Tervetuloa, 2017

Tervetuloa, vuosi 2017. Sinua on todella odotettu. Ole niin kiltti, ja kohtele paremmin kuin edeltäjäsi. Mitään muuta en pyydä.

Vietin vuoden vaihtumista kaveriporukalla lapsuuden kotikaupungissani. Olimme varanneet hotellihuoneet, joissa oli kiva aloitella iltaa ja joihin pääsi kätevästi yöksi nukkumaan. Oli nostalgista viettää uutta vuotta samoissa maisemissa, kuin joskus nuorena. Ja vuoden vaihtuessa pääsin todistamaan kosintaa! Kaverini meni poikaystävänsä kanssa kihloihin vuoden vaihtuessa, rakettien paukkeessa. Minun tunteeni menivät sillä hetkellä aikamoista vuoristorataa. Tottakai olin heidän puolestaan onnellinen ja oli ihanaa nähdä rakkautta ympärilläni. Mutta sitten on se toinen puoli, joka tunsi kateutta ja katkeruutta.

Kun vuosi vaihtui, en tiedä olisinko itkenyt vai nauranut. Tein molempia. Vielä vuosi sitten kaikki on ollut hyvin. Viime uutena vuotena olen ollut tosi onnellinen. Yhdessä ainoassa vuodessa kaikki elämässäni on mennyt ihan päälaelleen. On tosi haikeaa muistella yhteisiä uusia vuosia N:n kanssa. Ja sitten nähdä, miten vuoden vaihtuessa kaikki muut ympärilläni suutelevat, kuinka kaikilla muilla on joku. Kuinka yksi saa timanttisormuksen nimettömäänsä. Minulla oli sillä hetkellä niin ikävä minun omaa rakastani. Ja siskoani, joka on maailman toisella puolella. Tulen jotenkin kateelliseksi, kun ihmiset hehkuttavat sosiaalisessa mediassa, miten ihana ja onnellinen vuosi on ollut takana. Olisipa minullakin ollut. Minä olen menneenä vuotena pääasiassa surrut ja ikävöinyt.

Tuntuu hassulta, että ensi kuussa on N:n kuoleman vuosipäivä. Se ensimmäinen vuosipäivä. Tuntuu myös ihan käsittämättömältä, että tänä vuonna täytän 26 vuotta. En halua sanoa tuota lukua ääneen. 26-vuotiaana olemisessa ei olisi mitään kamalaa, jos minulla olisi jollain tavalla tasapainoinen ja vakaa elämä. Parisuhde, työpaikka, omistusasunto, tulevaisuudensuunnitelmia. Sellainen tavallinen 26-vuotiaan aikuisen elämä. Vaan kun ei ole. Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Asun pienessä ja halvassa yksiössä, jonka keittiön seinissä on ihan järkyttävät keltaiset laatat. Toivon todella paljon, että tämä vuosi tuo jonkinlaista selkeyttä elämääni. Että seuraavan kerran, kun vuosi vaihtuu, en olisi ihan näin pihalla.

Mutta ihan hyvin minä pärjään yksin. Totesin eilen ystävilleni, että minä olen vahva ja itsenäinen nainen, ja viihdyn ihan hyvin yksinkin. Eikä se ollut edes vale. Tänään kun raahauduin juna-asemalta takaisin kotiini, olin jollain tapaa huojentunut, ettei täällä odottanut kukaan. Sain nukkua koko päivän ja jättää purkamattoman kassin keskelle lattiaa. Heittää pitsan (itsetehdyn!) uuniin ja katsoa Netflixistä hömppäleffoja. Kyllä minä viihdyn näinkin, kun ei muutakaan voi. Tämä hiljaisuus on ihanaa ja kamalaa. Riippuu päivästä. Välillä rakastan sitä, kun ei tarvitse puhua kellekään. Kun voi vain kuunnella hiljaisuutta ja omia ajatuksiaan. Mutta on myös hetkiä, kun se ahdistaa. Välillä on kivaa saada joku kaveri yökylään, kun voi höpötellä ennen nukkumaanmenoa. Niitä hetkiä toisen kanssa on kyllä ikävä. Kun valot on jo sammutettu ja ollaan peiton alla menossa nukkumaan, mutta jutellaan vielä jotakin. Niin pieni asia, jota osaa arvostaa vasta sitten, kun sitä ei enää voi tehdä.

Meidän toiseksi viimeinen uusi vuosi yhdessä. Tällöin juhlittiin vuoden 2015 alkamista kaveripariskunnan luona. Tulipa haikea olo, kun löysin nämä valokuvat Facebookin syövereistä. Niin kova ikävä häntä.