torstai 5. lokakuuta 2017

Erilaiset elämät

On kausia, kun mietin tosi usein, miksi elämäni meni näin. Ja mietin sitä, millaista elämä olisi, jos N vielä eläisi. Mietin, olisivatko yhteiset unelmamme toteutuneet ja mietin, tulenko koskaan enää löytämään ketään, kenen kanssa rakentaa uusia unelmia. Koska totta puhuakseni, en enää edes tiedä, mistä haaveilen. Minulla ei ole liiemmin unelmia tai suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. En oikeastaan uskalla unelmoida ja vaikka uskaltaisinkin, en enää tiedä, mitkä unelmat ovat realistisia. Ehkä ajattelen, että parempi jättää haaveilut sikseen, etten taas kohtaa pettymyksiä.

Mutta on ollut kerta kaikkiaan musertavaa heittää hyvästit vanhoille unelmilleni. Ajattelin aina, että haluan mennä naimisiin ennen kuin täytän 30 vuotta. Hölmö juttu, mutta niin minä toivoin tapahtuvan. Nyt olen joutunut toteamaan itselleni, että niin ei luultavasti tule tapahtumaan. Muistan, kun mummini sanoi minulle ollessani ihan pieni, että hän toivoo elävänsä niin vanhaksi, että ehtii näkemään minun hääpäiväni. Olen jälleen joutunut toteamaan, että tämäkään ei todennäköisesti toteudu. Ystävät ympärillä ostavat asuntoja, menevät kihloihin ja saavat lapsia. Tekevät elämänsä suurimpia ja hienoimpia päätöksiä ja valintoja. Minun viikkoni suurin päätös on se, mitä ostan evääksi töihin.

Juttelin yhtenä päivänä työkaverini kanssa. Hän on minua useamman vuoden nuorempi tyttö, ja hän kertoi seurustelleensa poikaystävänsä kanssa kymmenen vuotta. Silmäni levisivät varmaan lautasen kokoisiksi. Kymmenen vuotta?!!? Oletteko alkaneet seurustella päiväkodissa?? Sitten hän kertoi, että he olivat poikaystävänsä kanssa ostaneet hiljattain asunnon ja remontoineet sen lattiasta kattoon. Kuuntelin selostusta pää pyörällä. Miten noin nuorella tytöllä voi olla jo kaikki? Miten elämät voivat mennä näin eri tavalla?

Keskustelun päätteeksi työkaverini kysyi: "Niin, seurusteletko sä?" En melkein edes tiennyt mitä sanoa. Olin niin hämmästynyt hänen elämästään, etten saanut sanaa suustani. Tunsin itseni taas joksikin pikkuruiseksi ja säälittäväksi. Kaiken tuon hienon päätteeksi jouduin toteamaan hänelle, etten minä edes seurustele. Eikä minulla ole omaa asuntoa vaan punkkaan vanhempieni nurkissa. Eikä minulla ole edes kunnollista työpaikkaa. En ole hetkeen hävennyt yhtä paljon. Oikeasti häpeän elämääni tällä hetkellä.

Mutta mitä työkaverini ei tiedä, on se, että kaiken tuon lisäksi olen leski. Se ehkä selittää joitakin asioita. Tai antaa anteeksi, että 26-vuotiaana elää näin. Siihen taustaan peilaten minulla menee ehkä ihan hyvin. Tai voisi mennä huonomminkin. Olisin voinut luovuttaa koulun kanssa ja maata vaan kotona nostaen joka ikistä tukea, mitä Kelasta ja sossusta saa. Mutta minä todella yritän. Kävin sen hemmetin koulun loppuun ja yritän saada elämäni taas raiteilleen.

Oli lähellä, etten minäkin saanut tuota kaikkea, mitä työkaverillani jo on. Pitkää parisuhdetta ja omistusasuntoa. Niin vaan ei ollut tarkoitettu, ainakaan vielä. Samaan aikaan on katkeraa ja ihanaa kuulla muilta ihmisiltä heidän onnellisia tarinoitaan. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä minulla ei ole. Tuonkin tytön kertoessa silmät loistaen asunnostaan ja poikaystävästään huomasin ajattelevani, että kunpa elämä kohtelisi sinua hyvin. Kunpa et koskaan joutuisi luopumaan asioista, joita rakastat.

Keskustelun jälkeen olen miettinyt paljon erilaisia elämiä ja kohtaloita. Ja tajusin taas kerran, että jos minä olisin saanut N:n kanssa tuon kaiken, osaisinko olla siitä kiitollinen? Todennäköisesti en. Se olisi ollut minulle itsestään selvää. Jos N:n kuolemasta mitään "hyvää" on seurannut, on se todellakin se, että arvostan pienempiä asioita nykyään ja tajuan kaiken katoavaisuuden. Ei elämä ole mikään kilpailu. Kunpa itsekin muistaisin sen useammin.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Tyhjä asunto ja mieli

Viisi vuotta sitten, vuonna 2012 näinä päivinä muutin ensimmäistä kertaa pois kotikaupungistani. En ollut koskaan aiemmin asunut missään muualla, kuin siinä parin kilometrin säteellä. Kun tapasin N:n ja päätimme muuttaa yhteen, halusin ehdottomasti muuttaa hänen kotikaupunkiinsa. Olin nuori, kokematon ja innoissani. Odotin kaikkea sitä, mikä oli edessä. Odotin, että uusi kaupunki ja uudet tuulet muuttavat koko loppuelämäni. Niinhän ne tekivätkin. Kerroin muutosta vanhemmilleni vasta, kun olimme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen. Olimme tunteneet N:n kanssa tuolloin vasta alle kolme kuukautta. Vanhempani eivät silti olleet huolissaan. Tai ehkä olivatkin, mutta eivät koskaan kyseenalaistaneet, varoitelleet tai estelleet. Olin ihan käsittämättömän luottavainen, että kaikki menee hyvin. Ehkä se johtui siitä, että olin niin nuori. Tai rakastunut. Olin molempia.

Tällä viikolla, tasan viisi vuotta myöhemmin, muutan siitä kaupungista pois. Uusi kaupunki ja uudet tuulet todella muuttivat koko loppuelämäni, mutta täysin eri tavalla, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Muutan siitä kaupungista pois kaikki unelmat särjettyinä ja oikeastaan aika surullisena. Ei tämän pitänyt mennä näin. Vaikka viisi vuotta on toki pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, tuntuu minusta, että olen todella vanhentunut ja kasvanut valovuosia enemmän. En ole enää lainkaan sama, kuin aiemmin. Toki olen näiden vuosien aikana muun muassa opiskellut itselleni uuden ammatin ja kasvanut sitäkin kautta, mutta kyllä kaikista suurin oppi on silti ollut, ettei mikään ole itsestäänselvää ja pysyvää. Ettei meillä ihan oikeasti ole mitään muuta kuin tämä hetki.

Katsoimme taannoin N:n äidin kanssa valokuvia N:n hautajaisten muistotilaisuudesta. Kuvat olivat aika karua katsottavaa. Joukko mustiinpukeutuneita, kalpeita ja ilmeettömiä ihmisiä. Ihmiset näyttivät kuvissa vain tyhjiltä kuorilta. Ja totesimme lähes yhteen ääneen, että kaikki kuvien henkilöt ovat vanhentuneet aivan valtavasti. Kuvien otosta oli vain puolitoista vuotta! Siinä ajassa olemme saaneet ilmeeseemme useita vuosia lisää. Näytin itsekin niin hirvittävän nuorelta tytöltä, hyvä jos tunnistin itseäni. Olen aina näyttänyt itseni ja muidenkin mielestä ikäistäni nuoremmalta. Enää en koe niin. Kun katson itseäni peilistä, näen pikemminkin vanhemmat kasvot, kuin 26-vuotiaan. Ehkä tämän kokemuksen takia en ajattele olevani mikään nuori tyttö enää. Kun ei tällainen kokemus kuulu nuorelle tytölle. En oikein osaa lokeroida mikä minä olen. Osa ajatuksistani on yhä kuin teinitytöllä enkä edelleenkään osaa hoitaa veroilmoituksia sun muita aikuisten juttuja ilman apua, mutta osa ajatuksistani on kuin eläkeläisellä. Sellainen pieni identiteettikriisi.

