Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu, että alan vasta nyt ymmärtää hänen todella olevan poissa. Vaikka kyllähän minä sen olen tiedostanut jo pitkään. Minä tiedän ja muistan, ettei häntä ole. Mutta silti, ihan kuin alkaisin pikkuhiljaa vasta ymmärtää sen.
Viime aikoina on tullut todella usein, päivittäin, sellaisia ymmärryksen puuskia. Kun vain tajuan, että hän on kuollut. Niin lopullisen kuollut. Mutta kyllä se silti tuntuu edelleen epätodelliselta. Samaan aikaan todelta ja pahalta unelta.
Olen katsellut hänen kuviaan paljon viime aikoina. On vaikea uskoa, että se kuvan mies on todellakin poissa. Eihän hän voi olla. Nuori ja terve ihminen, juuri valmistunut, unelmiensa työpaikassa, kihlautunut, ostamassa asuntoa. Ei sellainen ihminen voi kuolla. Toisaalta kuvat juuri tekevät hänen kuolemansa todeksi. Kuvat muistuttavat, etten todella ole nähnyt häntä yli vuoteen. Olen joutunut luopumaan. Kuvissa hän näyttää tutulta ja vieraalta. Kaukaiselta, mutta silti maailman tutuimmalta ihmiseltä. Muistan todella, miltä hänen ihonsa tuntui. Mutta päivät kuluvat, ja siitä tosiaan on jo monta sataa päivää, kun hänen kosketuksensa vielä tuntui ihollani.
Olen myös ymmärtänyt, ettei tämä asia koskaan poistu minusta. Minä joudun elää tämän kokemuksen kanssa jokaisen loppuelämäni päivän. Mietin häntä päivittäin. Miten mukavaa elämä olikaan, kun ei tarvinnut päivittäin miettiä kuolemaa ja menetystä? Sellainen elämä on muisto vain. Aika masentavaa, kuinka surullisia ajatuksia minä käyn päässäni läpi ihan joka päivä.
Alan myös ymmärtää, ettei todennäköisesti kukaan ole yhtä hyvä kuin hän. Kukaan tämän maailmankaikkeuden ihmisistä ei ole yhtä hyvä kuin hän. Kaipaan häntä niin paljon. Mietin vain häntä, kun olen muiden seurassa. Hän oli jo niin tuttu, että tunsi minut kokonaan. Kukaan muu ei enää koskaan voi tuntea minua kokonaan, sillä enhän minä edes ole kokonainen enää.
Sain ystävältäni tänään viestin, jossa hän iloitsi sitä, että poikaystävän kanssa tuli seurustelua täyteen puoli vuotta. Sillä hetkellä minä menin rikki hieman lisää. En saisi tulla surulliseksi muiden onnesta, mutten voi sille mitään. Teki mieli vastata, että minäpä vietän tänään 395. päivääni leskenä. Se sattuu. Minun ei kuuluisi olla tässä yksin. Tajusin tänään, että jos elämä olisi mennyt toisin, viettäisin häitäni ensi vuonna. On todella vaikeaa luopua unelmista. Ja hänestä.
Jaksuja ♥
VastaaPoistaKiitos, sulle myös <3 Ja hyvää kevättä!
PoistaKiitos ja hyvää kevättä sulle myös! ♥ :)
PoistaJaksamista samassa tilanteessa ollaan 18 vuoden jälkeen.
VastaaPoistaOlen pahoillani. Surullista. Ei tätä taakkaa toivoisi kenellekään. Toivon valoisia kevätpäiviä sinulle!
PoistaTämä olisi voinut olla kuin minun kirjoittamani. Samat ajatukset ja fiilikset. Komppaan kyllä täysin!
VastaaPoistaJotenkin tämän asian tajuaa, mutta ei kuitenkaan tajua. Tällaista varmaan jatkunee sitten eteenpäinkin, ristiriitaisissa fiiliksissä siis. Puolivuotta pian kulunut ja tässä sitä edelleen ihmetelleen. Itsehän en ole kuvia (muutamaa lukuun ottamatta) pystynyt katsomaan, koska juurikaan sitä en pysty yhtään käsittämään, että miten terve nuori elämänhaluinen mies voi olla poissa. Muistan hänet elävästi, mutta en kuitenkaan muista.
Ja tuo, että tämän kokemuksen kanssa on elettävä joka päivä. Kaiholla muistelen sitä, että millaista elämä olikaan ilman jatkuvaa jokapäiväistä surua ja varjoa. Toki tähän matkaan on mahtunut sellaisiakin hetkiä, että on neutraali olotila, mutta aina tämä asia tuntuu tai muistuttaa itsestään. Tämä kuukausi on esimerkiksi mennyt todella allapäin ja kaikki asiat pyörivät päässä, toivottavasti nyt alkaisi siedettävämpi ajanjakso taas jossain vaiheessa.
