torstai 17. elokuuta 2017

Puolitoista vuotta

Tänään on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun N kuoli. Se on loppujen lopuksi pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. En silti osaa hahmottaa ajankulua kunnolla. Puolitoista vuotta sitten sairaalassa vietetyt hetket tuntuvat samaan aikaan eiliseltä ja valovuosia sitten koetuilta. Enemmän ehkä kuitenkin eiliseltä. Muistelimme taannoin ystävieni kanssa yksiä tupareita, joita vietettiin vain kymmenen päivää ennen N:n kuolemaa. Minusta tuntuu, että niistä on iäisyys. En muista yksityiskohtia tarkasti, en muista paikalla olleita ihmisiä. Kymmenen päivää siitä minun elämäni muuttui lopullisesti. Ja sen muistan viimeistä yksityiskohtaa myöten. En koskaan unohda päivää, kun lääkäri kehotti kaikkia istumaan alas ja etsi sen jälkeen itselleenkin tuolin. Kun ihmisiä kehotetaan istumaan alas, ei voi olla tiedossa hyviä uutisia.

Puolentoista vuoden aikana olen miettinyt häntä joka ikinen päivä. Toisinaan mietin häntä ihan tietoisesti ja tarkoituksella. Alan muistella ja miettiä ja katselen kuvia. Joskus hän tulee ajatuksiini huomaamatta. Jokin asia muistuttaa hänestä ja hän käy mielessäni lyhyen hetken ajan. Hänen miettiminen ei kuitenkaan yleensä enää ole mitään itkemistä ja parkumista. Saatan hymyillä, kun muistelen meidän yhteisiä juttujamme. Olen niin kiitollinen, että hän oli osa elämääni.

Tänään olen selaillut valokuvia hänestä ja muistellut kaikkia ihania hetkiä. Yhteisiä ulkomaanmatkoja. Sitä, kun Turkissa ollessamme pieni kissanpentu kiipesi hänen syliinsä eikä olisi halunnut millään lähteä. Sitä, miten hän rakasti vanilijajäätelöä ja kinuskikastiketta. Sitä, kun hän tuli usein iltavuoroni jälkeen hakemaan minut töistä ja saatoimme ajaa Mäkkärin kautta kotiin. Sitä, kun muutimme yhteen, ja hänen äitinsä sanoi olevansa niin onnellinen, että N on löytänyt minut.

Puolitoista vuotta sitten mietin, että tästä ei voi ikinä selvitä. Nyt totean, että kyllä voi. Ei menetyksen yli ikinä pääse, ja siksi välttelenkin jatkuvasti termiä "päästä yli". Ei menetyksen ja surun yli voi päästä, koska on mentävä sen läpi. Nämä puolitoista vuotta ovat taatusti olleet elämäni vaikeimmat, mutta ilonhetket ovat tuntuneet entistä suuremmilta ja merkityksellisimmiltä. Minulla on ikävä joka päivä, mutta en voi jäädä ikävän ja surun jalkoihin. Minun tehtäväni on elää. Surun alussa ainoa tehtävä on selvitä päivästä toiseen. Ei tarvitse jaksaa mitään muuta, kuin hengittää. Mutta jossain kohtaa selviytyminen muuttuu elämiseksi. Hiljalleen sitä ei enää pelkästään selviydy ja taistele päivästä toiseen, vaan oikeasti jo elää. Sen haluaisin sanoa jokaiselle, joka on vasta surupolkunsa ensimetreillä. Sinä selviät, kuten minäkin tein.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Eniten vituttaa kaikki

Perjantai oli pitkästä aikaa oikein todella huono päivä. Kaikki ärsytti. Se, että aamulla kun lähdin töihin, satoi kaatamalla vettä. Vaatteet aivan likomärät. Töistä päästyäni paistoi kuitenkin aurinko, ja jouduin loppupäivän kulkea ruma ja hiostava sadetakki päällä. Ärsytti työkaveri ja asiakkaiden typerät kysymykset ja äidin tylyt vastaukset viesteihin. Ärsytti katsella terassilla istuvia ihmisiä viettämässä perjantai-iltaa, kun itse jouduin lauantainakin töihin. Vitutti aivan kaikki. Kaverin hyvät uutiset, se että valitsin bussissa juuri sen puolen, jossa paistoi aurinko suoraan silmiin, se että olen alkanut taas kiroilla hirveästi, se että N on kuollut, se että puhelimen laturi ei toiminut kunnolla, se että laitoin huonot kengät töihin ja sekin että valitan aivan pienistä.

