tiistai 11. kesäkuuta 2019

Miksi et enää kirjoita?

Niin, se onkin hyvä kysymys. Kaverit kyselevät tuota jatkuvasti, toivovat että jatkaisin kirjoittamista. Kirjoitin nämä samat asiat edelliseenkin postaukseen, mutta jotenkin ei vaan ole ollut sellainen fiilis. Huomaan, että tukeudun kirjoittamiseen silloin, kun menee huonosti ja on pakko purkaa ajatuksia. Niinä hetkinä kirjoittaminen on minulle se turva, keino jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Viime aikoina ei kuitenkaan ole mennyt huonosti, ei ole ollut tarvetta kirjoittaa.

Enkä minä tiedä, kiinnostaako ihmisiä lukea ihan tavallisia kuulumisia. En koe eläväni enää lesken elämää, nyt minä elän ihan tavallista 27-vuotiaan naisen elämää. Toki sen surun ja menetyksen kanssa, eihän se mihinkään katoa. Mutta toisaalta, ehkä ne tavalliset kuulumiset ovat juuri se asia, mitä itsekin etsin reilu kolme vuotta sitten. Että joku vastaavan kokemuksen omaava olisi kertonut, että hyvää ja tavallista elämää vielä on, se on tulossa.

Tulin tänään tänne blogiin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen. Luin muutamia vanhoja kirjoituksiani ja kommentteja. Niitä ihania kommentteja, kauniita sanoja, kertomuksia puolisoiden kuolemista. Niin monet ovat kirjoittaneet, että ovat saaneet apua tästä blogista oman menetyksensä keskellä. Ja sehän on juuri se asia, joka tekee minut onnelliseksi. Alussa tämä blogi oli pelastusrengas ihan vain minulle itselleni, mutta myöhemmin olen voinut ojentaa käden avuksi muille tämän avulla. Nyt on sellainen fiilis, että haluan ehdottomasti taas kirjoitella. Olivat ne jutut sitten ihan tavallista elämää, surua ja ikävää, tai uusia parisuhdekokemuksia. Ehkä niistä voi joku saada itselleen jotakin.

Helmikuussa kirjoitin tapailevani uutta miestä. Juttu kesti joitakin kuukausia, mutta ei lopulta johtanut varsinaiseen suhteeseen. Ehkä senkin takia on tuntunut vaikealta palata blogin pariin. Ensin hehkutat, että on löytynyt ihana tyyppi, ja seuraavaksi kerrotkin, että ei siitä mitään tullutkaan. Jotenkin tuntui, etten ehkä halunnut sanoa ääneen, ettei se onnistunutkaan. Vaikka eihän sitä tarvitse hävetä. Sellaista se on, eivät kaikki jutut vaan toimi, eivätkä kaikki jutut kestä ikuisesti. Ehkä juuri nämä tavalliset käänteet ja jopa epäonnistumiset ovat juuri niitä, joihin lukijat voisivat samaistua. Nyt tuntuu hölmöltä, etten viitsinyt kirjoittaa sitä tänne aiemmin.

Mutta tosiaan, juttu tuon kyseisen miehen kanssa tuntui jo aika vakavalta, ja hän oli ensimmäinen noin vakava suhde N:n jälkeen. Olen tosi onnellinen, että se tapahtui. Että uskalsin tapailla uutta miestä ja tunnustaa tunteeni toiselle. Se oli hyvä juttu. Ja kyllä sen päättyminen harmitti, vaikka se olikin oma päätökseni.

