maanantai 20. helmikuuta 2017

Tyhjä olo

Vuosipäivä oli ja meni. Nyt on oikeastaan vähän tyhjä fiilis. Kuoleman vuosipäivä oli viimeinen tärkeä päivä, joka tuli nyt vastaan ensimmäistä kertaa. Kaikki syntymäpäivät ja juhlapäivät oli koettu jo aiemmin vuoden aikana. Nyt on ihan kaikki päivät vuodessa, niin tärkeät kuin tavallisetkin, koettu yksin. Minun avomieheni kuolemasta on nyt todella yli vuosi aikaa.

Mitä minä nyt odotan? Hassulla tavalla koko viime vuosi meni odottaessa tärkeitä päiviä. Odotti niitä ensimmäisiä kertoja, kun joulu tai kihlapäivä täytyi viettää yksin. Odotti, vaikkei niitä päiviä edes halunnut kohdata. Nyt ne on vietetty. Odotanko niitä nyt uudelleen? Tuntuvatko ne edelleen vaikeilta? Odotanko koko loppuelämäni? Ihan kuin hän olisi nyt kauempana minusta, kun se vuosi on tullut täyteen. Ja tavallaanhan hän onkin. Aika hänen kanssaan lipuu kokoajan kauemmaksi, enkä voi sille mitään. Muistot ovat vielä kirkkaita, mutta tiedän niiden haalenevan hiljalleen. Ajan myötä en enää ajattele häntä niin usein. Hänestä ei enää puhuta niin usein. En halua sitä. En halua, että hän katoaa ja unohtuu. Ajan kuluminen on siinä mielessä ristiriitaista, että toisaalta toivoisin ajan juoksevan, jotta se parantaisi ja veisi minua eteenpäin. Mutta jokainen päivä vie minut kauemmaksi yhteisestä ajasta hänen kanssaan. Enkä minä halua kauemmaksi.

Olen ollut kipeänä lähes koko viime viikon ja niin olen vieläkin. Lähdin tänä aamuna harjoitteluun, mutta minut passitettiin kotiin lepäämään. Ehkä ihan järkevää. Nyt yritän parannella itseni kunnolla ennen harjoitteluun palaamista. Kännykkänikin hajosi viikonloppuna ja jouduin käydä ostamassa uuden. Kyllä taas tuntuu, että kaikki mahdolliset vastoinkäymiset kasaantuvat tähän samaan hetkeen. Helmikuu ei taida olla minun kuukauteni, ei sitten alkuunkaan. Onneksi pian on jo maaliskuu ja sehän tarkoittaa kevättä. Kevät on taas hyvin tervetullut tämän pitkän talven jälkeen.

Jotenkin paikallaan polkeva olo. Tyhjää. Minulla on elämässäni tosi paljon sisältöä. Opiskelu, työharjoittelu, työ, ystävät, perhe, tulevat tapahtumat ja ulkomaanmatkat. Olen joka päivä menossa ja tekemistä kyllä riittää. Mutta silti huomaan tuntevani tyhjyyden tunnetta. En pidä siitä. Minullahan on niin paljon ihania asioita elämä täynnä! Ja olen niistä kiitollinen. Tuntuu ihan hölmöltä, että tunnen oloni tyhjäksi kaikkien näiden asioiden keskellä! Miten se on mahdollista? Enkö osaa arvostaa sitä, kuinka paljon olen saanut? Olen tainnut taas tipahtaa alemmalle askelmalle. Tällaista sahaamista elämä taitaa olla, ei auta kuin tottua. Eteen ja taakse, ylös ja alas. Ikävöintiä, opiskelua, naurua, hautausmaalla käyntejä. Minun elämäni.

2 kommenttia:

  1. Voin jotenkin samaistua tuohon tyhjään oloon. Itse vielä etenen sillä asteella, että koen vielä niitä muita merkkipäiviä ja laskeskelen kuoleman kuukausipäiviä. Mutta elämä tosiaan tuntuu olevan jonkunlaista odottamista vaikken edes tiedä mitä odotan. Tai tiedän, odotan sitä, että joskus elämä olisi tasaista ja voisin kokea puhdasta onnea sekä iloa.

    Koen tietysti nytkin näin pian viiden kuukauden jälkeen hetkiä, että elämähän pyörii edelleen ja olen onnekas ihmisistä ketkä ovat ympärilläni, kodista ja työstä. Vaikka menetykseni onkin äärimmäisen suuri, kuten sinulla, niin havahdun kuitenkin välillä siihen, että loppupeleissä aallokko tasaantuu myrskyn jälkeen ja minullahan menee jopa toisinaan ihan 'ookoosti'. Tuntuu pahalta sanoa noin, mutta ei kai se ole keltään mitään pois. Ei se poista tunteita tai surua - se auttaa vain jaksamaan kaiken keskellä, kun tietää, että pystyn tuntemaan muitakin tunteita edelleen.

    Toivottavasti näin vuoden jälkeen odotat tulevaisuutta ja sitä, että mitä se mukanaan tuo :) Kai noita merkkipäiviä vielä vuodenkin jälkeen tavallaan jotenkin odottaa, mutta kun ne on jo kertaalleen käyty läpi, niin tietää mitä on mahdollisesti tulossa. Jokaisen päivän jälkeen vahvempana ja voimakkaampana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tuttua tuo odottaminen! Ja juuri tuo, ettei edes tiedä mitä odottaa. Tasainen elämä olisi kyllä ihanaa. Kuinkahan kauan siihen menee aikaa?

      Minusta on ihan ok sanoa, että menee hyvin, vaikka takana on iso menetys. Ei sellaisesta tarvitse huonoa omaatuntoa potea. Ja on tosi hienoa kuulla, että sinäkin olet kiitollinen kaikesta siitä, mitä elämässä kuitenkin on! Joskus suru voi tuntua niin suurelta, ettei edes huomaa niitä hyviä asioita. Se on jo hyvä merkki, että pystyy iloita jäljelle jääneistä asioista.

      Nyt vuoden jälkeen odotan kyllä tulevaisuutta tosi paljon :) Tuntuu jotenkin hyvältä, kun miettii, kuinka pitkälle olen tullut niistä vuoden takaisista päivistä. Silloin kaikki tuntui niin toivottomalta, mutta eteenpäin on päästy. Kai niitä merkkipäiviä ja kuukausia sitten laskee ja odottaa aika pitkäänkin vielä, mutta onko se toisaalta haitallista? Ne päiväthän vain muistuttavat, että joskus omisti jotain älyttömän arvokasta ja rakasta <3

      Kiitos taas kommentista <3 Kevättä ja kesää kohti on ihana mennä, tuntuu jotenkin helpommalta hengittää. Voimia tuleviin päiviisi :)

      Poista