Jokin ei nyt mene ihan oikein, kun minä lasken kuukausia ja vuosia avomieheni kuolemasta. Minun pitäisi laskea vuosiamme yhdessä! Minun ei pitäisi havahtua joka kuun 17. päivä siihen, että taas tuli yksi kuukausi lisää yksin. Ei todellakaan pitäisi.
Minä en oikeastaan enää ryve tässä menetyksessä. Ajattelen häntä ja hänen kuolemaansa toki jokaikinen päivä, monta kertaa. Mutta aika harvoin enää uppoudun tähän suruun kaulaa myöten. Viime aikoina ei ole ollut sellaisia iltoja, kun olisin vain miettinyt ja itkenyt. Mielestäni olen jo päässyt aika hyvin eteenpäin. Mutta nyt vuosipäivän alla huomaan, että ajatukseni menevät tavallista useammin tähän menetykseen. Ja se pohjaton suru kyllä tulee, kun antaa itsensä upota muistoihin. Tulee myös se epäuskoisuuden fiilis. Aivan kuin ei vieläkään uskoisi tätä todeksi!
Selasin hetki sitten viime vuoden kalenteriani. Helmikuun puoliväliin asti se oli täynnä aivan normaaleja merkintöjä. Sen jälkeen pelkkiä tyhjiä päiviä. Jo sovitut työvuorot yliviivattu. Ja sitten mitä masentavampia merkintöjä: hautaustoimisto, kukkakauppa, papin tapaaminen, juhlapaikan valmistelu, hautajaiset. Toisaalta olin mennyt ensimmäistä kertaa kouluun jo kaksi viikkoa N:n kuolemasta. Kaksi viikkoahan on todella lyhyt aika! Näköjään päätin heti kättelyssä, että minähän selviydyn ja menen eteenpäin. Aika hyvin olin saanut itseni kasattua, että jaksoin ja halusin mennä kouluun kahden viikon jälkeen.
Melkoinen kevät minulla oli viime vuonna. Sellaista kevättä ei kenenkään pitäisi kokea. Kalenterini oli lisäksi täynnä kymmeniä to do -listoja. En muistanut keväällä yhtään mitään, mitä en ollut kirjoittanut muistiin. Soita Kelaan, irtisano asunto, laita sähköpostia kukkakauppaan, silitä vaatteet, lähetä sairaslomatodistus töihin, palauta koulutehtävä. Ihan kaikki piti olla muistissa. Ja kaiken olen jaksanut to do -listoiltani tehdä. Ne kaikista raskaimmatkin tehtävät. Kyllä sitä vain on ihmeen vahva, kun ei ole muitakaan vaihtoehtoja. Kun vaan on pakko. Viime keväästä selviytyminen on minun elämäni suurin saavutus.
Toivottavasti tämä kevät on parempi. Ainakin nyt on hyvin toiveikas olo. Muutaman viikon päästä on luvassa laskettelureissu ja eiköhän pari risteilyäkin toteudu kevään aikana. Ja viimeiset opiskelijabileet. Opinnäytetyöni edistyy ja ensi kuussa aloitan työharjoittelun mielenkiintoisessa paikassa. Aion valmistua kesäkuussa. Nyt on itse asiassa todella hyvä ja innostunut olo tästä keväästä. Hyviä asioita tapahtuu. Kevät on siinä mielessä ihana vuodenaika, että päivät pitenevät ja ovat kokoajan valoisampia. Elämä on valoisampaa. Uskon, että kaikki järjestyy. Uskon ja luotan. Tämä viikko on taas ollut niin ihana viikko. Jos kevät on täynnä tällaisia, en voi olla muuta kuin onnellinen.
Luin tässä kerta istumalta koko blogisi läpi. Itse käyn läpi samankaltaista menetystä. Ikää minulla on saman verran kuin sinulla ja oma mieheni kuoli äkillisesti melkein 4 kuukautta sitten (ikää hänelläkin oli vasta 26 v kuollessaan). Jotenkin tässä olen pystynyt nämä kuukaudet rämpimään eteenpäin ristiriitaisissa fiiliksissä, ettei todellakaan tämä edes tunnu minun elämältäni. Mutta täytyy sanoa, että haastavaa tämä kyllä on ja joidenkin mielestä olen alusta asti näyttänyt siltä, että olen vahva ja selviydyn hyvin, mutta harva pääsee näkemään kuitenkin sen, että miten jaksan todellisuudessa. Edelleen pyrin pitämään huolta itsestäni niin hyvin kuin jaksan ja ilmeisesti siihen asiaan panostaminen saa ulkopuolisten silmissä näyttämään siltä, että menetyksestä on selviydytty - vaikka todellisuus on pinnan alla ihan toinen.
VastaaPoistaMutta ennen kaikkea kiitokset kirjoituksistasi ja onneksi löysin blogisi, se auttaa jaksamaan eteenpäin tässä aallokkoisessa elämänvaiheessa :)
Olen niin pahoillani ♥ Toivon sinulle paljon voimia ja valoisampia päiviä.
PoistaMelkein itku tuli, kun luin kommenttisi. Se olisi voinut olla minun kirjoittamani viime keväänä. Ihan täysin samanlaisia tunteita oli minulla! Erityisesti allekirjoitan tuon, ettei elämä tunnu lainkaan omalta. Ihan kuin eläisi jonkun muun elämää. Ja tuo on niin totta myös, etteivät ihmiset näe koko totuutta jaksamisesta. He näkevät vain sen ulkokuoren ja mitä itse näyttää ulospäin, ei sitä kaikkea surua, mikä on pinnan alla. Ihan kuin muille ihmisille töissä käyminen, harrastukset ja kavereiden tapaaminen olisivat merkkejä siitä, että on selviytynyt. Eivät ne ole. Ne vain auttavat pysymään pinnalla, pysymään jotenkin elämän syrjässä kiinni.
Ihana kuulla, että yrität pitää itsestäsikin huolta niin hyvin kuin jaksat! Se unohtuu niin helposti.
Kiitos kovasti kommentistasi ♥ Itse yritin silloin alkuvaiheessa etsiä nuorien leskien blogeja, jotta olisi saanut jotain uskoa sille, että siitä kaikesta voi selvitä. En oikein löytänyt, joten aloitin sitten oman, ja tällaiset kommentit kyllä todella palkitsevat! Tuntuu tosi hyvältä, jos joku kokee saaneensa minun kokemuksistani jotakin itselleen :) Vaikea on tämä polku kulkea, muttei kuitenkaan mahdoton. Aika auttaa. Se on maailman ärsyttävin sanonta ja varsinkin alkuvaiheessa minun teki mieli näyttää keskisormea kaikille jotka niin sanoivat, mutta nyt voin vain todeta, että oikeassahan he olivat. Aika todella auttaa. Voimia sinulle kantaa tämä kohtuuttoman raskas taakka ♥