Tuntuipa mukavalta taas pitkästä aikaa kirjoitella tänne. Toivon mukaan tästä tulee taas tapa. Ehkä pitäisi opetella kirjoittamaan myös iloisista ja hyvistä hetkistä. Eikä aina vaan niistä surullisista fiiliksistä. Nyt ainakin tuntuu, että on mielessä paljon juttuja, joista haluan tänne jatkossa kirjoitella! Ihanaa olla takaisin ♥ 

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Kolme vuotta

Viime kirjoituksesta on ikuisuus. En edes tiedä, miksi en ole kirjoitellut, vaikka varmaan olisi ollut syytäkin. Kaveritkin ovat kyselleet, miksen kirjoita. Ehkä olen aina ollut sellainen, että tukeudun kirjoittamiseen erityisesti huonoina aikoina, kun on surua ja ahdistusta. Ja täytyy sanoa, että viime kuukausina on mennyt hyvin. Oikeastaan tosi hyvin.

Tänään N:n kuolemasta on kolme vuotta. Se on pitkä aika. Olen pian ollut yksinäni saman ajan, jonka olin hänen kanssaan. Se on uskomatonta. Ei minusta tunnu, että olisin ollut kolmea vuotta yksin. Tuntuu, että meidän suhteemme aikana tapahtui paljon enemmän asioita, kuin nyt yksin ollessani, vaikka aika on suurin piirtein sama. Vaikka tarkemmin ajateltuna, on tässä viimeisenä kolmena vuotenakin tapahtunut ihan valtavasti.

Viime aikoina minut on tehnyt iloiseksi eräs ihminen. Eräs mies, joka on kiltti ja huomaavainen ja täynnä piirteitä, joita toivoisin tulevalla poikaystävälläni olevan. Olemme tunteneet vasta pari kuukautta, ja tutustuminen on vielä alussa, mutta hän tuntuu hyvältä. Toisaalta olen tämän parin kuukauden aikana ehtinyt kriiseillä jos jonkinmoisten asioiden äärellä ja meinannut ahdistuksen vallassa jo pistää koko jutun poikki. Mutta en pistänyt. Ja hän on ollut siinä koko ajan, eikä ole perääntynyt, vaikka on huomannut minun epäröivän. Epäröin vielä varmasti monet kerrat, koska tämä on ensimmäinen näin vakava juttu N:n jälkeen. Mutta hän on aivan liian hyvä mies päästettäväksi menemään.

Hän on sellainen, joka ostaa minulle sydämenmuotoisen suklaarasian ystävänpäivänä. Joka suostuu katsomaan kaikkia hölmöjä tv-ohjelmia, koska minä haluan. Joka kertoo äidilleen ruokapöydässä, että S ei muuten syö ketsuppia kuin ainoastaan ranskalaisten kanssa, ja minä mietin, miten hän voi muistaa tuollaisen asian, jonka olen maininnut jossain sivulauseessa. Hän tuo minulle kasan tuliaisia Thaimaan matkalta ja heittää aina autolla kotiin. Kun olen jo päättänyt kaipaavani omaa tilaa, päättänyt että tämä etenee liian nopeasti enkä ole valmis tällaiseen, hän käyttäytyy niin ihanasti, etten yhtäkkiä haluakaan mihinkään muualle. Hän on äärimmäisen lapsirakas enkä voi olla miettimättä, miten hyvän isän hänestä saisi lapsille.

Ehkä tämä kertoo kaiken, että N:n kuoleman kolmantena vuosipäivänä kirjoitan rivikaupalla tekstiä toisesta miehestä. Ehkä nyt on aika mennä ihan kunnolla eteenpäin. Minulla on edelleen aivan järjetön ikävä häntä, eikä siitä ole montaa päivää, kun itkin illalla useamman tunnin hänen menetystään. Kukaan ei koskaan korvaa häntä. Kukaan ei koskaan ole minulle N. Hän oli jotain aivan poikkeuksellista.

