maanantai 24. syyskuuta 2018

Kirottu 27

Aika pian N:n kuoleman jälkeen aloin pelätä, että itsekin kuolen nuorena. Siitä tuli ihan todellinen pelko. Olin ihan varma, että minullekin käy jotain kamalaa. Vaikka se nyt olisi ehkä maailman epätodennäköisintä, että minäkin nyt kuolisin nuorena, mutta sellainen pelko vain tuli. Ehkä kuolema tuli niin lähelle, se oli yhtäkkiä niin totta, että todella ymmärsi oman kuolevaisuutensa. Tajusi ryminällä, että ei tässä turvassa olla eikä nuori ikä tarkoita sitä, että olisi jotenkin kuolematon.

N kuoli 27-vuotiaana. Mitä lähemmäs oma 27-vuotissyntymäpäivä on tullut, sitä enemmän se oma kuolemanpelko on kulminoitunut nimenomaan tuohon ikään. Aluksi pelko oli sellainen epämääräinen "minäkin varmaan kuolen nuorena". Mutta ajan kuluessa siitä 27 vuodesta on tullut jonkinlainen mörkö. Jos N ei selvinnyt siitä hengissä, miksi minäkään selviäisin. Sitä pelkoa on tosi hölmöä selittää kenellekään. Sehän tuntuu ihan naurettavalta ja hölmöltä. Miksi minä kuolisin samanikäisenä kuin N, emmehän me ole sama henkilö, ja se olisi sitä paitsi todella epätodennäköistä. Emme olekaan ja niin olisikin, mutta silti. 27 vuoden ikä on tuntunut pelottavalta. Ja jotenkin se ajatus, että silloin olen saman ikäinen kuin N viimeisinä hetkinään. Että silloin olen elänyt saman verran kuin N. Aivan liian vähän elettyä elämää takana. Se ajatus vähän ahdistaa. Ettei N saanut sen enempää vuosia.

Minä täytän 27 vuotta tänään. Ja kyllä pelottaa. Ehkä se on ihan hullua, mutta minusta tuntui, että tänään katsoin vähän tavallista tarkemmin ympärilleni ylittäessäni suojatien. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ihan vain estääkseni, etten minäkin kuolisi tämän ikäisenä. Kai se pelko siitä hiljalleen haihtuu, kun huomaan, että ihan samanlainen ikä tämä on kuin kaikki muutkin, enkä voi itse välttämättä kohtalooni vaikuttaa.

Tämä on kolmas syntymäpäiväni N:n kuoleman jälkeen. Hurjaa, että olin silloin 24-vuotias. Niin kamalan nuori. Miten niin nuoren ihmisen on edes mahdollista selviytyä siitä kaikesta... Ja miten aika on kulunut näin nopeasti. Nyt pitää vain yrittää nauttia tästäkin vuodesta. Ei siitä mitään tule, jos aina vaan pelottaa. Ja juuri nyt tämä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä iältä. On vielä kuitenkin aika nuori, mutta silti jo aikuinen. Ehkä nyt vain päätän, että tästä tulee ihan paras vuosi. Olisipa hienoa huomata myöhemmin, että juuri 27-vuotiaana löysin rauhan, tein hyviä valintoja, tapasin uusia ihmisiä, olin onnellinen ja ennen kaikkea...

Selvisin hengissä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Itkettävän ihana päivä

Eilen oli poikkeuksellisen ihana päivä. Lähdimme vanhempieni kanssa kylään N:n vanhempien uudelle kesämökille. Uusi mökki on viereisellä tontilla kuin vanha, jossa mekin N:n kanssa ehdimme viettää monia kesiä ja hetkiä. En ollut käynyt siellä N:n kuoleman jälkeen. Viimeksi kolme vuotta sitten kesällä.

Voi pojat, että tuntui hassulta ajaa tuttu mökkitie. Mieleen muistuivat niin elävästi kaikki kerrat, kun ajoimme sinne yhdessä N:n kanssa. Kaikki juhannukset ja yhteiset kesäpäivät. Jotka ovat jo niin kaukaisia muistoja.

Tullessamme mökin pihaan N:n äiti halasi meitä kaikkia, ja minun kohdallani hän sanoi korvaani "Voi S, meidän tyttö". Sydämeni suli ja särkyi siihen paikkaan sillä hetkellä. Minä niin rakastan näitä ihmisiä. Mikä onni onkaan, että he pitävät minua edelleen omanaan. He jaksavat aina kysellä kuulumisiani, huolehtivat että pärjään ja toivovat kaikkea parasta minulle. Ja eilen oli ihanaa viettää päivä minun perheeni, ja tämän maailman parhaimman kakkosperheen kanssa.