Muutto on saanut selvästi ajatukseni taas tähän. N on ollut mielessäni useammin, kuin normaalisti. Nyt se kaikki sitten todella on ohi. Kaikki huonekaluni on jo kannettu pois. Asunto on tyhjä. Niin kuin on mielikin. Huomenna menemme vanhempieni kanssa vielä siivoamaan asunnon ja sitten se on siinä. Sitten elämä N:n kotikaupungissa oli siinä. Haluan käydä huomenna vielä haudalla. Minulla on sellainen tunne, kuin menisin sinne viimeistä kertaa. Vaikka en takuulla mene, aion yhä käydä siellä vaikka matka onkin jatkossa pidempi eikä käyntejä tulisi vuodessa yhtä paljon. Mutta tunne pääni sisällä on silti sellainen, kuin tämä olisi viimeinen kerta. Tosi hassua ja omituista. Lähden hänen luotaan viimeistä kertaa toistamiseen.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Toivon sulle niin paljon hyvää

Eilen oli minun syntymäpäiväni. Täytin 26 vuotta. Tämä oli jo toinen syntymäpäivä, jonka vietin yksin. Tai en kai voi sanoa viettäneeni sitä yksin, kun aamupäivällä kävin shoppailureissulla vanhempien kanssa, sitten näin ystävääni kahvilassa ja loppuilta meni siskojen kanssa lentopallo-ottelussa. Mutta N ei ollut minun kanssani. Ja on tosi outoa, miten aika menee näin nopeasti. Minä olin 24-vuotias, kun N kuoli! Olin tosi nuori. Ei niin nuoren kuulu saada tällaista taakkaa.

Tavallaan ahdistaa tulla koko ajan vanhemmaksi, kun elämä ottaa vaan jatkuvasti takapakkia. Eihän tämä tilanne ole millään tavalla normaali 26-vuotiaalle ihmiselle. Teen osa-aikaista työtä vaatekaupassa, ja oman alan työpaikan saaminen tuntuu lähinnä mahdottomuudelta, kun minulla ei ole kyseiseltä alalta päivääkään työkokemusta. Olen muuttamassa jälleen kerran takaisin vanhempieni luokse. Parisuhteesta ei tietoakaan. En tiedä, miten ajauduin tähän. En todellakaan suunnitellut elämääni näin. Minun piti 26-vuotiaana elää ihan erilaista elämää.

Mutta voisi minulla mennä huonomminkin. Istuin eilen junassa ja konduktöörit tulivat tarkastamaan liput. Samassa vaunussa istui tyttö, jolla ei ollut lippua. Puheesta päätellen hän oli kännissä keskellä päivää ja vaatteetkin olivat likaiset. Tyttö aneli, että saisi jatkaa matkaa, kun hänellä ei ole yhtään rahaa ostaa lippua. Tytön jäädessä junasta pois tajusin, että minähän olin tuon kanssa samalla luokalla kymmenen vuotta sitten. Tyttö jäi asemalle kaivamaan tupakka-askia laukustaan ja minä jatkoin junalla matkaa. Silloin tajusin, että voisi mennä huonomminkin. Onneksi minä en koskaan ole antanut itseni lipua tuohon. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän kanssa, olen silti huolehtinut koulusta ja töistä ja yrittänyt nähdä aina vähän pidemmälle. Ja aina olen jaksanut uskoa parempaan huomiseen.

Minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy hoitaa asiani kuntoon. Tällä viikolla aion kirjoittaa CV:ni ja työhakemukseni alusta alkaen uudelleen ja yritän saada niistä niin houkuttelevat, että minut kutsuttaisiin edes johonkin työhaastatteluun. Aion hakea kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin työpaikkoihin. Soitin yhdelle välittäjälle huippupaikalla sijaitsevasta asunnosta, mutta se oli jo ehtinyt mennä. Mutta en lannistu. Soitan seuraavalle. Aion saada tämän elämän jonkinlaiseen järjestykseen.


Herättyäni tänä aamuna oli puhelimessani tämä viesti N:n siskolta. Tajusin, että kaikki läheiseni toivovat minulle vain hyvää. Minun täytyy toivoa sitä itsellenikin. Välillä harmittelen sitä, miten asiat lähtivät syöksykierteeseen N:n kuoleman jälkeen. Jos hän eläisi, olisimme ostaneet oman asunnon ja suunnittelisimme häitä ensi kesälle. Ajattelen liian usein, että kaikki epäonnistumiseni johtuvat siitä. Että sen takia muutan vanhemmilleni, sen takia en ole kunnon töissä, sen takia valmistuin huonoilla arvosanoilla... Mutta minä olen jo 26-vuotias ja minun on otettava vastuu omasta elämästäni. Vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja tehdä päätöksiä ja valintoja. Ja nyt minä valitsen tästä päivästä eteenpäin olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni ja tehdä töitä oman hyvinvointini eteen. Minä toivon itselleni niin paljon hyvää, ja aion sen hyvän vielä saavuttaa.

