sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Poikkeuksellisen miehen kaipuu

Olen ensimmäistä yötä uudessa kodissani. Ei väsytä. Kello herättää aamulla 5.30 eikä väsytä lainkaan. Toivottavasti viihdyn täällä. Toivon, että täällä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kodilta.

N tuli taas mieleeni, kun purin tavaroitani. Minulla on yksi pieni kassillinen muistoja hänestä. Muutamia vaatteita, koruja, kelloja, hajuvesiä ja muita häneen liittyviä juttuja. Vaikka tiedän täsmälleen mitä kassi pitää sisällään, oli minun pakko tutkia sen sisältö tänään. Istuin eteiseni lattialla ja kävin läpi jokaisen esineen. Itku tuli. Minun ei pitäisi asua yksinäni tässä pikkuisessa vuokrayksiössä. Meidän piti ostaa asunto! Minulla pitäisi nyt olla jokin kiva rivitalonpätkä, oma piha ja sauna. Ja minulla pitäisi olla N. En voinut pari vuotta sitten kuvitellakaan, että joudun vielä joskus asua yksin. Mitä jos en enää koskaan löydä ketään?

N oli poikkeuksellisen hyvä. Poikkeuksellinen mies. N oli mies, joka vapaaehtoisesti ja pyytämättä teki ruoan ja siivosi kodin minun ollessa iltavuorossa. Kun astuin kotiovesta sisään, N hääräsi keittiössä kattiloiden ja patojen äärellä, tiskit oli hoidettu ja likaiset vaatteet kerätty pyykkikoriin, kaikki meidän yhteiset televisio-ohjelmat oli laitettu tallennukseen. 

"Moi rakas, oliko kiva työpäivä? Sä varmaan haluut käydä suihkussa heti, mee sä vaan sinne niin mä laitan tän ruoan valmiiksi ja sit katotaan Salkkarit ja syödään".

Tajuan vasta nyt, kuinka onnekas ja etuoikeutettu olin.

Ja tajuan myös, etten saa vastaavaa enää koskaan. En tokikaan edes etsi mitään kopiota hänestä, mutta olisi vain niin ihanaa saada yhtä hyvää kohtelua osakseen. Ehkä eniten pelkään, että jään yksin. Toiseksi eniten pelkään, että löydän jonkun ihan ok:n tyypin, mutta hänen kanssaan mietin, että N olisi ollut parempi. En halua tyytyä kehenkään. Mutta jos kerran oli jo täydellinen, miten siitä voi laittaa paremmaksi?

En ole pitkään aikaan tapaillut ketään. Yhdessä vaiheessa kävin treffeillä useammin ja pyörin aktiivisesti Tinderissä. Juttelin ihmisten kanssa ja näinkin heitä. Nyt en ole pitkään aikaan tehnyt niin. Siihen on kasvanut jokin kynnys. Ehkä en jaksa tai uskalla edes yrittää, kun pelkään pettyväni kuitenkin. Tavallaan olen jo luovuttanut valmiiksi. Kukaan ei halua minua ja minä en halua ketään. Ja samaan aikaan haluan kenet tahansa.

Koska oikeasti olisi niin kiva mennä nukkumaan jonkun viereen tänä iltana.