Uusi kesämökki oli aivan mielettömän upea. Kunpa N saisi olla näkemässä sen. Tai no toisaalta, jos N pääsisi näkemään sen, häntä ei varmaan kesällä näkyisi lainkaan kotona, kun hän viettäisi kaiken vapaa-aikansa siellä. Hassua, kuinka mökki oli uusi, mutta se oli silti viereisellä tontilla kuin vanha mökki, saman järven rannassa, samoissa maisemissa. Niin tuttu paikka, mutta silti uutta ja erilaista. Mökin makuuhuoneen hyllyllä oli savinen krokotiili, jonka N oli tehnyt lapsena koulussa. Seinällä oli kuvakollaasi, jossa oli myös N:n kuvia. N oli mukana, muttei sitten kuitenkaan. N oli pienissä yksityiskohdissa, ihmisten puheissa sivulauseissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisimme puhuneet hänestä tosi paljon. Ei se kuitenkaan mennyt niin. Ehkä meidän kaikkien elämissä on jo paljon kaikkea muuta puhuttavaa. Ja hyvä niin. N tulee aina ja ikuisesti olemaan meidän kaikkien ajatuksissa, sydämissä, puheissa, mielessä ja muistoissa, mutta muutakin elämää on. Eikä se tarkoita, että hän olisi unohtunut.

"He ovat niin ihania ja miellyttäviä ihmisiä, kunpa tämä yhteydenpito pysyisi jatkossakin", sanoi äitini kotimatkalla. Ja taas minun sydämeni suli ja särkyi. Ihanaa, että meidän vanhempamme viihtyvät niin hyvin yhdessä. Katselin liikuttuneena, miten isäni ja N:n isäpuoli tutkivat yhdessä grilliä ja moottorisahoja. Se oli suloista. Ja meidän äitimme puuhastelivat yhdessä keittiössä. Kuin vanhat ystävykset. Vaan yksi puuttuu joukosta. Emme saaneet sitä loppuelämää, jonka halusimme. Emme saaneet saatettua näitä kahta perhettä yhteen tämän enempää. Se on surullista.

Mutta tajusin eilen, että vaikka ajattelisin jääneeni N:n kuoleman jälkeen yksin, se ei pidä paikkaansa. Ei ollenkaan. Minulla on nämä kaikki ihmiset. Eikä kukaan jaa tätä kokemusta ja näitä tunteita kanssani yhtä hyvin kuin N:n vanhemmat. Onneksi he ovat edelleen elämässäni. Saan olla N:lle niin kiitollinen kaikista ihmisistä, joihin olen hänen ansiostaan tutustunut. Kaikki vanhat työkaverit ja koulukaverit, joihin tutustuin muutettuani N:n kotikaupunkiin... Hullua ajatella, etten olisi ikinä tutustunut heihin, ellen olisi seurustellut N:n kanssa. N antoi minulle niin järjettömän paljon, ja vaikutti elämääni ihan valtavasti. Onneksi N oli olemassa ja onneksi hänen ansiostaan nämä ihmiset kuuluvat nyt elämääni.

Niin suuri kiitollisuus valtasi mieleni, kun ajoimme illalla kotiin. Auringonlasku värjäsi taivaan kaikilla oranssin ja pinkin sävyillä, mitä maailmasta löytyy. Teki mieli itkeä ja hymyillä samaan aikaan. Niin hyvä elämä, niin onnistunut päivä. Toki haikea ja surullinenkin olo, mutta ennen kaikkea kiitollinen ja onnellinen. Aina välillä jostain joutuu luopumaan, mutta ilman menetystä ja surua ei ymmärtäisi kaiken hyvän ja kauniin arvoa.

torstai 16. elokuuta 2018

Ihan hölmöjä ajatuksia

Ostin eilen uudet lakanat. Koska tajusin, että kaikissa vanhoissa N on nukkunut. Kaikki omistamani lakanat ovat meidän yhteisiä. Yhdet N antoi minulle syntymäpäivälahjaksi, toiset saimme minun mummiltani jouluna ja kolmannet ystäväpariskunnalta tupaantuliaislahjaksi. Kaikissa niissä nukuimme yhdessä ja kaikissa niissä on häivähdys hänestä.