torstai 21. syyskuuta 2017

Ajatuksia muutosta

Jos on mahdollista olla jostain asiasta samaan aikaan onnellinen ja surullinen, niin tämä muutto on kyllä sellainen. Fiilikset vaihtelevat ihan koko ajan. Nyt olen ollut täällä asunnollani monta päivää pakkailemassa. Kun olen muualla, en ikävöi tänne lainkaan. Kun tulen tänne, voisin itkeä ihan vaan siksi, etten tiedä oliko muutto sittenkään hyvä ratkaisu.

Olen asunut lähes koko elämäni pääkaupunkiseudulla. Muutin tähän pieneen Uudellamaalla sijaitsevaan radanvarsikaupunkiin N:n takia viisi vuotta sitten. Kaupunki tuntui silloin tosi pieneltä ja kaikki ihmiset tunsivat toisensa. Meni aikaa, että kaupunki alkoi tuntua hyvältä. Oikeastaan se alkoi tuntua hyvältä vasta sitten, kun sain rakennettua oman elämäni tänne. Työpaikka ja opiskelut ja sitä kautta ystävät. Siihen päälle avomies ja hänen perheensä, joka tuntui melkein omalta. Minulla oli loppujen lopuksi tässä kaupungissa ihan valtavasti. Koko elämä melkeinpä. Ei ihme, että aloin viihtyä.

Paljon ovat asiat muuttuneet. Nyt minulla on täällä enää yksi ystävä ja toki N:n perhe, mutta emme näe enää viikottain. Tämä kaupunki ei tunnu enää hyvältä. Tämä on niin pieni paikka, että työpaikkoja on vähän. Kesän ajan pääkaupunkiseutu tuntui taas niin paljon enemmän omalta. Kotoisalta. Kesän aikana kävin täällä kotona harvakseltaan, ja joka kerta ajattelin, ettei tämä ole enää koti. Tämä on asunto, jossa on kaikki tutut huonekaluni ja muut tavarani, mutta ihan kuin täällä ei enää asuisi kukaan. Tämä ei ole enää koti.

Niinpä minä irtisanoin tämän kämpän. Sen jälkeen oli hassua tulla tänne. Kun astuin ovesta sisään, ensimmäinen ajatus oli että "mitä ihmettä menin tekemään?". Pidin tästä asunnosta ihan valtavasti. Sijainti on ollut minun tarpeilleni ehkä kaupungin paras. Kylpyhuone on kiva ja tässä on melko iso vaatehuone. Yksiöksi tämä on niin tilava, että sain tänne mahtumaan meidän ison sohvan sekä sängyn. Yhtäkkiä tulikin paniikki, etten haluaisi sittenkään luopua tästä. Huoli, löydänkö enää mistään yhtä viihtyisää asuntoa. Tämä on ollut kuitenkin ensimmäinen asunto, jossa olen asunut yksin. Tämä oli pohja ja tukikohta, kun aloin rakentaa ihan omaa elämääni palanen kerrallaan alusta.

Ja se kaikista suurin surun aihe, mikä muuttoon liittyy. Minä jätän N:n tänne. Tästä asunnosta on kävelymatka N:n haudalle ja minut todellakin rikkoo ajatus, etten tulevaisuudessa asu enää näin lähellä häntä. Eikä pelkästään se hauta. Kun muutan pois, on tämä ajanjakso tässä kaupungissa lopullisesti ohi. Sitten kaikki on ohi minun ja N:n yhteisestä elämästä. Täällä asuessani olen jotenkin saanut pidettyä hengissä N:n perintöä, sillä en olisi koskaan muuttanut tähän kaupunkiin ilman häntä. Kun olen asunut täällä yksin, on N tietyllä tavalla silti vaikuttanut elämääni. Kun muutan pois, olen taas yhden askeleen kauempana hänestä ja kaikesta yhdessä kokemastamme. Vaikea selittää. Vaikka asuisin Kiinassa, ei se poistaisi yhteisiä vuosia N:n kanssa. Mutta silti tuntuu haikealta ja vaikealta jättää taakse tämä kaupunki, meidän yhteinen kaupunkimme ja vuodet täällä. Kun joku on aiemmin kysynyt asuinpaikkaani ja olen sen kertonut, on jatkokysymyksenä tullut aina se, miten olen oikein päätynyt tähän kaupunkiin. Ja olen vastannut, että miehen takia. Tästä eteenpäin kukaan ei enää kysy. Enkä minä kerro. Ihan kuin näitä viittä vuotta ei ikinä olisi ollutkaan.