Rakastan istua bussissa. Aiemmin työmatkaani meni kävellen 10 minuuttia, joten oli hieman tottumista siihen, että kesätyöpaikkaani matka kestää vuorokaudenajasta riippuen lähemmäs tunninkin. Mutta enää se ei haittaa minua. Bussissa istuminen on minulle omaa aikaa, jolloin voin rauhoittua, kuunnella musiikkia ja vain ajatella. Minusta on ihanaa asua kesä tässä lapsuuden kotikaupungissani. Rakastan matkustaa bussilla näitä tuttuja katuja ja katsella ihmisiä. Silloin pääsee uppoutumaan sellaiseen omaan kuplaan, johon kukaan muu ei pääse ja jossa on kaikki hyvin.

Tuolloin perjantai-iltana bussimatka työpäivän päätteeksi teki todellakin hyvää. Sai vain istua alas, olla hiljaa ja miettiä, mikä nyt oikeasti on huonosti. Ja tulla siihen tulokseen, että ei mikään. Ei niin mikään. Kaikkihan on ihan hyvin. Mietin siinä istuessani myös, että tällaisia vitutuspäiviä on nykyään itse asiassa todella harvoin. Lyön vaikka vetoa, että ennen N:n kuolemaa vitutuspäiviä oli useammin. Taisin olla silloin sellainen, että pienetkin asiat ärsyttivät. Ihan pienestä asiasta saattoi mennä loppupäivä pilalle. Asiat ovat siinä mielessä muuttuneet tosi paljon. Tottakai minä edelleen ärsyynnyn milloin mistäkin, mutta juuri mikään ei tunnu enää niin isolta jutulta kuin aiemmin. Ja kyllä on edelleen päiviä, kun aivan kaikki vituttaa. Kuten tuo perjantai. Oli kuitenkin jotenkin avartavaa tajuta, ettei minulla oikeasti ole nykyisin huonoja päiviä juuri koskaan. Ehkä se juuri siksi tuntui niin maailmanlopulta, kun se ei ole arkipäivää enää nykyään.

Juuri nyt minua ei enää vituta mikään. Melkein hävettää lukea tuota listaa asioista, jotka vituttivat perjantaina. Maailman naurettavin lista. Jos tuossa on elämäni eniten ärsyttävät asiat, taidan olla ihan saakelin onnekas ihminen.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta

Minulla on ikävä. Ikävä ihan kaikkea sinussa. Minulla on ikävä nauruasi. Sitä, kun oikein purskahdit nauruun. Muistan yhden illan, kun olimme asuneet yhdessä vasta muutaman päivän. Katsoimme sängyssä peiton alla hauskoja Youtube-videoita ja nauroimme yhdessä vedet silmissä. Sitä minulla on ikävä. Ikävöin arkea kanssasi. Ihan oikeasti arkea, tiistai-iltoja ja jauhelihakastiketta. Sen ottaisin takaisin empimättä. Sinun kanssasi oli turvallista ja pystyin luottamaan siihen, että olet kanssani vielä vuodenkin päästä. Jos se vaan sinusta olisi ollut kiinni. Nyt en pysty edes sanomaan, missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Kaipaan sitä vakautta, joka minulla kanssasi oli. Kaipaan sitä, kuinka ihanasti puhuit minulle. En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi, kuin sinun kanssasi, koska sinä puhuit minusta nätisti. Kehuit ja puhuit niin, että uskoin kaikki kauniit sanasi minusta.

Minulla on huono omatunto, koska olen käynyt haudallasi niin harvoin. Vaikka tiedän, ettet pahastu siitä. Minusta vain tuntuu, että täytyisi käydä siellä useammin. Aion parantaa tapani. Haluaisin ostaa sinne jonkun tosi hienon ja erikoisen hautakynttilän, mutta marketeissa myydään vain tylsiä ja tavallisia. Sinä ansaitsisit jotain erilaista. Viimeksi haudalla käydessäni siellä oli hienoja liilanvärisiä pitkävartisia kukkia. Äitisi oli varmaan vienyt ne sinne. Kenenkään muun haudalla ei ollut niin kauniita kukkia.