Paljon on ollut identiteettikriisiäkin ilmassa, sillä jotenkin ei enää pysty lokeroimaan itseään mihinkään. Muilla on perheet ja parisuhteet, minulla on toinen jalka haudassa. Tai siltä ainakin tuntuu, ettei tässä kokonaisia olla, sillä se tärkein on juurikin tuolla jossain tiellä tuntemattomalla. Avoleskeksi jääneenä en koe olevani juuri mikään, en ole sinkku, en leski, en parisuhteessa. Mikä lienee. Kukaan ei koskaan voi yltää (eikä tarvitsekaan) hänen tasolleen, joten tällä hetkellä tuntuu, että ikuisestihan tässä yksin ollaan ja se jos mikä laittaa masentamaan vielä enemmän. Pitäisi pysytellä vissiin päivä kerrallaan ajattelussa sitten.
Tästä varmaan tuli romaani, pahoittelut siitä :) Jaksamisia ja kevät tsempit - kyllä täältä vielä ylös puserretaan vaikka väkisin ♥
Ja tämä kommentti olisi voinut olla minun kirjoittamani! Täsmälleen samoja ajatuksia.
PoistaSe jää nähtäväksi, kuinka kauan tämä epäuskoinen olo jatkuu. Koko loppuelämän? Niin omituisen ristiriitainen olo. Kyllä minä tiedän että hän on kuollut. Mutta en vaan voi uskoa sitä! Se vain ei mene jakeluun, miten niin voi käydä. Jostain syystä itse olen katsellut kuvia alusta asti. Olen kyllä kuullut muilta leskiltä tai surevilta, että kuvien katselua vältellään, mutta minä olen tehnyt sitä kokoajan.
"Muistan hänet elävästi, mutta en kuitenkaan muista". Tämä on niin hyvin sanottu. Ei paremmin voisi kuvailla. Kuvia katsellessa saatan muistaa jonkun pienen piirteen tai tavan, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Ja sitten tulee vähän kuin huono omatunto, että enhän minä voi unohtaa, miten olen antanut itseni unohtaa jo nyt. Sekin pelottaa, että jos olen jo vuodessa unohtanut, kuinka paljon mielestä katoaa kahdessa, viidessä tai kymmenessä vuodessa.
Minullakin on jollain tavalla mennyt tämä kevät allapäin. Vaikka on minullakin ollut kivoja hetkiä. Pohjavire on kuitenkin ollut aika synkkä. Tämä kokemus nimenomaan on kokoajan siellä taustalla. Se on jokaisen naurun ja ilon takana, kuitenkin. Toivon myös, että kesää kohti mentäessä olotila piristyisi. Minulle ainakin valoisat päivät antavat voimaa.
Ja allekirjoitan aivan täysin tuon identiteettikriisin. Minä olen niin eri tilanteessa kuin muut ikäiseni. Välillä tuntuu, ettei minulla ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Heillä on parisuhteet ja asunnot ja kaikki. Kukaan ei jaa samaa kokemusta kuin minä. Olen myös kamppaillut tuon kanssa, etten tiedä mikä olen. Toisina päivinä koen olevani enemmän sinkku, toisina leski, mutta voinko kuitenkaan sanoa olevani leski, kun emme olleet naimisissa? Konkreettisesti jouduin tämän pulman eteen viime syksynä opiskelijaristeilyllä, jossa sinkuille jaettiin vihreät rannekkeet, varatuille punaiset ja ehkä-tapauksille keltaiset. Kukaan ystävistäni ei voi ymmärtää, kuinka suuren keskustelun kävin tästä itseni kanssa. Voinko ottaa vihreän? Olenko sinkku? Onko minun hyväksyttävää ottaa vihreä? Kun enhän minä varattukaan ole. Keltainen taas olisi voinut antaa muille sen viestin, että tapailen uutta miestä, enkä halunnut muiden ajattelevan niin. Olisi varmaan pitänyt kysyä, olisiko leskille omaa väriä. Vaikka musta?
Minulla on myös usein sama fiilis, että koko loppuelämä menee yksin. Saa nähdä. Tuntuu, ettei kukaan enää kelpaa minulle, kukaan ei ole yhtä hyvä.
Mieletön kiitos kommentistasi <3 Kyllä saman kokenut vain ymmärtää parhaiten. Eteenpäin mennään, sitä meidän rakkaatkin toivovat <3 Ihanaa kevättä sinulle!