torstai 30. marraskuuta 2017

Kaikki järjestyy

Siitä on iäisyys, kun olen kirjoitellut viimeksi. Syksy on mennyt valtavan nopeasti. En voi uskoa, että pian on taas joulu! Toinen jouluni yksin. Tuntuu oudolta, että N:n kuolemasta on jo mukamas pian kaksi vuotta. Olen nyt ollut yksin puolet siitä ajasta, kuinka kauan meidän suhteemme kesti. En voi ymmärtää, että siitä ihan tosi on jo niin kauan. Aina ei tunnu siltä. Tai sekin vähän riippuu päivästä.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Kävimme tyttökavereiden kanssa risteilyllä ja koulukavereiden kanssa viettämässä yhden tupaantuliaisia toisessa kaupungissa. Ja minä olen saanut työpaikan. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen jotakin muuta kuin myyjä. Olen sosiaaliohjaaja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä. Se kuulostaa tärkeältä ja siltä, kuin oikeasti olisin jotakin. Sain sopimuksen vuoden loppuun ja olen ehtinyt olla uudessa työpaikassa nyt kolme viikkoa.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen hyviä. On ollut tosi onnekas olo. Sellainen, että kaikki vielä järjestyy. Ensinnäkin, onnistuin saamaan minulle ja siskolleni liput Cheekin viimeiselle keikalle. Liput myytiin loppuun alle minuutissa, enkä voi uskoa, että minä sain omani. Minä, jolla on maailman surkein onni ja tuuri ihan kaikessa. Toiseksi, minulle soitettiin viime viikolla kesken työpäivän ja tarjottiin jatkoa nykyisen työpaikkani toisessa toimipisteessä. Hyvä etten ruvennut itkemään sillä sekunnilla. Ei minulle voi tapahtua näin! Ties kuinka pitkään olen lähetellyt työhakemuksia ja anellut, että ottakaa nyt herranjestas joku minut töihin. Ja nyt minulle soitetaan ja sanotaan, että toivoisimme kovasti sinun jatkavan meillä. Että me haluamme sinut. Minut halutaan paikkaan, jota en edes hakenut. Se kieltämättä tuntui tällaisesta elämän potkimasta yksilöstä aika kivalta. Tuntuu niin onnekkaalta, että mietin taas, mitä kamalaa nurkan takana mahtaa odottaa.

Ehkä siellä ei odota mitään kamalaa. Ehkä kaikki ihan tosissaan järjestyy. Sain nimittäin tällä viikolla asunnon. Viikonloppuna minulla on vihdoin taas oma koti. Ihanaa päästä purkamaan omaisuus pahvilaatikoista kaappeihin ja oikeasti elää taas normaalia elämää. Tämä on tavallaan jälleen uusi alku. Muutan kaupunkiin, jossa en ole koskaan asunut. Mutta silti se on ihan vanhempieni naapurissa. Perheeni on vain kuuden minuutin junamatkan päässä. Asunto on ihan tavallinen yksiö, jossa on tilava keittiö ja samanlaiset tummat lattiat, kuin minun ja N:n yhteisessä kodissa oli. En ole varma, mahtuuko meidän vanha sohvamme asuntoon, mutta toisaalta tuntuu, että voin jo luopua siitä. Voin luopua meidän yhteisistä jutuista ja hommata tilalle asioita ja tavaroita, jotka ovat ihan vain minun. Eikä se tunnu enää pahalta. Olen ihan sinut sen kanssa, että minulla on nyt uusi, oma elämä.

Kunpa N näkisi tämän kaiken. Että minä pärjään ja elän. Tänään on N:n syntymäpäivä ja se tuntuu tosi haikealta. N täyttäisi 29 vuotta. On maailman suurin vääryys, ettei hän saanut nähdä tätä päivää, eikä mitään tuleviakaan syntymäpäiviään. Tuleekohan koskaan enää sellaista marraskuun viimeistä päivää, kun en miettisi N:n syntymäpäivää? Tuskin. Eikä kai tarvitsekaan tulla. Ei kai ole mitään väliä, kuinka usein häntä muistelen, jos osaan kuitenkin suunnata ajatukseni myös tulevaisuuteen. Ja osaanhan minä. En tiedä, mitä siellä on luvassa, mutta en voi muuta kuin luottaa.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kateudesta

Katselin muutama päivä sitten valokuvia tietokoneeltani. Törmäsin yhteen kuvaan, jossa olen yhdessä sisarusteni kanssa. Tajusin olevani kateellinen heille kaikille. Minun rakkaat sisarukseni, rakkaimmat ihmiset ikinä! Tunnen kateutta jopa heitä kohtaan, vaikka olen aina vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan. Silti en voi olla miettimättä, kunpa minullakin menisi yhtä hyvin. Veljeni muutti toiselle puolelle Suomea päästessään yliopistoon ja pärjää opinnoissaan hyvin. Siskoni vietti unelmiensa vuoden Amerikassa ja palasi Suomeen opiskellakseen lukion loppuun ja hakeakseen sitten oikeustieteelliseen. Autokoulun opettaja kutsui siskoani luonnonoikuksi, koska hän on oppinut ajamaan ilmiömäisen nopeasti. Minulle ajo-ope suosittelee lisätunteja, jotta pääsen joskus inssin läpi. Toinen siskoni taas on harrastamansa lajin hallitseva Suomen mestari, Euroopan mestari ja koko maailman toiseksi paras. Että sillä lailla.