Tajusin tänään, että kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta. Ne kertoivat sinusta niinäkin hetkinä, kun kävin treffeillä muiden miesten kanssa tai kuvittelin olevani ihastunut. Sinä olet siltikin se suurin rakkauteni. Olit ja tulet olemaan.

Tuntuu että maailmassa on niin paljon, josta sinä jäät paitsi. Et koskaan tule näkemään vanhempiesi uutta kesämökkiä. Se näyttää tosi hienolta valokuvissa. Olisit osallistunut innokkaasti mökin rakennukseen, jos vielä eläisit. Mökkipaikan nimessä sattuu olemaan minun nimeni. Äitisi sanoi, että paikan nimeä ajatellessaan hän muistaa aina minut ja sinut. Se on jotenkin surullista. Hän muistaa sen, että me emme koskaan päässeet viettämään kesäpäiviä sinne mökille.

Etkä sinä nähnyt kun minä valmistuin koulusta. Tai en minä tiedä, ehkä näitkin sen jostain pilvesi reunalta, mutta et ollut viettämässä sitä päivää kanssani. Sinä olisit ollut todistuksestani ylpeä, vaikka itse en osannut olla. Se päivä oli yksi koko vuoden onnellisimmista. Ihanamman siitä olisi tehnyt vain se, että sinä olisit saanut olla mukana. Onneksi äitisi oli kuitenkin paikalla juhlissani. Se oli minulle hirvittävän tärkeää. Sinun perheesi on minulle kuin oma. Tajusin sen vasta sen jälkeen, kun sinua ei enää ollut.

Kunpa olisit tässä. Kunpa olisit tänä iltana tässä, että saisin nukahtaa sinun viereesi. Edes yhden kerran vielä. Vaikka minulla menee ihan hyvin ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, ei se poista ikävää. Ei se poista sitä, että osa sydämestäni kuuluu yhä sinulle. En voi vieläkään uskoa, että olet todella poissa. Näin viime yönä unta, jossa olit elossa ja olimme tämän koko ajan pitkäneetkin vain taukoa seurustelusta. Unessa päätimme jatkaa yhdessä. Kunpa se olisikin niin. Kunpa kaikki olisikin niin helppoa. Kunpa sinä vain yhtäkkiä tulisit takaisin. 

Minä rakastan sinua, N. Sinuun minä jään.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Töitä ja ystäviä

Pitkästä aikaa blogin parissa. Tuli vain yhtäkkiä tunne, että haluan päästä kirjoittamaan. En oikeastaan edes tiedä mistä. Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Asutamme pikkusiskoni kanssa kahdestaan vanhempieni omakotitaloa muun perheen lomaillessa ja käyn töissä. Siinä se. Ei mitään sen kummallisempaa.

Mutta voi että, se riittää. Töihin on tosi kiva mennä. Työ itsessään on ehkä maailman helpointa eikä vaadi minkäänlaista ajatustyötä tai erityistä taitoakaan, mutta viihdyn silti. Töissä en ole kertonut kenellekään taustastani. En salaile sitä, mutta kukaan vain ei ole kysynyt seurustelenko, jolloin voisi olla luontevaa kertoakin. Välillä on oikeastaan kivaa olla seurassa, joka ei tiedä minusta kaikkea. Minä olen ihan vain 25-vuotias S, kesätyöntekijä. En ole leski tai se tyttö jonka mies kuoli tai maailman säälittävin ihminen. Nykyään koen itsekin olevani paljon muuta. Se ei ole asia, jota kertoisin ensimmäisenä itsestäni. Se on osa menneisyyttäni ja osa minua maailman tappiin saakka, mutta se ei ole kaikki mitä minä olen. Siltikin se tieto määrittelee minut hyvin pitkälti ihmisten silmissä. Ainakin tuntuu siltä. Töissä on kivaa, kun työkaverit eivät yhtään suodata sanomisiaan tai käyttämiään sanoja minun kohdallani. Jos he tietäisivät kaiken, he ehkä puhuisivat varovaisemmin eivätkä ehkä käyttäisi kuollut-sanaa niin herkästi. Minusta on aika kivaa olla heidän silmissään ihan tavallinen tyttö.

