Väsynyt suremaan

Tällä viikolla en ole oikeastaan halunnut tulla tänne blogiin. Normaalisti käyn täällä joka päivä, vaikken kirjoittaisi mitään. Katson kommentit, vastaan niihin, katson paljonko kävijöitä on ollut päivän aikana ja saatan lukea vanhoja postauksiani. Tällä viikolla ei ole yhtään kiinnostanut tulla tänne. Olen vältellyt koko blogia, koska tämä on ahdistanut.

Olen ollut jotenkin väsynyt tähän suruun. Kyllästynyt. Ehkä vuosipäivä aiheutti tämän. Olin juuri useamman viikon todella kiinni tässä menetyksessä ja vatvoin sitä jokaikinen päivä. Vuosipäivänä itkin monta tuntia. Olen katsellut kuvia ja käynyt haudalla. Olen ollut surullinen ja on ollut ikävä. Vuosipäivän tienoilla suru oli vaan niin läsnä ja lähellä joka päivä.

Nyt en jaksa. En jaksa surra ja vatvoa tätä asiaa kokoajan. Haluaisin nyt pikku breikin. Haluaisin olla ihan tavallinen nuori nainen. En sellainen, joka on joutunut hautaamaan miehensä ja jonka elämä on sen johdosta ihan sekaisin. Olen saanut yliannostuksen tätä surua. Tottakai mietin häntä joka päivä ja joka päivä tämä kohtalo harmittaa minua. Mutta haluan keskittyä välillä muuhunkin, kuin johonkin sellaiseen, mitä ei enää ole. Tällä viikolla on tuntunut kivalta olla työharjoittelussa, oppia uusia asioita ja suunnitella tämäniltaisia teemabileitä. Ne asiat ovat todellisia ja olemassa. Niihin minun pitää keskittyä. Välillä on ihan ok, ettei sureta. Jos ei sureta, ei kannata tulla tänne blogiin lukemaan surullisia juttuja ja pilata fiilistä. Silloin on syytä keskittyä asioihin, jotka vielä ovat olemassa, sillä ne vievät eteenpäin. Ja sinne olen edelleenkin matkalla.

Suruunkin voi todella väsyä ja kyllästyä. Varsinkin, jos se on ainoa asia, joka täyttää elämän. Niin minulle on nyt käynyt. Ja nyt saa riittää. En vain ole jaksanut miettiä tätä asiaa tällä viikolla juurikaan. Enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Ei se menetys mihinkään katoa, valitettavasti. Voin pohtia sitä taas sitten, kun siltä tuntuu. Eikä N siitä pahastu, jos minä nyt sanon, etten jaksa ajatella sinua. En jaksa ajatella sinua ja sitä, että olet kuollut. En jaksa! N sanoisi, että älä sitten ajattele. Se on niin yksinkertaista.

Tänään olen onnellinen vapaasta viikonlopusta ja illan bileistä. Suru ja N kulkevat kyllä mukana, ihan kokoajan. Ei niitä tarvitse jatkuvasti miettiä. Minun elämässäni saa olla muutakin. Ja onneksi ainakin tällä viikolla on tuntunut, että kaikkea muuta onkin. Paljon.