Suoraan sanoen välillä minua itkettää ja tunnen itseni luuseriksi. Minä olen meistä vanhin ja minusta vanhempieni pitäisi vähiten olla huolissaan. Mutta silti se olen minä, joka taidan meidän sisaruskatraastamme olla kaikista heikoimmassa tilanteessa. Minun tilanteessani ei ole mitään, mistä olla ylpeä. Sisarukseni saavuttavat koko ajan jotakin, josta vanhempamme voivat kertoa ylpeinä eteenpäin. Mitä sellaista minä olen tehnyt tai saanut aikaan? En mitään. En niin mitään. Tunnen olevani se esikoinen, jonka elämästä vanhemmat varmaan vaikenevat puhuessaan tuttujen kanssa. Kannattaa mieluummin kertoa pikkusisarusten saavutuksista, sillä niistä voi olla ylpeä. Minun tarinani saa ihmisissä aikaan vain sääliviä sanoja, eikä kukaan vanhempi halua kuulla sellaisia omasta lapsestaan. Parempi puhua niistä lapsista, jotka pärjäävät.

Sisarusteni lisäksi olen toki kateellinen suunnilleen jokaiselle ystävälleni. Olen kateellinen heille, joilla on korkeampi koulutus kuin minulla. Jotka lähtevät ulkomaanmatkoille poikaystäviensä kanssa. Joilla on parisuhde. Jotka suunnittelevat joululahjoja poikaystävilleen. Joilla on kiva oman alan työpaikka. Jotka menestyvät opinnoissaan. Jotka näyttävät upeilta. Jotka ovat hyviä jossakin. Joilla on kihlasormukset, hienot autot ja kauniit kodit. Joilla on mahdollisuus kaikkeen, mihin minulla ei tällä hetkellä ole. Olen ihan pirun kateellinen.

Kuuntelin yhtenä aamuna äitini ja isäni keskustelua, kun he luulivat olevansa kahden ja kaikkien muiden vielä nukkuvan. En voi sanoin kuvailla, kuinka paha mieli minulle tuli. He puhuivat, kuinka en ole oikeasti edes yrittänyt päästä mihinkään töihin ja saada elämääni järjestykseen ja että taidan haluta olla vaatemyyjä koko loppuelämäni. Jaa että en ole yrittänyt? Ihanko totta? Mitään muuta en ole tehnytkään viimeiseen vuoteen ja yhdeksään kuukauteen, kuin yrittänyt päästä eteenpäin ja pysyä pinnalla. Harmittaa, etteivät vanhemmat näe sitä vaivaa, jonka olen jo nähnyt ja matkaa, jonka olen jo kulkenut. Mutta ei kai se sitten ole niin iso asia...

Toisinaan sitä vaan toivoo, että olisipa joku toinen elämä. Edes parina päivänä viikossa. Edes välillä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Erilaiset elämät

On kausia, kun mietin tosi usein, miksi elämäni meni näin. Ja mietin sitä, millaista elämä olisi, jos N vielä eläisi. Mietin, olisivatko yhteiset unelmamme toteutuneet ja mietin, tulenko koskaan enää löytämään ketään, kenen kanssa rakentaa uusia unelmia. Koska totta puhuakseni, en enää edes tiedä, mistä haaveilen. Minulla ei ole liiemmin unelmia tai suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. En oikeastaan uskalla unelmoida ja vaikka uskaltaisinkin, en enää tiedä, mitkä unelmat ovat realistisia. Ehkä ajattelen, että parempi jättää haaveilut sikseen, etten taas kohtaa pettymyksiä.