Sänkyni yläpuolella on taulu, johon olen kerännyt mustavalkoisia kuvia tärkeistä ihmisistä ja ihanista hetkistä. Kun nyt tätä postausta kirjoittaessani katselen noita kuvia, en voi olla mitään muuta kuin onnellinen, että päädyin aikoinaan tähän tuppukylään. Sain täältä loppujen lopuksi aivan ihania ystäviä. Tässä kaupungissa on koettu huikeita hetkiä. Tylsiä luentoja koulussa, opiskelijabileitä, hauskoja iltoja työkavereiden kanssa, ihania vakiasiakkaita työpaikalla, yökyläilyjä, kuntosalikäyntejä, shoppailureissuja. Tämä kaupunki otti paljon, mutta ehkä lopulta antoi enemmän. Olen niin kiitollinen, että minulla oli aikanaan rohkeutta muuttaa tänne. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi tehnyt tätä viiden vuoden reissua, vaan asunut koko tämänkin ajan tutussa lapsuuden kaupungissani. Joskus pitää ottaa riskejä. Tämä riski kannatti, olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että kannatti. Ja nyt tiedän, että on hyvä ratkaisu muuttaa pois. Vaikka se kuinka haikealta tuntuukin. Nyt vain sydän sanoo niin. Ainahan tänne pääsee takaisin, jos niikseen tulee.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Jotain uutta. Ja vanhaa.

En edes muista, milloin olen kirjoitellut viimeksi. Ja mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut!

Suurimpana asiana on varmaan se, että irtisanoin asuntoni. Kolmen viikon päästä en enää asu minun ja N:n kotikaupungissa. Olin kypsytellyt asiaa jo jonkin aikaa mielessäni. Tiesin, etten halunnut enää jäädä siihen kaupunkiin. Lopullisen päätöksen tein kuitenkin hyvin pikaisesti asiaa sen pidemmälle miettimättä. Minulla ei ole tiedossa uutta asuntoa, mutta jos en ehdi sellaista löytää, muutan taas jälleen kerran vanhempieni nurkkiin. Väliäkös tuolla, olen joutunut muuttamaan takaisin kotiin aiemminkin. Ja nyt olen taas koko kesän viettänyt siellä. Helposti voin olla vielä kuukauden tai pari.

Uusia tuulia on tuonut myöskin autokoulu! Aloitin pikkusiskoni kanssa yhtäaikaa autokoulun. Suunnittelimme aikanaan N:n kanssa että hän olisi opettanut minut ajamaan, mutta se oli ikuisuusprojekti, jota emme koskaan ehtineet aloittaa. Nyt päätin, että on aika aloittaa autokoulu, tai en tule tehneeksi sitä ikinä. N olisi minusta hurjan ylpeä. Mutta kyllä hän varmaan nauraisi ja pyörittelisi päätään, jos olisi näkemässä minun säälittävät ajoyritykseni. Nyt toivoisin, että kun N alkoi jaaritella kaiken maailman autoihin liittyviä juttujaan, olisin jaksanut kuunnella hieman tarkemmin. Niistä olisi saattanut olla jotain hyötyä. Ajotunnit ovat olleet äärimmäisen mukavia, koska opettajanani on mies, jonka opetustyyli perustuu lähinnä vitsailuun ja sarkasmiin. Ainakin on saanut nauraa ihan hulluna. Eikä naurua voi koskaan olla elämässä liikaa.

Lisäksi kävin kampaajalla leikkaamassa aika pitkän pätkän hiuksista pois ja laittamassa uutta väriä. Ihanaa nähdä peilistä vähän freshimpi ilme, kun on ollut sama hiustyyli jo monta vuotta.

Töiden suhteen ei ole vielä mitään uutta kerrottavaa, mutta onneksi sain jatkaa kesätyöpaikassani siihen asti, että löydän oman alan hommia.