Mutta nyt tuntuu, että olen jonkinlaisen uuden alun äärellä, ja se tuntuu hyvältä. Tiedän, että N toivoisi minulle uutta onnea. Nyt kolme vuotta elämäni kamalimman päivän jälkeen, voin sanoa olevani aika onnellinen. Ja tämän onnen tunteen olen ansainnutkin.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Kirottu 27

Aika pian N:n kuoleman jälkeen aloin pelätä, että itsekin kuolen nuorena. Siitä tuli ihan todellinen pelko. Olin ihan varma, että minullekin käy jotain kamalaa. Vaikka se nyt olisi ehkä maailman epätodennäköisintä, että minäkin nyt kuolisin nuorena, mutta sellainen pelko vain tuli. Ehkä kuolema tuli niin lähelle, se oli yhtäkkiä niin totta, että todella ymmärsi oman kuolevaisuutensa. Tajusi ryminällä, että ei tässä turvassa olla eikä nuori ikä tarkoita sitä, että olisi jotenkin kuolematon.

N kuoli 27-vuotiaana. Mitä lähemmäs oma 27-vuotissyntymäpäivä on tullut, sitä enemmän se oma kuolemanpelko on kulminoitunut nimenomaan tuohon ikään. Aluksi pelko oli sellainen epämääräinen "minäkin varmaan kuolen nuorena". Mutta ajan kuluessa siitä 27 vuodesta on tullut jonkinlainen mörkö. Jos N ei selvinnyt siitä hengissä, miksi minäkään selviäisin. Sitä pelkoa on tosi hölmöä selittää kenellekään. Sehän tuntuu ihan naurettavalta ja hölmöltä. Miksi minä kuolisin samanikäisenä kuin N, emmehän me ole sama henkilö, ja se olisi sitä paitsi todella epätodennäköistä. Emme olekaan ja niin olisikin, mutta silti. 27 vuoden ikä on tuntunut pelottavalta. Ja jotenkin se ajatus, että silloin olen saman ikäinen kuin N viimeisinä hetkinään. Että silloin olen elänyt saman verran kuin N. Aivan liian vähän elettyä elämää takana. Se ajatus vähän ahdistaa. Ettei N saanut sen enempää vuosia.

Minä täytän 27 vuotta tänään. Ja kyllä pelottaa. Ehkä se on ihan hullua, mutta minusta tuntui, että tänään katsoin vähän tavallista tarkemmin ympärilleni ylittäessäni suojatien. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ihan vain estääkseni, etten minäkin kuolisi tämän ikäisenä. Kai se pelko siitä hiljalleen haihtuu, kun huomaan, että ihan samanlainen ikä tämä on kuin kaikki muutkin, enkä voi itse välttämättä kohtalooni vaikuttaa.

Tämä on kolmas syntymäpäiväni N:n kuoleman jälkeen. Hurjaa, että olin silloin 24-vuotias. Niin kamalan nuori. Miten niin nuoren ihmisen on edes mahdollista selviytyä siitä kaikesta... Ja miten aika on kulunut näin nopeasti. Nyt pitää vain yrittää nauttia tästäkin vuodesta. Ei siitä mitään tule, jos aina vaan pelottaa. Ja juuri nyt tämä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä iältä. On vielä kuitenkin aika nuori, mutta silti jo aikuinen. Ehkä nyt vain päätän, että tästä tulee ihan paras vuosi. Olisipa hienoa huomata myöhemmin, että juuri 27-vuotiaana löysin rauhan, tein hyviä valintoja, tapasin uusia ihmisiä, olin onnellinen ja ennen kaikkea...

Selvisin hengissä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Itkettävän ihana päivä

Eilen oli poikkeuksellisen ihana päivä. Lähdimme vanhempieni kanssa kylään N:n vanhempien uudelle kesämökille. Uusi mökki on viereisellä tontilla kuin vanha, jossa mekin N:n kanssa ehdimme viettää monia kesiä ja hetkiä. En ollut käynyt siellä N:n kuoleman jälkeen. Viimeksi kolme vuotta sitten kesällä.