Mutta on ollut kerta kaikkiaan musertavaa heittää hyvästit vanhoille unelmilleni. Ajattelin aina, että haluan mennä naimisiin ennen kuin täytän 30 vuotta. Hölmö juttu, mutta niin minä toivoin tapahtuvan. Nyt olen joutunut toteamaan itselleni, että niin ei luultavasti tule tapahtumaan. Muistan, kun mummini sanoi minulle ollessani ihan pieni, että hän toivoo elävänsä niin vanhaksi, että ehtii näkemään minun hääpäiväni. Olen jälleen joutunut toteamaan, että tämäkään ei todennäköisesti toteudu. Ystävät ympärillä ostavat asuntoja, menevät kihloihin ja saavat lapsia. Tekevät elämänsä suurimpia ja hienoimpia päätöksiä ja valintoja. Minun viikkoni suurin päätös on se, mitä ostan evääksi töihin.

Juttelin yhtenä päivänä työkaverini kanssa. Hän on minua useamman vuoden nuorempi tyttö, ja hän kertoi seurustelleensa poikaystävänsä kanssa kymmenen vuotta. Silmäni levisivät varmaan lautasen kokoisiksi. Kymmenen vuotta?!!? Oletteko alkaneet seurustella päiväkodissa?? Sitten hän kertoi, että he olivat poikaystävänsä kanssa ostaneet hiljattain asunnon ja remontoineet sen lattiasta kattoon. Kuuntelin selostusta pää pyörällä. Miten noin nuorella tytöllä voi olla jo kaikki? Miten elämät voivat mennä näin eri tavalla?

Keskustelun päätteeksi työkaverini kysyi: "Niin, seurusteletko sä?" En melkein edes tiennyt mitä sanoa. Olin niin hämmästynyt hänen elämästään, etten saanut sanaa suustani. Tunsin itseni taas joksikin pikkuruiseksi ja säälittäväksi. Kaiken tuon hienon päätteeksi jouduin toteamaan hänelle, etten minä edes seurustele. Eikä minulla ole omaa asuntoa vaan punkkaan vanhempieni nurkissa. Eikä minulla ole edes kunnollista työpaikkaa. En ole hetkeen hävennyt yhtä paljon. Oikeasti häpeän elämääni tällä hetkellä.

Mutta mitä työkaverini ei tiedä, on se, että kaiken tuon lisäksi olen leski. Se ehkä selittää joitakin asioita. Tai antaa anteeksi, että 26-vuotiaana elää näin. Siihen taustaan peilaten minulla menee ehkä ihan hyvin. Tai voisi mennä huonomminkin. Olisin voinut luovuttaa koulun kanssa ja maata vaan kotona nostaen joka ikistä tukea, mitä Kelasta ja sossusta saa. Mutta minä todella yritän. Kävin sen hemmetin koulun loppuun ja yritän saada elämäni taas raiteilleen.

Oli lähellä, etten minäkin saanut tuota kaikkea, mitä työkaverillani jo on. Pitkää parisuhdetta ja omistusasuntoa. Niin vaan ei ollut tarkoitettu, ainakaan vielä. Samaan aikaan on katkeraa ja ihanaa kuulla muilta ihmisiltä heidän onnellisia tarinoitaan. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä minulla ei ole. Tuonkin tytön kertoessa silmät loistaen asunnostaan ja poikaystävästään huomasin ajattelevani, että kunpa elämä kohtelisi sinua hyvin. Kunpa et koskaan joutuisi luopumaan asioista, joita rakastat.

Keskustelun jälkeen olen miettinyt paljon erilaisia elämiä ja kohtaloita. Ja tajusin taas kerran, että jos minä olisin saanut N:n kanssa tuon kaiken, osaisinko olla siitä kiitollinen? Todennäköisesti en. Se olisi ollut minulle itsestään selvää. Jos N:n kuolemasta mitään "hyvää" on seurannut, on se todellakin se, että arvostan pienempiä asioita nykyään ja tajuan kaiken katoavaisuuden. Ei elämä ole mikään kilpailu. Kunpa itsekin muistaisin sen useammin.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Tyhjä asunto ja mieli

