Tänään on ollut jotenkin vaikea päivä. Vihaan tällaisia. Näin eilen sattumalta N:n vanhemmat ja N pyörikin mielessä koko loppuillan. Niin paljon, että hän tuli uniinkin. Uni oli todella sekava. N oli siinä elossa ja minun kanssani, mutta hän ei ollut oma itsensä. Ja unen lopussa N:n veli kuoli meidän silmiemme eteen.
Se uni jättikin jälkensä tähän päivään. Ahdistaa. Unen jälkeinen päivä menee aina todella omituisissa fiiliksissä. Silloin ei oikein tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tänään kuolema on tuntunut taas niin todelta ja hirvittävän ahdistavalta. Olen nähnyt N:n kuolleet kasvot mielessäni monta kertaa. Aamusta asti mieleeni on putkahdellut kaikenlaisia muistoja hänestä. Ihan kuin hän olisi tämän päivän kulkenut minun vierelläni, mutta ei sitten kuitenkaan. Ei hän siinä ole, vaikka kuinka kääntyisin katsomaan.
N:n kuoleman ajatteleminen aiheuttaa kylmiä väreitä. Kuollut on ihan kamala sana. Hän on ihan oikeasti kuollut, menehtynyt, vainaja, edesmennyt. Hän näytti aivan kamalalta maatessaan kuolleena arkussa. Miksi ihmeessä halusin nähdä hänet vielä silloin? Miksi halusin, että viimeinen muistikuvani hänestä on sellainen? Kuollut. Mitä olen oikein ajatellut? En saa mielestäni, kuinka kamalalta hän näytti. Oksettaa ajatella sitä. Jos nyt ihan todella alkaisin miettiä N:n kuollutta ruumista ja sitä että minä todellakin jäin yksin, varmaan oksentaisin. Tuntuu pahalta.
En tiedä mitä minun pitäisi ajatella, että pääsisin kaikista näistä mielikuvista eroon. En ole eilisen jälkeen ollut ihan täysissä sielun voimissa. Eilen aamulla sain äidiltäni viestin, jossa hän kertoi vaarini joutuneen sairaalaan sydänongelmien vuoksi. Sen luettuani iski pakokauhu. Sellainen olo, etten saa henkeä. Sellainen olo, että olisin vain voinut itkeä. Isovanhemman sairaudet ja kuolema ovat toki luonnollisia ja vääjäämättömiä asioita. Mutta en ole siihen vielä valmis. En ole valmis aloittamaan surutyötä uudestaan, kun edellisestä on nyt joten kuten päästy jaloilleen.
Nyt on sellainen olo, että olisi kiva kuulla vaihteeksi hyviä uutisia. En edes tiedä mitä. Päällepäin vaikutan varmasti ihan normaalilta ja iloiselta. Mutta ne ajatukset, joita en kaikille jaa, ovat olleet viime aikoina aika synkkiä. Kun olen yksin kotona, ne saavat vallan. Ja se on oikeasti pelottavaa! Olen jo ollut niin hyvässä kunnossa aiemmin. Nyt tuntuu jopa kaukaiselta, että olen jo monet kerrat nauranut kippurassa, viettänyt hauskoja hetkiä yökerhon tanssilattialla ja odottanut treffejä. Ja nyt olen tässä. Tällaisessa jamassa. Ajatukset jossain todella syvällä. Kuinka sama ihminen voi tuntea fiiliksiä näin laidasta laitaan lyhyeen ajan sisällä? Milloin on taas hyvien päivien vuoro?
Voin jotenkin samaistua tähän, itsekin näin viime yönä unta edesmenneestä miehestäni ja jotenkin ne unet vain vaikuttavat päivän kulkuun. Ahdistaa ja kaikki on epätodellista. Ja jotenkin nuo unetkin muistuttavat aina siitä, että mitä minulla ei enää ole - miksi semmoisia pitää alitajunnan sitten syöttää. Tahallaan aiheuttaa pahaa oloa melkeinpä.
VastaaPoistaItsekin näen mieheni kuolleet kasvot ja ruumiin mielessäni päivittäin. En halua todellakaan muistaa häntä niin, mutta niin vain tapahtuu. Löysin hänet kuolleena ja verkkokalvoilleni on jäänyt muisto siitä. Ei hän ollut järkyttävän näköinen, mutta ei hän ollut enää itsensä näköinenkään, kuollut ja vahamainen kuori. En halunnut enää ennen hautajaisia edes nähdä häntä arkussa, yksi kerta riitti löytöhetkenä ja kannan sitä mukanani ikuisesti vaikken haluaisi.
Jos jotain olen tässä oppinut, niin sen, että onneksi huonot päivät tarkoittavat sitä, että parempiakin on tulossa. Ne muistuttavat jostain suuresta ja jostain sellaisesta mitä vasta yritetään muokata ja muovata, jotta joskus jaksamme kantaa niitä kultaisina muistoina mukana. Paljon voimia ja tsemppiä! ♥
Unet ovat kyllä jotenkin niin ihmeellisiä. Mistä ne oikein tulevat? Ja miksi? Toisaalta välillä odotan näkeväni hänestä unta, koska se on ainoa paikka, missä voin hänet nähdä. En saa häntä enää koskaan sen elävämpänä, kuin unissa ja mielikuvituksessani. Mutta se fiilis jälkeenpäin... Oivoi. Minulla ainakin menee koko päivä melkeinpä pilalle. Niin epätodellinen olo.
PoistaSinä olet saanut taakaksesi varmasti vielä yhden ison käsiteltävän asian, kun olet itse löytänyt miehesi kuolleena. Se ei varmasti ollut helppoa, ja näky vaivaa pitkään. Minä taisin olla "onnekas", kun säästyin tuolta. Kuollut ihminen näytti ihan erilaiselta, mitä olin päässäni kuvitellut. Juuri tuo vahamaisuus! Ja pelkkä se kuori. N oli ollut jo viikkoja kuollut, kun näin hänet, joten ymmärtäähän sen, ettei hän enää itseltään näyttänyt. Mutta silti se kauhistutti, kuinka oudon näköinen hän oli. En välttämättä olisi halunnut nähdä sitä. Se näky ei vain jätä rauhaan. Ymmärrän täysin, ettet halunnut nähdä miestäsi enää arkussa. Eihän siitä olisi saanut kuin itselleen yhden kamalan näyn lisää.
Aivan ihana tuo viimeinen kappale ♥ Se on juuri näin. Ja jos ei ikinä käy pohjalla ja koe huonoja aikoja, ei osaa arvostaa niitä hyviä! Tsemppiä sinulle, ihanaa kun taas kommentoit! Ehkä tämä kevät tuo meille monella tapaa valoisampia päiviä :)