Vuosi hautajaisista

Tasan vuosi sitten jouduin hautaamaan hänet. Silloin oli aurinkoinen päivä, aivan kuten oli tänäänkin, mutta nyt kevät on jo pidemmällä kuin silloin. Vuosi sitten lunta oli vielä paljon ja oli kireä pakkanen. Minusta kevät on ihana vuodenaika. Silloin huomaa, kuinka kaikki menee eteenpäin. Valo lisääntyy ja luonto muuttuu hiljalleen vihreäksi. Aurinko lämmittää. N:n kuoleman jälkeen ajattelin pitkään, että N on aurinko. Että joka kerta auringon paistaessa N tervehtii minua, antaa ison lämpimän halauksen. Milloin lakkasin ajattelemasta niin?

Vuosi on edelleenkin hassu ajanjakso. Samaan aikaan lyhyt ja pitkä. Vuosi voi hyvinkin helposti mennä sumussa ja surressa. Mutta toisaalta vuodessa on edelleenkin 365 aamua, joina on vain pakko jaksaa jatkaa. Avata silmät ja nousta ylös. Näen itseni edelleen istumassa etummaisessa kirkonpenkissä hyvinkin selkeästi ja kun suljen silmät ja mietin sitä hetkeä, se tuntuu todelta. Mutta silti olen jo melkein ehtinyt unohtaa, kuinka loputtoman pitkiä olivat askeleet kappelista haudalle seuraten arkkua, jossa makasi minun mieheni.

Tällä viikolla olen todella tuntenut olevani elossa. Hengittäväni. Tässä viikossa on ollut vahva eteenpäin menemisen fiilis. Se on ollut tosi kiva tunne. Jonkin aikaa onkin tuntunut jotenkin sumuiselta. Paikallaan polkevalta. Tällä viikolla olen tuntenut jotakin. Hyvin monenlaisia fiiliksiä. Irtisanouduin töistä, minkä tiesin olevan oikea ratkaisu, mutta silti se epäilytti hieman. Vasta N:n äidin reaktio sai minut uskomaan, että tein oikein. Hän sanoi minulle ensimmäiseksi "Onneksi olkoon!", kun kuuli minun irtisanoutuneen. Silloin viimeistään tajusin, että lähteminen oli ainoa oikea vaihtoehto.

Olen käynyt tällä viikolla treffeillä. Itseasiassa kaksikin kertaa. Tuntuu kivalta. Mies on kiltti ja kohtelias. Ehkä vähän turhan paljon N:n näköinen, mutta ehkä minulla vain on selkeä miesmaku. Tällä viikolla on hymyilyttänyt erityisen paljon. Lauantaina olimme kaveriporukalla risteilyllä, mikä sekin piristi kiireisen arjen keskellä. Laiva oli sama, jolla olen tavannut N:n ensimmäisen kerran. Mutta tajusin vasta tätä tekstiä kirjoittaessani, etten miettinyt asiaa kertaakaan koko risteilyn aikana. Ihan tosi. Se asia ei tullut kertaakaan mieleeni koko reissun aikana. Ja minusta se on ihan hyvä merkki.

Tähän sunnuntai-iltaan kuuluu siis aika hyvää. Vuosi sitten tänään olin kirjaimellisesti hautaamassa valtavan isoa osaa omasta elämästäni. Mutta nyt vuoden päästä minulla on ihan hyvä olla. Olen saanut uusia alkuja ja uusia ihmisiä elämääni. Suru on muuttanut muotoaan ja nykyään myös onni asuu minun luonani. Ainakin tällä viikolla on asunut.