Viisi vuotta sitten, vuonna 2012 näinä päivinä muutin ensimmäistä kertaa pois kotikaupungistani. En ollut koskaan aiemmin asunut missään muualla, kuin siinä parin kilometrin säteellä. Kun tapasin N:n ja päätimme muuttaa yhteen, halusin ehdottomasti muuttaa hänen kotikaupunkiinsa. Olin nuori, kokematon ja innoissani. Odotin kaikkea sitä, mikä oli edessä. Odotin, että uusi kaupunki ja uudet tuulet muuttavat koko loppuelämäni. Niinhän ne tekivätkin. Kerroin muutosta vanhemmilleni vasta, kun olimme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen. Olimme tunteneet N:n kanssa tuolloin vasta alle kolme kuukautta. Vanhempani eivät silti olleet huolissaan. Tai ehkä olivatkin, mutta eivät koskaan kyseenalaistaneet, varoitelleet tai estelleet. Olin ihan käsittämättömän luottavainen, että kaikki menee hyvin. Ehkä se johtui siitä, että olin niin nuori. Tai rakastunut. Olin molempia.

Tällä viikolla, tasan viisi vuotta myöhemmin, muutan siitä kaupungista pois. Uusi kaupunki ja uudet tuulet todella muuttivat koko loppuelämäni, mutta täysin eri tavalla, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Muutan siitä kaupungista pois kaikki unelmat särjettyinä ja oikeastaan aika surullisena. Ei tämän pitänyt mennä näin. Vaikka viisi vuotta on toki pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, tuntuu minusta, että olen todella vanhentunut ja kasvanut valovuosia enemmän. En ole enää lainkaan sama, kuin aiemmin. Toki olen näiden vuosien aikana muun muassa opiskellut itselleni uuden ammatin ja kasvanut sitäkin kautta, mutta kyllä kaikista suurin oppi on silti ollut, ettei mikään ole itsestäänselvää ja pysyvää. Ettei meillä ihan oikeasti ole mitään muuta kuin tämä hetki.

Katsoimme taannoin N:n äidin kanssa valokuvia N:n hautajaisten muistotilaisuudesta. Kuvat olivat aika karua katsottavaa. Joukko mustiinpukeutuneita, kalpeita ja ilmeettömiä ihmisiä. Ihmiset näyttivät kuvissa vain tyhjiltä kuorilta. Ja totesimme lähes yhteen ääneen, että kaikki kuvien henkilöt ovat vanhentuneet aivan valtavasti. Kuvien otosta oli vain puolitoista vuotta! Siinä ajassa olemme saaneet ilmeeseemme useita vuosia lisää. Näytin itsekin niin hirvittävän nuorelta tytöltä, hyvä jos tunnistin itseäni. Olen aina näyttänyt itseni ja muidenkin mielestä ikäistäni nuoremmalta. Enää en koe niin. Kun katson itseäni peilistä, näen pikemminkin vanhemmat kasvot, kuin 26-vuotiaan. Ehkä tämän kokemuksen takia en ajattele olevani mikään nuori tyttö enää. Kun ei tällainen kokemus kuulu nuorelle tytölle. En oikein osaa lokeroida mikä minä olen. Osa ajatuksistani on yhä kuin teinitytöllä enkä edelleenkään osaa hoitaa veroilmoituksia sun muita aikuisten juttuja ilman apua, mutta osa ajatuksistani on kuin eläkeläisellä. Sellainen pieni identiteettikriisi.

Muutto on saanut selvästi ajatukseni taas tähän. N on ollut mielessäni useammin, kuin normaalisti. Nyt se kaikki sitten todella on ohi. Kaikki huonekaluni on jo kannettu pois. Asunto on tyhjä. Niin kuin on mielikin. Huomenna menemme vanhempieni kanssa vielä siivoamaan asunnon ja sitten se on siinä. Sitten elämä N:n kotikaupungissa oli siinä. Haluan käydä huomenna vielä haudalla. Minulla on sellainen tunne, kuin menisin sinne viimeistä kertaa. Vaikka en takuulla mene, aion yhä käydä siellä vaikka matka onkin jatkossa pidempi eikä käyntejä tulisi vuodessa yhtä paljon. Mutta tunne pääni sisällä on silti sellainen, kuin tämä olisi viimeinen kerta. Tosi hassua ja omituista. Lähden hänen luotaan viimeistä kertaa toistamiseen.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Toivon sulle niin paljon hyvää