Voi pojat, että tuntui hassulta ajaa tuttu mökkitie. Mieleen muistuivat niin elävästi kaikki kerrat, kun ajoimme sinne yhdessä N:n kanssa. Kaikki juhannukset ja yhteiset kesäpäivät. Jotka ovat jo niin kaukaisia muistoja.

Tullessamme mökin pihaan N:n äiti halasi meitä kaikkia, ja minun kohdallani hän sanoi korvaani "Voi S, meidän tyttö". Sydämeni suli ja särkyi siihen paikkaan sillä hetkellä. Minä niin rakastan näitä ihmisiä. Mikä onni onkaan, että he pitävät minua edelleen omanaan. He jaksavat aina kysellä kuulumisiani, huolehtivat että pärjään ja toivovat kaikkea parasta minulle. Ja eilen oli ihanaa viettää päivä minun perheeni, ja tämän maailman parhaimman kakkosperheen kanssa.

Uusi kesämökki oli aivan mielettömän upea. Kunpa N saisi olla näkemässä sen. Tai no toisaalta, jos N pääsisi näkemään sen, häntä ei varmaan kesällä näkyisi lainkaan kotona, kun hän viettäisi kaiken vapaa-aikansa siellä. Hassua, kuinka mökki oli uusi, mutta se oli silti viereisellä tontilla kuin vanha mökki, saman järven rannassa, samoissa maisemissa. Niin tuttu paikka, mutta silti uutta ja erilaista. Mökin makuuhuoneen hyllyllä oli savinen krokotiili, jonka N oli tehnyt lapsena koulussa. Seinällä oli kuvakollaasi, jossa oli myös N:n kuvia. N oli mukana, muttei sitten kuitenkaan. N oli pienissä yksityiskohdissa, ihmisten puheissa sivulauseissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisimme puhuneet hänestä tosi paljon. Ei se kuitenkaan mennyt niin. Ehkä meidän kaikkien elämissä on jo paljon kaikkea muuta puhuttavaa. Ja hyvä niin. N tulee aina ja ikuisesti olemaan meidän kaikkien ajatuksissa, sydämissä, puheissa, mielessä ja muistoissa, mutta muutakin elämää on. Eikä se tarkoita, että hän olisi unohtunut.

"He ovat niin ihania ja miellyttäviä ihmisiä, kunpa tämä yhteydenpito pysyisi jatkossakin", sanoi äitini kotimatkalla. Ja taas minun sydämeni suli ja särkyi. Ihanaa, että meidän vanhempamme viihtyvät niin hyvin yhdessä. Katselin liikuttuneena, miten isäni ja N:n isäpuoli tutkivat yhdessä grilliä ja moottorisahoja. Se oli suloista. Ja meidän äitimme puuhastelivat yhdessä keittiössä. Kuin vanhat ystävykset. Vaan yksi puuttuu joukosta. Emme saaneet sitä loppuelämää, jonka halusimme. Emme saaneet saatettua näitä kahta perhettä yhteen tämän enempää. Se on surullista.

Mutta tajusin eilen, että vaikka ajattelisin jääneeni N:n kuoleman jälkeen yksin, se ei pidä paikkaansa. Ei ollenkaan. Minulla on nämä kaikki ihmiset. Eikä kukaan jaa tätä kokemusta ja näitä tunteita kanssani yhtä hyvin kuin N:n vanhemmat. Onneksi he ovat edelleen elämässäni. Saan olla N:lle niin kiitollinen kaikista ihmisistä, joihin olen hänen ansiostaan tutustunut. Kaikki vanhat työkaverit ja koulukaverit, joihin tutustuin muutettuani N:n kotikaupunkiin... Hullua ajatella, etten olisi ikinä tutustunut heihin, ellen olisi seurustellut N:n kanssa. N antoi minulle niin järjettömän paljon, ja vaikutti elämääni ihan valtavasti. Onneksi N oli olemassa ja onneksi hänen ansiostaan nämä ihmiset kuuluvat nyt elämääni.