Nyt oli aika aloittaa ihan alusta. Uudet petivaatteet, ihan erilaiset kuin mitkään aiemmista. Nämä ovat ihan vain minun. Näissä ei ole nukkunut kukaan muu. Ja oikeastaan tuntuu aika hyvältä. Ja ihan vähän haikealta. Ihan hölmöä, mutta tuntuu, että päästin N:n taas hieman kauemmas ja päästin irti jostain yhteisestä. En toki hävittänyt niitä vanhoja ja aion nukkua niissäkin edelleen, mutta nyt voin valita. Ja nyt olen valinnut nukkua lakanoissa, jotka valitsin yhdessä siskoni kanssa, ja jotka ovat ihan vain minun.

Aamulla N oli mielessäni, kun odotin junaa niin aikaisin aamulla, ettei ollut edes ruuhkaa vielä. Aloin miettimään, olisiko ollut parempi, jos N olisi päässyt sairaalasta kotiin sinä yönä, kun hän meni tajuttomaksi. N sai sairaalaan mentyään kipulääkettä ja hänet laitettiin nukkumaan ilman sen kummempia tutkimuksia. N:n viimeinen viesti minulle sinä iltana on "Kohta pääsen kotiin". Hänet on meinattu kotiuttaa. Siinä kunnossa. Mutta ei kotiutettu, annettiin vain nukkua, ja aamulla hänet oli löydetty tajuttomana ja itsensä päälle oksentaneena. Tulin vain miettineeksi. Mitä, jos hän olisikin päässyt kotiin. Tullut nukkumaan minun viereeni. Olisin taatusti herännyt viimeistään siihen, kun hän oksensi. Olisiko asiat nyt eri tavalla?

En tiedä, miksi mietin tällaista nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin torstaiaamuna puoli seitsemän aikaan työmatkalla. Mitä väliä sillä on. Asiat ei menneet niin. N on poissa ja pysyykin siellä. Enkä minä häntä olisi voinut välttämättä pelastaa. Ihan tyhmä ajatus.

Junassa katson kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, onkohan joku muukin leski. Vaikka enhän minä edes ole. En ole virallisesti leski, mutta silti minusta tuntuu että olen. Olen N:n leski. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä eräänlaisena arvonimenä. Aiemmin olin N:n avovaimo ja kihlattu, ja olin siitä tosi ylpeä. Että minä saan olla noin upean miehen kihlattu. Nyt olen N:n leski. En ole mikä tahansa leski, vaan nimenomaan N:n leski. Kai siitäkin voi olla ylpeä? Ylpeä siitä että minä sain olla hänen vierellään ihan loppuun asti, minä olin hänen kanssaan kunnes kuolema meidät erotti, ja ylpeä siitä että se olin minä joka valitsi hänelle arkun ja kukat hautajaisiin. Että minut hän valitsi ihan loppuun asti. Valitsi joka päivä uudelleen, rakastui aina vähän lisää. Ehkä se on hölmö ajatus, mutta minä olen ylpeä. Olin ja olen edelleen.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Aaltoja

N on mielessäni jokaisena päivänä. Aamuisin, päivisin, iltaisin. Usein öisinkin. Mietin häntä lukemattomia kertoja päivässä. Usein hän vain käväisee mielessäni, niin etten sitä itse ehkä edes tajua. Olen jo niin tottunut elämään ilman häntä, että N:n menettäminen ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ovat arkipäivää.

Mutta sitten on näitä päiviä. Kun yhtäkkiä vain tajuat, että ei helvetti, tämä on totta. Että tämä todella sattui minulle, meille. Että minä olen kaiken tämän kamaluuden keskipisteessä. Silloin tällöin aalto pyyhkäisee ylitse. Silloin tajuaa tämän kaiken vielä vähän kirkkaammin. Oikeasti muistaa, että tämä tapahtui. Niinä hetkinä tämä ei ole arkipäiväistä tai jotain sellaista, johon on jo tottunut. Niinä hetkinä kaikki tämä yllättää. Yhtäkkiä vain muistaakin kaiken ja tajuaa kaiken.

Niin kävi tänään. Olimme tulossa pikkusiskoni kanssa bussilla kotiin vietettyämme ihanan vapaapäivän rannalla, kun se aalto iski. Minun avomieheni on kuollut. Kaikista maailman ihmisistä, kaikista onnellisista ja hymyilevistä pariskunnista se osui meidän kohdallemme. Siinä hetkessä muistin N:n naurun, sen miltä hänen hiuksensa tuntuivat. Kaikki ne pienet asiat, joita en halua koskaan unohtaa. Siinä hetkessä se muuttui taas niin todeksi. Että olen ilman häntä joka ikisen loppuelämäni päivän. Ja aamun, illan sekä yön.

