Minulla meni koko tammikuu lähinnä laiskotellessa, pakko kai se on myöntää. Olin todella saamaton. Olisi ollut kouluhommia tehtävänä - en tehnyt. En edes tajua, mihin koko kuukausi oikein meni! Kävin pari kertaa viikossa töissä ja näin kavereita. Onnistuin saamaan unirytminkin aivan päälaelleen. Saatoin nukahtaa vasta kahdelta yöllä ja jos aamulla ei ollut kiirettä mihinkään, nukuin helposti puoleen päivään. Siinähän se loppupäivä menikin ihan muissa maailmoissa tekemättä mitään, ja yöt kukuin katsellen sarjoja ja muuta turhaa.
Tänään siihen tuli muutos. Vihdoin! Tänään minä aloitin kymmenen viikon työharjoittelun. Tämä tekee niin hyvää minulle, kun takana on pelkkää laiskottelua ja pitkäksi venyneitä aamuja jo aivan liian kauan. Ehkä mielikin on ollut maassa sen takia, ettei elämässä ole ollut mitään sisältöä. Tällainen ei tee hyvää kenellekään. Niin se vain on, että rutiinit auttavat pitämään pään kasassa.
Onneksi olin viime keväänä viisas, ja aloitin silloinkin työharjoittelun. Vaikka N:n kuolemasta oli vain puolitoista kuukautta. Olisihan se ollut silloinkin vain helppo jäädä kotiin makaamaan. Mutta siellä olisin sitten maannut aika pitkään. Varmaan makaisin vieläkin. Se työharjoittelu päiväkodissa oli parasta, mitä saatoin tehdä. Muistan kuitenkin, kuinka yksi kouluni opettajista kyseenalaisti työharjoitteluni. Sain häneltä sähköpostin, jossa hän ihmetteli päätöstäni tehdä harjoittelu monen kysymys- ja huutomerkin saattelemana. Perään hän totesi, että kaikilla toki on omat tyylinsä lähestyä tällaisia asioita, mutta rivien välistä pystyi lukemaan, että minun tyylini on tietysti väärä. Hän kertoi, että surulle tulee antaa aikaa (Ihanko tosi? Luuletko, etten anna? Luuletko tietäväsi tästä jotakin enemmän kuin minä?) ja että ammattiapuakin voi toki hakea (Mistä arvon opettaja sai päähänsä, etten ole hakenut?!) Veri kiehuu vieläkin, kun ajattelen tuota viestiä. Yksi pahimmista virheistä, joita voi lesken kanssa tehdä, on neuvoa. Tuputtaa niitä omia neuvoja, kuin ne olisivat ainoa oikea tapa toimia. Ja yleensä nämä tuputtajat eivät itse ole menettäneet ketään, koskaan. Saan kylmiä väreitä edelleen, kun näen tämän opettajan jossain.
Elämäni parhaita päätöksiä N:n kuoleman jälkeen. Ihan sama mitä yksi opettaja sanoo. Jos olisin kymmenen viikkoa vain istunut neljän seinän sisällä harjoittelun sijaan, en olisi nyt tässä näin hyvinvoivana. Se oli juuri sitä kriittisintä aikaa, ne ensimmäiset kuukaudet. Onneksi valitsin itselleni parhaimman vaihtoehdon.
Nyt olen kymmenen viikkoa neuvolan perhetyössä. Paikka vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta! Heti, kun heräsi aamulla aikaisin, sai päivässä paljon enemmän aikaan! Harjoittelun jälkeen siivosin koko kodin! Hyvä fiilis. Nyt on taas ihan toiveikas olo. Viikonloppu meni vähän niin ja näin. Oli oikeastaan tosi surullinen ja ahdistunut olo. Nyt tuntuu taas siltä, että selviää. Tänään oli vielä hurjan valoisaa, kun kävelin harjoittelusta kotiin! Valoa kohti mennään, monellakin tapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti