Kuka voisi kellot seisauttaa

Välillä ahdistun ajankulusta. Tämäkin viikko on mennyt ihan hujauksessa! Ja edellinen, ja sitä edellinen. En edes muista, mitä olen tällä viikolla tehnyt. Enkä pahemmin muista mitään viime kuukaudestakaan. Kävin risteilyllä ja opiskelijabileissä, joissa esiintyi JVG. En muista menneestä kuusta mitään muuta, ellen ihan toden teolla ala muistella. Joka tiistai on vertaistukiryhmä. Se on ainoa säännöllinen asia elämässäni. Elän tiistaista tiistaihin. Ryhmän tapaaminen on ainoa asia, jonka osaan sanoa ensi viikosta ilman kalenteria. Elämäni on todella epäsäännöllistä. Joinakin päivinä olen koko päivän sisällä, kun ei ole mitään menoa. Toisina lähden aamukahdeksaksi kouluun ja sieltä suoraan töihin, josta pääsen iltakahdeksalta. Suurimman osan viikonlopuista olen töissä. Siksi en odota viikonloppuja samalla tavalla, kuin moni muu.

Eilen katselin työpaikkani ohi kulkevia nuoria. Jotka mölysivät, nauroivat liian kovaa ja joivat energiajuomia. Joiden suurin murhe on kotiintuloaika tai tykkääköhän tuo poika minusta. He ovat niin ihanan nuoria! Eilen tunsin itseni niin kamalan vanhaksi töissä. Tähänkö on tultu? Katselen kateellisena minua kymmenen vuotta nuorempia teinejä, jotka ovat todella ärsyttäviä. Ehkä he ovat ärsyttäviä juuri siksi, että ovat niin nuoria? Tajuan, ettei aika menee koskaan taaksepäin. Olen päivä päivältä vanhempi. Lähestyn kokoajan kolmeakymmentä, ja vaikkei se ole paljon, se on silti paljon.

Se on paljon, kun miettii, kuinka lähtöpisteessä taas olen.

Ja se on paljon, kun vertaan itseäni kavereihini, jotka ovat kolmekymppisinä seurustelleet reilusti yli kymmenen vuotta saman miehen kanssa! En saisi vertailla, mutta teen sitä silti. En tiedä, miksi minua ärsyttää ajatus, että kun kaverini ovat seurustelleet kymmenen vuotta, minulla tulee täyteen hyvällä tuurilla ehkä yksi vuosi. Jos ikinä ylipäätään löydän ketään. Harmittaa ja ärsyttää tulla kaikkia jäljessä. Pitäisi päästä eroon tällaisista ajatuksista, mutta en voi niille mitään. Mistä olen edes saanut päähäni, että kaikkien kavereideni suhteet kestävät siihen kolmeenkymppiin asti?! Ihan mitä tahansa voi tapahtua.

Ja toisaalta. Siihen on vielä viisi vuotta, kun se pelottava kolmenkympin raja menee rikki. Viidessä vuodessa voi tapahtua vaikka mitä! Saatan olla viiden vuoden päästä onnellisempi, kuin ikinä. En välttämättä ole, mutta saatan olla. Minä tunsin N:n vain vajaat neljä vuotta. Ja kuinka paljon minä koin siinä ajassa? Minä sain siinä ajassa niiiin paljon rakkautta ja uusia kokemuksia. Eivät ne vuodet aina merkitse kaikkea. Saatoin kokea neljässä vuodessa N:n kanssa paljon enemmän, kuin joku toinen pari, joka on seurustellut puolet pidempään.

Eivät ne vuodet aina merkitse kaikkea. Pitkä elämä ei automaattisesti ole hyvä. Eikä lyhyt elämä ole huono. Uskon, että N:n elämä oli todella hyvä ja onnellinen, vaikka se loppuikin liian aikaisin. Muutamaankin vuoteen voi mahtua roppakaupalla rakkaudentäyteisiä hetkiä ja hurjia seikkailuja.

Life is not measured by the number of breaths we take, but by the moments that take our breath away. Pidän tästä lauseesta. Eivät ne vuodet. Vaan se sisältö, se mitä teet, näet ja koet. Minun täytyisi lakata murehtimasta ajankulua. Sille kun en todellakaan mitään voi. Se kulkee eteenpäin, halusin tai en. Minun tehtäväkseni jää täyttää se aika ja elämäni ihanilla asioilla. Kokemuksilla, ihmisillä, naurulla, rakkaudella. Niin, että jos kuolisin tänään, kuolisin onnellisena.