Eilen oli minun syntymäpäiväni. Täytin 26 vuotta. Tämä oli jo toinen syntymäpäivä, jonka vietin yksin. Tai en kai voi sanoa viettäneeni sitä yksin, kun aamupäivällä kävin shoppailureissulla vanhempien kanssa, sitten näin ystävääni kahvilassa ja loppuilta meni siskojen kanssa lentopallo-ottelussa. Mutta N ei ollut minun kanssani. Ja on tosi outoa, miten aika menee näin nopeasti. Minä olin 24-vuotias, kun N kuoli! Olin tosi nuori. Ei niin nuoren kuulu saada tällaista taakkaa.

Tavallaan ahdistaa tulla koko ajan vanhemmaksi, kun elämä ottaa vaan jatkuvasti takapakkia. Eihän tämä tilanne ole millään tavalla normaali 26-vuotiaalle ihmiselle. Teen osa-aikaista työtä vaatekaupassa, ja oman alan työpaikan saaminen tuntuu lähinnä mahdottomuudelta, kun minulla ei ole kyseiseltä alalta päivääkään työkokemusta. Olen muuttamassa jälleen kerran takaisin vanhempieni luokse. Parisuhteesta ei tietoakaan. En tiedä, miten ajauduin tähän. En todellakaan suunnitellut elämääni näin. Minun piti 26-vuotiaana elää ihan erilaista elämää.

Mutta voisi minulla mennä huonomminkin. Istuin eilen junassa ja konduktöörit tulivat tarkastamaan liput. Samassa vaunussa istui tyttö, jolla ei ollut lippua. Puheesta päätellen hän oli kännissä keskellä päivää ja vaatteetkin olivat likaiset. Tyttö aneli, että saisi jatkaa matkaa, kun hänellä ei ole yhtään rahaa ostaa lippua. Tytön jäädessä junasta pois tajusin, että minähän olin tuon kanssa samalla luokalla kymmenen vuotta sitten. Tyttö jäi asemalle kaivamaan tupakka-askia laukustaan ja minä jatkoin junalla matkaa. Silloin tajusin, että voisi mennä huonomminkin. Onneksi minä en koskaan ole antanut itseni lipua tuohon. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän kanssa, olen silti huolehtinut koulusta ja töistä ja yrittänyt nähdä aina vähän pidemmälle. Ja aina olen jaksanut uskoa parempaan huomiseen.

Minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy hoitaa asiani kuntoon. Tällä viikolla aion kirjoittaa CV:ni ja työhakemukseni alusta alkaen uudelleen ja yritän saada niistä niin houkuttelevat, että minut kutsuttaisiin edes johonkin työhaastatteluun. Aion hakea kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin työpaikkoihin. Soitin yhdelle välittäjälle huippupaikalla sijaitsevasta asunnosta, mutta se oli jo ehtinyt mennä. Mutta en lannistu. Soitan seuraavalle. Aion saada tämän elämän jonkinlaiseen järjestykseen.


Herättyäni tänä aamuna oli puhelimessani tämä viesti N:n siskolta. Tajusin, että kaikki läheiseni toivovat minulle vain hyvää. Minun täytyy toivoa sitä itsellenikin. Välillä harmittelen sitä, miten asiat lähtivät syöksykierteeseen N:n kuoleman jälkeen. Jos hän eläisi, olisimme ostaneet oman asunnon ja suunnittelisimme häitä ensi kesälle. Ajattelen liian usein, että kaikki epäonnistumiseni johtuvat siitä. Että sen takia muutan vanhemmilleni, sen takia en ole kunnon töissä, sen takia valmistuin huonoilla arvosanoilla... Mutta minä olen jo 26-vuotias ja minun on otettava vastuu omasta elämästäni. Vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja tehdä päätöksiä ja valintoja. Ja nyt minä valitsen tästä päivästä eteenpäin olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni ja tehdä töitä oman hyvinvointini eteen. Minä toivon itselleni niin paljon hyvää, ja aion sen hyvän vielä saavuttaa.