Haluaisin N:n tietävän, että olen selvinnyt. Haluaisin kertoa hänelle, että valmistuin koulusta ja sain työpaikan omalta alaltani. Ja että työpaikalla on tosi haastavia asiakkaita, mutta minä pärjään heidän kanssaan. Että minulla menee täällä ihan hyvin. Että en luovuttanut mahdottomalta tuntuvan tilanteen edessä, vaan taistelin. N olisi tosi ylpeä.

Elämästä on tullut niin hassua. Ensin olet maailman onnellisin. Naurat siskon kanssa vatsalihakset kipeinä rannalla hellepäivänä ja kaikki tuntuu niin helpolta ja hyvältä. Kaikki on niin täydellisen hyvin. Ja puoli tuntia myöhemmin, pam. Löydät itsesi miettimästä kuollutta avomiestä ja hänen hautajaisiaan. Kuin kaksi eri elämää. Ja ne kaksi elämää tuntuvat olevan niin kaukana toisistaan. Miten ne voivat kuulua samalle ihmiselle. Ja miten ihmeessä se ihminen olen minä?!

Tänään oli tosiaankin ikävä. Ei siltikään sellaisella huonolla tavalla, haikealla vain. Muisti taas, kuinka rakastettu oli. Kuinka paljon toisesta välitti ja kuinka paljon suhteelle antoi, koska uskoi siihen niin kovasti. Olen tosi kiitollinen, että sain kokea sen. Se oli niin ihana vaihe minun elämässäni. Ja elän ihanaa vaihetta nytkin. Olen onnellinen kaikista hyvistä päivistä. Ja niitä on tämän kesän aikana ollut paljon. Kai se elämä sitten on tällaista, aaltoilua.

Ei ihminen huku siihen, että sukeltaa veteen, vaan siihen, että jää veden alle.

Ja minä en jää.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Häätön hääpäivä

Tänään se päivä sitten on. Tai olisi. Minun ja N:n hääpäivä. 7.7.2018. Meidän kuudes vuosipäivämme. Jos elämä olisi mennyt toisin, minä menisin naimisiin tänään.

Nyt se ajatus tuntuu niin kaukaiselta. Se tuntuu niin kaukaiselta asialta menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Ajatella, että sitä oli joskus niin rakastunut, että oli valmis menemään naimisiin. Nyt tuntuu lähinnä utopistiselta koko ajatus, että päätyisin siihen tilanteeseen enää koskaan uudestaan. Tai ei se mahdottomalta tunnu, mutta kaukaiselta. Se on jotain, mitä en osaa tässä vaiheessa elämääni kuvitella lainkaan.

Tätä päivää odotin kauhulla jo heti N:n kuoleman jälkeen. Olin silloin varma, että tulen kyllä selviämään kaikista syntymäpäivistä ja juhlapyhistä, mutta tämä tulee olemaan pahin. Että tämä on se päivä, jota en vaan kestä, ja jolloin romahdan ihan täysin. Että kaikki muut juhlapäivät voin viettää yksinäni, mutta tätä en.

En minä ole täysin romahtanut tänään. Sen tämä kaksi ja puoli vuotta on tehnyt. En romahda tänään. Mutta hitto vie, kyllä tuntuu pahalta. Kyllä minä eilen illalla selasin varmaan kaikki meidän yhteiskuvamme läpi ja itkin vähän. On ikävä, on ihan tosi kova. 

Naimisiinmeno on lupaus loppuelämästä. Toisinaan se loppuelämä vaan on kovin lyhyt. Tavallaan toivoisin, että olisimme ehtineet N:n kanssa naimisiin. Olisin niin halunnut olla hänen vaimonsa. Ja koska sitten olisin ihan oikeasti leski. Nyt olen vähän niin kuin leski, mutta en sitten kuitenkaan. Vaikka emme naimisiin ehtineet, olen ikuisesti ylpeä, että olen ollut jonkun kanssa siihen asti, kunnes kuolema meidät erotti.

Lähden illaksi minun ja N:n vanhaan kotikaupunkiin. Olen lähdössä viettämään iltaa kavereideni kanssa sinne. Mihinkäs muualle. Juuri sinne minun pitää tänään mennä. Ennen illanviettoa käyn N:n haudalla. En tiedä yhtään, mikä fiilis minulle tulee hautausmaalla. On se vaan niin väärin, että tänään meidän kuuluisi tanssia häitä, mutta sen sijaan minä menen N:n haudalle. Minun rakas avomieheni. 27-vuotiaana kuollut avomieheni. En edelleenkään ymmärrä, miksi juuri meille kävi näin.

Silti on kiva lähteä tänään ulos. Saa muuta ajateltavaa. Saa nauraa ja tanssia ja höpötellä tyttöjen juttuja. Ehkä se on paras tapa viettää tämä häätön hääpäivä. Jos elämä olisi mennyt toisin, tämä olisi varmasti yksi kaikkein onnellisimmista päivistä ikinä ja muistaisin sen elämäni loppuun asti. Mutta asiat eivät aina mene, kuten toivoisi.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Onnellisuus ja vähän muutakin


N:n kuolemasta tulee tänä kesänä kaksi ja puoli vuotta ja minä tatuoin juuri käteeni sanan "onnellisuus". Se tarkoittaa, että olen onnellinen juuri nyt. Kukapa olisi uskonut, että tämä päivä tulee. Tai kai siihen uskoi, mutta en edes muistanut, että mikään voi tuntua näin hyvältä. Ehkä asiat ovat ensi viikolla toisin, kuka sitäkään voi tietää, mutta tatuointi muistuttaa minua ikuisesti siitä fiiliksestä, mikä minulla oli, kun otin sen. N:n kuoleman jälkeen en ole kertaakaan ollut näin onnellinen.

Otin tatuoinnin Kyproksen loman viimeisenä päivänä. Ja ystäväni otti samanlaisen. Se on muisto myös täysin ainutlaatuisesta ystävyydestä, joita ei elämän aikana tule välttämättä kovin montaa vastaan. Lomamatka oli ihan mieletön. Paljon enemmän, kuin olisin voinut toivoakaan. Ihan valtava onnellisuus jokaisena päivänä.


Yhtenä iltana kävimme katamaraaniristeilyllä ja siihen reissuun jollain tavalla kiteytyi ihan kaikki. Kun vene lipui hiljalleen kohti satamaa, aurinko laski kallioiden taakse, oli hieman viileä mutta ei sitten kuitenkaan ja ilma oli samaan aikaan raikasta ja suolaista. Teki mieli vetää sitä keuhkot täyteen ihan vain varmistaakseen, että todella on elossa. Että todella on saanut tämänkin illan kokea. Meri oli veneen alla tyyni ja se jatkui silmänkantamattomiin. Jotenkin kaiken sen katsominen muistutti kuinka pitkälle olen tullut. Ihan omin jaloin. Ja mitä kaikkea olen saanut kokea N:n kuoleman jälkeenkin. Kaikki nämä meret ja auringonlaskut ja hiekkarannat. Että elämä jatkui sittenkin ja elämä on nyt. Ja miten valtava on tämä maailma, ja miten onnellinen saa olla kun on mahdollisuus kokea näitä asioita.


Ja kun eräs ystäväni tänään ilmoitti, että hän on mennyt kihloihin poikaystävänsä kanssa, en ollut lainkaan kateellinen. En ajatellut, että miksen minä saa tuollaista. Koska olen jo saanut. Ja saan ihan varmasti uudelleenkin vielä joskus. Nyt jaksan uskoa siihen. Ystäväni ilmoitus sai minut taas uskomaan kaikkeen siihen rakkauteen, mitä maailmassa vielä on. Olen niin vilpittömän onnellinen hänen puolestaan. Minä en pääse naimisiin ennen kolmekymppisiäni, kuten olin aina toivonut ja suunnitellut, mutta se ei ole minulta pois, jos joku muu tässä maailmassa pääsee.

Ja mihin minulla edes olisi kiire, jos juuri näin on hyvä? Tänäänkin kiertelin kaupungilla työpäivän jälkeen, eikä minulla ollut hoppu mihinkään tai kenenkään luo. Katselin ihan omaan tahtiini alennusmyyntejä ja totesin, etten tarvitse sieltä yhtään mitään. Ja ostin silti uuden paidan. Sitten tulin kotiin ja tein juuri sitä ruokaa, mitä minun oli tehnyt mieli koko viikon. Näin on hyvä. On hyvä opetella olemaan yksin ja pitämään huolta vain itsestään. Tuntuu, että viime aikoina olen oivaltanut elämästä jotain tosi tärkeää. Ei minulla ole kiire mihinkään. Ja jos kuolen tänään, kuolen tosi onnellisena. Ei kai muulla ole väliäkään?

(Kukaan muu ei varmaan lopettaisi onnellista postausta viittaamalla kuolemaan, paitsi leski. Kyllä se kaikki edelleen on minussa, kaikki ne tunteet ja pelot ja surut. Ja saa ollakin.)