Ensimmäinen vuosi ilman sinua

En melkein voi uskoa, että kirjoitan tätä postausta. Tasan vuosi sitten tämän päivän saavuttaminen tuntui niin kaukaiselta. Mahdottomalta. 365 päivää on kuitenkin kulunut. Ne päivät ovat pitäneet sisällään valtavan suuren tunteiden kirjon. Olen itkenyt sairaalasängyn vierellä ja päästänyt otteen irti viimeistä kertaa. Vajonnut pohjalle ja siitä vielä hieman syvemmälle. Sitten löytyi hiljalleen ymmärrys siitä, ettei minun elämäni lopu. Että voin päästä tästä joskus eteenpäin. Ja pikkuhiljaa löytyi ilo. Ensin pieni hymy, leveämpi hymy, nauru, huutonauru, räkätys. Ja jopa häivähdyksiä onnellisuudesta.

Kunpa N näkisi, että olen selviytynyt. Toivottavasti hän on kuullut, kuinka kauniisti olen hänestä puhunut. Toivottavasti hän on nähnyt, miten läheisinä olemme pysyneet hänen vanhempiensa kanssa. Olisipa hän on nähnyt, että olen ikävöinyt. Hän on ajatuksissani niin usein. Ei kokoajan, mutta usein. Muistan, kuinka ensimmäiset puoli vuotta itkin jokaikinen kerta, kun vietimme ystävieni kanssa iltaa. N tuli aina jollain lailla puheeksi ja minä itkin. Se oli jo melkein vitsi, että milloin se S alkaa taas vetistellä. Mutta en tee sitä enää! Nyt osaan nauttia illanvietoista eikä hänestä tarvitse aina puhuakaan. Vaikka nyt pystynkin puhumaan hänestä ilman itkua.

Muistan edelleen hänen tuoksunsa. Miltä tuntui koskettaa hiuksia ja kättä. Muistan hänen äänensä ja naurunsa. Kaikki pienet hölmöt tavat. Tuntuu uskomattomalta, että en ole kokonaiseen vuoteen kokenut niitä enää. Ei siitä voi olla niin kauaa. Vastahan hän oli tässä. Vastahan hän selitti, millaisen auton hän seuraavaksi haluaa. Vastahan hän silitti työvaatteitaan meidän olohuoneessamme sunnuntai-iltana. Vastahan hän katsoi minua niin kuin rakastunut mies katsoo.

Kaikki se on poissa iäksi. Ja se on epäreilua ja väärin. Tottakai se on. Mutta voi helkkari sentään olen kiitollinen niistä vuosista, jotka hänen kanssaan sain. Kunpa hän näkisi, kuinka kiitollinen olen. Ihan mahdottoman. Valtavan kiitollinen.

Tämä vuosi on opettanut, että samaan aikaan voi olla katkera ja kiitollinen. Surullinen ja iloinen. Epätoivoinen ja toiveikas. Mikään tunnetila ei ole mahdoton. Kaikki ovat olleet tärkeitä kokea. Olen yrittänyt ottaa jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se on tullut, ja kokea ja käsitellä sen. En sulje tunteitani syrjään ja pois mielestä. Päin vastoin. Ja ehkä juuri se on syy, miksi nyt ensimmäisenä vuosipäivänä voin sanoa, että minulla menee ihan hyvin. Ikävä ja suru ovat edelleen läsnä, mutta onneksi maailmassa on jo muitakin värejä, kuin musta ja harmaa. Olen tosi ylpeä itsestäni. Minä tein sen. Raivasin tieni läpi niiden toivottomien hetkien, enkä kertaakaan antanut periksi.

Mutta kyllä tämä päivä on ollut vaikea, sitä en kiellä. En muista, milloin olen viimeksi itkenyt näin paljon! En muistanut, että silmät voivat olla itkemisestä kipeät. Näin N:n äitiä ja kävimme yhdessä haudalla. Siellä sattui olemaan enemmänkin porukkaa samaan aikaan. Tämä koskettaa niin monia. Nämä 365 päivää ovat olleet vaikeita niin monelle. Ikävä on raastavaa.