Reissuja

Nyt on aika hyvä mieli! Ostin eilen lentoliput Floridaan! Lähden huhtikuun lopussa kymmeneksi päiväksi Floridan lämpöön lomailemaan. Ja mikä parasta, näen siellä pikkusiskoni, joka on Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana! Odotan matkaa tosi paljon. Se on vähän niin kuin palkinto itselleni. Ennen lähtöä olen saanut viimeisen harjoitteluni suoritettua ja opinnäytetyön palautettua. Lomalla voi sitten ottaa aivan rennosti. Minä todella tarvitsen nyt jotain tällaista ihanaa kaiken sen kamalan jälkeen, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut.

En ole ikinä käynyt Amerikassa. Tai no, olen ollut kolmen kuukauden ikäinen, kun matkustimme vanhempieni kanssa Miamiin. Fyysisesti olen siis ollut siellä, mutta nyt on tosi siistiä lähteä tutustumaan täysin uuteen maahan ja kaupunkiin!

Maanantaina lähdemme kouluporukalla pariksi päiväksi laskettelureissulle. Kiva vaihtaa vähän maisemaa! Muutin puoli vuotta sitten takaisin tänne N:n ja minun kotikaupunkiin, eikä tämä nyt kovin paljoa ole ahdistanut. Mutta on niitäkin päiviä, kun haluaisin asua missä tahansa muualla kuin täällä. On päiviä, kun haluaisin vain pysyä kotona, jotta ei tarvitse nähdä tuttuja kadunkulmia, jotka muistuttavat hänestä. Sehän tässä kaupungissa onkin niin vaikeaa, että muutin tänne N:n takia. Minulla itselläni ei ollut minkäänlaisia kytköksiä tänne. Kaikki paikat ovat tuttuja N:n takia, hän on tutustuttanut minut tähän kaupunkiin. Joinakin päivinä ihan normaali elämäkin täällä ahdistaa. Siksi on silloin tällöin kiva päästä pois.

Ensi viikolla on vuosipäivä. Ensi viikon perjantai on se päivä, jolloin N todettiin menehtyneeksi tasan vuosi sitten. Ihan hullua, miten aika on kulunut. Onneksi olen kirjoittanut tätä blogia. Ilman tätä muistissani olisi isoja mustia aukkoja viime vuoden osalta. Niin monet päivät menivät sumun peitossa. Nyt voin aina palata tänne ja lukea ajatuksiani. Ja huomata, kuinka pitkälle olen niistä tuntemuksista päässyt. Ihan ensimmäisiä postauksiani en oikeastaan vielä lue uudestaan. En muista, mitä olen kirjoittanut, enkä tällä hetkellä haluakaan muistaa. Mutta ne ovat täällä tallessa. En voi sanoin kuvailla, kuinka tärkeä tämä minun blogini on ollut minulle. Tänne olen avannut tunteitani, joita on ehkä ollut vaikea sanoa ääneen. Tänne olen saanut kanavoitua sen sekasorron ja tyhjyyden, joka samaan aikaan on pyörinyt päässäni. Ehkä tämä auttoi pysymään järjissään. Täällä on tallessa se vaikein reissu, jonka koskaan olen tehnyt. Matka avovaimosta leskeksi, matka hääsuunnitelmista hautajaisiin. Matka syvälle minuun itseeni ja sellaisiin tunteisiin, joihin en olisi ikinä halunnut tutustua. Onneksi pahimmat kilometrit ovat jo ohitse. Toivottavasti tulevaisuuden reissut ovat vähän erilaisia.