Elämän oppitunteja

Kolme päivää takana työharjoittelussa perhepalveluissa. Neljä kotikäyntiä. Ja ymmärrys siitä, että minä olen onnekas. Kirjoitin joskus tänne blogiin, ettei minulle ole jaettu kovin hyviä kortteja tähän elämään. Väärin. Minulle on jaettu hyvät kortit, ja on ihan omaa hölmöyttäni, jos en näe sitä.

Nämä kolme päivää ovat opettaneet ennen kaikkea sen, että minä olen kaikesta huolimatta saanut enemmän kuin moni muu. Kolmessa päivässä olen nähnyt monenlaisia ihmiskohtaloita. Ihmisten väsymystä, alkoholia, mielenterveysongelmia ja asuinkelvottomia koteja. Näinä kolmena päivänä on harjoittelusta kotiin päästyäni suurin ajatukseni ollut kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, mitä minulla on. Kotini on ihana ja ihan siisti, minulla on lämmintä vettä ja ruokaa jääkaapissa. Aivan itsestäänselviä asioita, mutta kaikilla ei ole edes niitä. Koen melkein huonoa omaatuntoa, että olen saanut niin älyttömästi, mutta silti haaveilen kokoajan jotain enemmän!

Minulle on jaettu hyvät kortit, ihan lapsuudesta asti. Kaikki lapset eivät saa niin hyviä lähtökohtia. Ihan hirveä kiitollisuus kaikesta, mitä olen ikinä saanut. Kiitollisuus siitä, että minä saan elää. Perheeni on elossa ja terveenä, kaikilla opiskelu- tai työpaikat, minä mukaan luettuna. Joo, avomieheni on kuollut. Se on iso vääryys, mutta se on silti ainoa koettelemus, mitä olen koskaan kokenut. Olen päässyt aika vähällä. Toiset taistelevat erilaisten ongelmien kanssa koko elämänsä.

Toisaalta minun on nyt helpompi samaistua asiakkaiden elämäntilanteisiin. Minä tiedän nyt, millaista on olla pohjalla ja miltä tuntuu epätoivo. Vuosi sitten minulla ei ollut mitään käsitystä moisesta. Vuosi sitten olisin voinut vain kuvitella, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia vaikeassa tilanteessa olevilla asiakkailla on. Vuosi sitten en olisi ehkä sopinut tällaiseen työhön, tai ainakin se olisi ollut hankalampaa. Olisin kuunnellut asiakkaan vuodatusta elämäntilanteestaan ymmärtämättä siitä mitään. Nyt ymmärrän enemmän. En suinkaan kaikkea, mutta enemmän. Vaikka tajuan asiakkaiden olevan paljon pahemmassa tilanteessa kuin minä ikinä olen ollut, ymmärrän heitä enemmän. Enkä missään nimessä kuvittele olevani heitä millään tavalla parempi. Vaikka en koskaan kerro heille, mitä itse olen kokenut, osaan ehkä sanoa jotain järkevää tai lohduttavaa. Osaan olla ymmärtäväisempi.

Kun mietin kulunutta vuotta, on yksi vallitsevista tunteista kiitollisuus. Ei suinkaan kiitollisuus siitä, että menetin jotain niin tärkeää. Mutta kiitollisuus elämän oppitunneista, jotka olen saanut. Kaikista olen oppinut, paljon. Harjoittelun aikana on ollut opettavaista nähdä, kuinka vähään ihmiset ovat tyytyväisiä. Se pistää ajattelemaan, mikä loppujen lopuksi todella on tärkeää.