Niin suuri kiitollisuus valtasi mieleni, kun ajoimme illalla kotiin. Auringonlasku värjäsi taivaan kaikilla oranssin ja pinkin sävyillä, mitä maailmasta löytyy. Teki mieli itkeä ja hymyillä samaan aikaan. Niin hyvä elämä, niin onnistunut päivä. Toki haikea ja surullinenkin olo, mutta ennen kaikkea kiitollinen ja onnellinen. Aina välillä jostain joutuu luopumaan, mutta ilman menetystä ja surua ei ymmärtäisi kaiken hyvän ja kauniin arvoa.

torstai 16. elokuuta 2018

Ihan hölmöjä ajatuksia

Ostin eilen uudet lakanat. Koska tajusin, että kaikissa vanhoissa N on nukkunut. Kaikki omistamani lakanat ovat meidän yhteisiä. Yhdet N antoi minulle syntymäpäivälahjaksi, toiset saimme minun mummiltani jouluna ja kolmannet ystäväpariskunnalta tupaantuliaislahjaksi. Kaikissa niissä nukuimme yhdessä ja kaikissa niissä on häivähdys hänestä.

Nyt oli aika aloittaa ihan alusta. Uudet petivaatteet, ihan erilaiset kuin mitkään aiemmista. Nämä ovat ihan vain minun. Näissä ei ole nukkunut kukaan muu. Ja oikeastaan tuntuu aika hyvältä. Ja ihan vähän haikealta. Ihan hölmöä, mutta tuntuu, että päästin N:n taas hieman kauemmas ja päästin irti jostain yhteisestä. En toki hävittänyt niitä vanhoja ja aion nukkua niissäkin edelleen, mutta nyt voin valita. Ja nyt olen valinnut nukkua lakanoissa, jotka valitsin yhdessä siskoni kanssa, ja jotka ovat ihan vain minun.

Aamulla N oli mielessäni, kun odotin junaa niin aikaisin aamulla, ettei ollut edes ruuhkaa vielä. Aloin miettimään, olisiko ollut parempi, jos N olisi päässyt sairaalasta kotiin sinä yönä, kun hän meni tajuttomaksi. N sai sairaalaan mentyään kipulääkettä ja hänet laitettiin nukkumaan ilman sen kummempia tutkimuksia. N:n viimeinen viesti minulle sinä iltana on "Kohta pääsen kotiin". Hänet on meinattu kotiuttaa. Siinä kunnossa. Mutta ei kotiutettu, annettiin vain nukkua, ja aamulla hänet oli löydetty tajuttomana ja itsensä päälle oksentaneena. Tulin vain miettineeksi. Mitä, jos hän olisikin päässyt kotiin. Tullut nukkumaan minun viereeni. Olisin taatusti herännyt viimeistään siihen, kun hän oksensi. Olisiko asiat nyt eri tavalla?

En tiedä, miksi mietin tällaista nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin torstaiaamuna puoli seitsemän aikaan työmatkalla. Mitä väliä sillä on. Asiat ei menneet niin. N on poissa ja pysyykin siellä. Enkä minä häntä olisi voinut välttämättä pelastaa. Ihan tyhmä ajatus.

Junassa katson kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, onkohan joku muukin leski. Vaikka enhän minä edes ole. En ole virallisesti leski, mutta silti minusta tuntuu että olen. Olen N:n leski. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä eräänlaisena arvonimenä. Aiemmin olin N:n avovaimo ja kihlattu, ja olin siitä tosi ylpeä. Että minä saan olla noin upean miehen kihlattu. Nyt olen N:n leski. En ole mikä tahansa leski, vaan nimenomaan N:n leski. Kai siitäkin voi olla ylpeä? Ylpeä siitä että minä sain olla hänen vierellään ihan loppuun asti, minä olin hänen kanssaan kunnes kuolema meidät erotti, ja ylpeä siitä että se olin minä joka valitsi hänelle arkun ja kukat hautajaisiin. Että minut hän valitsi ihan loppuun asti. Valitsi joka päivä uudelleen, rakastui aina vähän lisää. Ehkä se on hölmö ajatus, mutta minä olen ylpeä. Olin ja olen edelleen.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Aaltoja

