Voi kun hän olisi vielä täällä. Voi kun sairaalareissu olisi päättynyt toisin. Kunpa hän olisi tullut seuraavana päivänä kotiin. Antaisin siitä oikeasti mitä tahansa.
Tulin tänään kotiin laskettelureissulta. Olipa kivaa ja rentouttavaa! Oli kivaa viettää ystävänpäivää kaveriporukalla, ettei tarvinnut olla yksin. Oli mukavaa jutella N:n kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä luokkakaverin kanssa aamuyön tunteina. Mutta kyllä reissu antoi onneksi muutakin ajateltavaa, kuin lähestyvä kuoleman vuosipäivä. Se nimittäin on pyörinyt koko alkuvuoden mielessä tosi paljon. En edes tiedä, miksi se vuosipäivä on niin kamalan merkittävä. Onko se nyt niin erityinen päivä loppujen lopuksi? Sitten vuoden kierto on ensimmäistä kertaa käyty läpi. Olen kokenut ensimmäistä kertaa kaikki juhlapyhät, syntymäpäivät ja muut tärkeät päivät yksin. Onhan se suuri saavutus.
Onneksi satuin olemaan kotona, kun hän tuli viimeisenä työpäivänään ruokatunnilla kotiin. Siitä hetkestä on tullut tärkeä muisto. Ihan uskomatonta, että on kulunut jo kokonainen vuosi, kun viimeksi kuulin hänen äänensä. Haluaisin niin kovasti kuulla sen vielä. Maailman ihanin ääni. Minä rakastan häntä niin paljon. Aivan kamala ikävä.
Minua itseäni henkilökohtaisesti ahdistaa tänä vuonna tuleva kuoleman vuosipäivä (tosin vielä kuukausia saa odotella, mutta kuitenkin). Yksi vuosi. Miten siitä onkin tehty jokin rajapyykki ja luotu jokin illuusio, että jotain vain tapahtuu silloin - häviääkö joku tunnetila silloin, suru helpottuu, ahdistus katoaa, muistot ovat kultaisia jo siinä vaiheessa? Olen pohtinut tuota todella paljon ja en tiedä vastausta kyllä, tosin en ole vielä vuottakaan tässä kituutellut, mutta kuitenkin.
VastaaPoistaUskon kyllä siihen, että aika on ainut, joka auttaa. Vuosihan on vähän, mutta kuitenkin paljon. Miten paljon vuoteen mahtuu asioita, muistoja ja kirjo erilaisia tunteita. Itse pyörittelen samoja ajatuksia päässäni, että onko se loppujen lopuksi niin erilainen päivä? Tunteita herättävä päivä varmasti kylläkin ja sellainenhan se päivä saakin olla, kun sitä kaikista rakkaimpaa muistellaan <3
Tällaisen taakan niskaansa saanut voi olla kyllä pirun ylpeä itsestään, kun on jaksanut ensin ne karmeat sekunnit, sitten minuutit, tunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet.. Ollaan me vain niin vahvoja, vaikkei siltä aina tunnukaan! <3
Se on kumma juttu, kuinka se vuoden rajapyykki kummittelee mielessä niin vahvasti. Kyllähän sen tajuaa, ettei se yksi päivä, se vuoden ylittyminen mitään muuta, mutta odottaako sen muuttavan jotain siltikin? Ei minusta tunnu nyt mitenkään erilaiselta, kun vuosi kilahti mittariin. Mutta nyt mietin, mitä seuraavaksi odotan? Kaikki mahdolliset merkkipäivät ovat kuluneet nyt kerran ympäri. Odotanko niitä taas uudestaan? Odotanko koko loppuelämäni?
PoistaVuosi on kyllä jännä aikajänne. Toisaalta se on todella lyhyt aika. Yksi ainokainen vuosi. Mutta silti se on 365 päivää. Kun niin monena päivänä miettii ja työstää menetystä useita tunteja päivässä, siitä muodostuu aika suuri määrä tunteja ja päiviä. Siinä ajassa on mahdollista päästä pitkälle. Itse koen päässeeni. Vaikka se kuinka kliseistä onkin, että aika auttaa, niin se on totta. Kyllä se vaan parantaa ne kaikista kipeimmätkin haavat. Ei ehkä kokonaan, mutta kuitenkin.
Olen aivan samaa mieltä, että ylpeitä saadaan olla! <3 Vitsi mikä työ me ollaan tehty! Juuri ne ensimmäiset hetket, kun pelkkä hengittäminen tuntui aivan ylitsepääsemättömän raskaalta... Niistä ollaan voittajina kävelty eteenpäin. Toivon tosi paljon voimaa, valoa ja rakkautta sinulle matkasi varrelle <3 Eiköhän meidän varalle ole jotain hyviäkin suunnitelmia vielä! Siihen yritän uskoa :)