Tavallaan haluaisin jo tosi paljon, että elämäni olisi jollain tavalla vakaampaa ja ettei se muuttuisi jatkuvasti. Haluaisin työn, jossa olla pidempään ja asunnon, josta en muuttaisi vuoden päästä pois. Eihän elämää toki voi suunnitella kovin pitkälle, koska mitä vaan voi tapahtua, mutta edes teoriassa jonkinlainen ennustettavuus olisi ihan kiva. Ihmiset niin kovin usein valittavat arjesta ja siitä, miten asiat ovat aina samalla tavalla, elämä on tylsää eikä lainkaan yllätyksellistä. Minä alan jo kaivata sitä tylsää arkea. Sitä, että kaikki tavarani ovat yhdessä paikassa, eikä tarvitsisi elää tällaista matkalaukkuelämää. Sitä, ettei tarvitsisi reissata kahden kaupungin välillä. Sitä, että olisi taas paikka, joka tuntuisi kodilta.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Loppuja ja alkuja

Kesä on ohi. Siitä ovat merkkinä kylmät aamut sekä illat, jotka ovat jo pimeitä ja viileitä, kun pääsee iltavuorosta kotiin. Tuoksuu syksyltä. Eikä se oikeastaan ole edes paha asia. Alkusyksy on ehdottomasti lempivuodenaikojani. Yhtenä päivänä töissä järjestellessäni viimeisiä alennuksessa olevia kesätoppeja ja -shortseja tajusin kaipaavani jo syksyä. On ollut ihanaa kaivaa kuormasta viininpunaisia ja harmaita neuleita ja laittaa työpaikka syksyisen näköiseksi.

Viikon päästä kesätyöni on ohi. Viikot siellä menivät nopeasti. Nyt on käynnissä jälleen kerran työnhaku. Olisi jo korkea aika päästä oman alani hommiin. Harmittaa silti lähteä niin kivasta työpaikasta, jossa on tutustunut ihaniin tyttöihin ja oikeasti viihtynyt.

Tuntuu, että elämässäni on viime aikoina ollut enemmän loppuja kuin alkuja. Moni asia on loppunut, mutta tuntuu, etten ole saanut tilalle mitään. Olen sulkenut ovia, mutten avannut uusia. Olen kuin jossain välitilassa. Odottamassa. En edes tiedä mitä. Toivoisin uusia juttuja tapahtuvaksi. Toivoisin jotain hyvää tapahtuvaksi.

Toivottavasti tämä syksy on hyvä. Yleensä syksy on uuden alkua, joten ehkä loppuvuosi vielä tuo mukanaan jotain kivaa. Jotenkin haikeaa luopua kesästä, vaikka odotankin syksyä. Hassu fiilis. N:kin on ollut mielessäni tosi paljon viime viikkoina. Olen miettinyt, mitä hän ajattelisi nykyisestä elämästäni ja tekemistäni valinnoista. On ihan kamalan kova ikävä. Näin sattumalta yhtenä päivänä töissä vanhan luokkakaverini, jota en ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Vaihdoimme kuulumiset. Hän oli mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Minun saavutuksistani näiden vuosien aikana ei ole jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Tuntuu, että joudun välillä selittelemään elämääni ja asioitani. Miksi olen näin vaatimattomassa työpaikassa enkä oman alan töissä, miksi en seurustele, miksi "asun" vanhemmillani ja miksi ylipäätään olen muuttanut niinkin pieneen kaupunkiin, kuin missä asuntoni on. Ei sitä ehkä tarvitsisi selitellä. Mutta en todellakaan voi olla erityisen ylpeä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, kun vertaan itseäni ikätovereihin.

Ehkä pitäisi useammin muistuttaa itseään, että minä olen kuitenkin jäänyt leskeksi ja siinä elämäntilanteessa suorittanut ammattikorkeakoulun loppuun. Sitä ei kovin moni minun ikäiseni voi sanoa tehneensä. Minun saavutukseni ovat toki aika erilaisia ja kovin pieniäkin verrattuna ikäisiini, mutta ne ovat ikiomiani, minun voimillani ja työlläni saavutettuja asioita.

Ja pitäisi myös muistaa, että N:n kuolema oli elämäni toisen osan alku. Harvoin hyvässä kirjassakaan on hurjia juonenkäänteitä heti ensimmäisillä sivuilla. Pitäisi vain muistaa hengittää, nauttia elämästä ja antaa asioille aikaa tapahtua.