N on mielessäni jokaisena päivänä. Aamuisin, päivisin, iltaisin. Usein öisinkin. Mietin häntä lukemattomia kertoja päivässä. Usein hän vain käväisee mielessäni, niin etten sitä itse ehkä edes tajua. Olen jo niin tottunut elämään ilman häntä, että N:n menettäminen ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ovat arkipäivää.

Mutta sitten on näitä päiviä. Kun yhtäkkiä vain tajuat, että ei helvetti, tämä on totta. Että tämä todella sattui minulle, meille. Että minä olen kaiken tämän kamaluuden keskipisteessä. Silloin tällöin aalto pyyhkäisee ylitse. Silloin tajuaa tämän kaiken vielä vähän kirkkaammin. Oikeasti muistaa, että tämä tapahtui. Niinä hetkinä tämä ei ole arkipäiväistä tai jotain sellaista, johon on jo tottunut. Niinä hetkinä kaikki tämä yllättää. Yhtäkkiä vain muistaakin kaiken ja tajuaa kaiken.

Niin kävi tänään. Olimme tulossa pikkusiskoni kanssa bussilla kotiin vietettyämme ihanan vapaapäivän rannalla, kun se aalto iski. Minun avomieheni on kuollut. Kaikista maailman ihmisistä, kaikista onnellisista ja hymyilevistä pariskunnista se osui meidän kohdallemme. Siinä hetkessä muistin N:n naurun, sen miltä hänen hiuksensa tuntuivat. Kaikki ne pienet asiat, joita en halua koskaan unohtaa. Siinä hetkessä se muuttui taas niin todeksi. Että olen ilman häntä joka ikisen loppuelämäni päivän. Ja aamun, illan sekä yön.

Haluaisin N:n tietävän, että olen selvinnyt. Haluaisin kertoa hänelle, että valmistuin koulusta ja sain työpaikan omalta alaltani. Ja että työpaikalla on tosi haastavia asiakkaita, mutta minä pärjään heidän kanssaan. Että minulla menee täällä ihan hyvin. Että en luovuttanut mahdottomalta tuntuvan tilanteen edessä, vaan taistelin. N olisi tosi ylpeä.

Elämästä on tullut niin hassua. Ensin olet maailman onnellisin. Naurat siskon kanssa vatsalihakset kipeinä rannalla hellepäivänä ja kaikki tuntuu niin helpolta ja hyvältä. Kaikki on niin täydellisen hyvin. Ja puoli tuntia myöhemmin, pam. Löydät itsesi miettimästä kuollutta avomiestä ja hänen hautajaisiaan. Kuin kaksi eri elämää. Ja ne kaksi elämää tuntuvat olevan niin kaukana toisistaan. Miten ne voivat kuulua samalle ihmiselle. Ja miten ihmeessä se ihminen olen minä?!

Tänään oli tosiaankin ikävä. Ei siltikään sellaisella huonolla tavalla, haikealla vain. Muisti taas, kuinka rakastettu oli. Kuinka paljon toisesta välitti ja kuinka paljon suhteelle antoi, koska uskoi siihen niin kovasti. Olen tosi kiitollinen, että sain kokea sen. Se oli niin ihana vaihe minun elämässäni. Ja elän ihanaa vaihetta nytkin. Olen onnellinen kaikista hyvistä päivistä. Ja niitä on tämän kesän aikana ollut paljon. Kai se elämä sitten on tällaista, aaltoilua.

Ei ihminen huku siihen, että sukeltaa veteen, vaan siihen, että jää veden alle.

Ja minä en jää.