunta on eteenpäin. Ja vaikkei olisi, niin kyllä minä tällä vahvuudella teen U-käännöksen takaisin raiteille niin monta kertaa, kuin täytyy. Vaikka ottaisin elämältä sata kertaa turpaan, en jäisi kertaakaan kehään makaamaan.

4 kommenttia:

  1. ♡hieno kuulla noin positiivisia kuulumisia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä onneksi niitäkin :) Siitä saa kyllä itelleen jotenkin uutta puhtia, kun tajuaa olevansa niin vahva mimmi, ettei mikään kaada.

      Poista
  2. Otan sydämestäni osaa suruusi ja selviytymistaisteluusi! Blogisi tuli vastaan, kun painoin oman blogini "seuraava blogi"- kohtaa. Minun mieheni kuoli viimein elokuussa. Jatkoin silloin vanhaa blogiani. Minullekin kirjoittaminen on ollut tärkeä lohtu. Vaikka kommentteja ei paljon ole, tiedän että muutama kymmenen ihmistä jakaa kokemaani. Me saimme lähes viisikymmentä yhteistä vuotta. Koetan olla niistä kiitollinen.Tuntuu raastavalta, että sinä menetit rakkaasi niin pian. Toivon, että elämä on sinulle jatkossa hyvä. Uskon, että osaat jatkossa tukea muita ihmisiä, jotka kohtaavat suuria menetyksiä. Voimia ja lämpöä sinun elämääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Annikki. Kommentistasi tuli lämmin olo. Tutustun sinun blogiisi, sieltä saan varmaan jonkinlaista vertaistukea.

      On järkyttävää ja epäoikeudenmukaista, että N lähti niin varhain. Mutta jos ajattelen oikein itsekkäästi, on se minun kannaltani parempi. Jos tämän sairauden piti viedä N jokatapauksessa jossain vaiheessa, on minulle parempi, että se tapahtui nyt. Nyt olen vielä nuori ja minulla on paremmat mahdollisuudet saada jotakin yhtä hyvää tilalle ja elää onnellinen elämä. Se on lohtu. Vaikka tottakai olisinkin toivonut N:lle lisäaikaa unelmiensa toteuttamiseen.

      Toivon myös sinulle voimia ja valoa raskaalle polulle. Aikamoisia selviytyjiä me kaikki puolison menettäneet olemme.

      Poista