Selasin juuri iltani kuluksi läpi kaikki Instagram-kuvani. Aloin käyttää kyseistä sovellusta viikko N:n kuoleman jälkeen. Sieltä löytyykin melkoinen läpileikkaus kuluneesta reilusta vuodesta. Kuvien katselusta tuli hyvä olo. Viimeiseen vuoteen on loppujen lopuksi sisältynyt niin hauskoja hetkiä. Useita matkoja, perheen kanssa vietettyä aikaa, onnistumisia ja naurua. Kesän aikana olenkin yrittänyt nähdä ystäviäni mahdollisimman paljon, sillä heidän kanssaan vietetty aika on minulle tosi tärkeää.

Kuulun Facebookissa Nuoret lesket -ryhmään, jossa keskustellaan paljon puolison kuoleman jälkeisistä ystävyyssuhteista. Moni kertoo, että ystävät ovat hylänneet täysin. Kukaan ei pidä yhteyttä, kutsuja kylään ei enää tule eikä apua tarjota. Se tuntuu tosi surulliselta. Ja se saa minut olemaan entistä kiitollisempi siitä, kuinka minun ystäväni ovat pysyneet vierellä. Minua on alusta asti kutsuttu mukaan juttuihin ja tapahtumiin, lähetelty viestejä ja kysytty kuulumisia. Vaikka N:n kuolema ajoi ystävänikin täysin ennenkokemattomaan tilanteeseen, he eivät hylänneet minua. Se ei ole itsestään selvää. Koen olevani siinä suhteessa todella onnekas. Ja aika monessa muussakin suhteessa totta puhuakseni. Miten miehensä menettänyt tyttö voi ajatella olevansa onnekas? En tiedä, en todellakaan, mutta onhan minulla herranen aika sentään asiat ihan pirun hyvin. Välillä täytyy ihan pysähtyä miettimään, kuinka paljon hyvää minä omistan. On taas kerran tosi hyvä mieli.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Eteenpäin

"Hei mihin tää bussi oikeen olikaan menossa?"
"Emmä tiiä. Eteenpäin."

Kuuntelin kahden humalaisen miehen keskustelua bussissa sunnuntaiaamuna kello kolmen aikaan ja naurahdin. Minun elämääni voisi kuvailla juuri noin. Ei aavistustakaan minne olen matkalla, mutta eteenpäin. Mies suhtautui jotenkin niin huolettomasti siihen, ettei hänellä ollut mitään aavistusta, minne bussi on menossa. Minun tulisi ottaa hänestä mallia, eikä suotta olla huolissaan ja stressaantunut elämäni päämääristä tai niiden olemattomuudesta.

Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Aika hyvää, sanoisin. Olen aloittanut uudessa kesätyöpaikassani ja olen siitä tosi iloinen. Paikka on mukava, työporukka siellä on tosi hauska ja olen tähän asti viihtynyt todella hyvin. Vaikka tulen olemaan siellä vain muutaman kuukauden, haikeus varmasti iskee, kun joudun syksyllä lähtemään. Työ on ehdottomasti tehnyt hyvää. Minulle on kaikista parasta, että on jonkinlaista rytmiä elämässä ja jokin syy nousta aamulla sängystä. Tekee hyvää nähdä ihmisiä ja touhuta jotakin. Kesä menee oikeastaan kokonaan töissä, mikä tosin ei haittaa lainkaan. Kevään aikana matkustelin ihan tarpeeksi, kun oli reissua Floridaan ja Rodokselle, joten nyt voi ihan hyvin keskittyä johonkin muuhun. Muutaman viikon päähän on tosin varattu risteily ystäväni kanssa, jota odotan jo paljon.

"Asun" tämän kesän vanhemmillani. Kesätyöpaikkani on täällä, joten minun on helpompi kulkea sinne vanhempieni luota. Käyn toki silloin tällöin kotonakin hakemassa vaatteita ja katsomassa postin, mutta suoraan sanottuna minulla ei juuri ole syitä mennä sinne. Siinä kaupungissa ei ole enää juuri mitään minulle. Kaikki hyvä mitä on ollut, on poissa. Oli aika, kun minulla oli siellä avomies, koulu, työpaikka ja monen monta ystävää. Kaikki ovat hiljalleen kadonneet. Mies on kuollut, koulu loppunut, työpaikasta olen irtisanoutunut ja kaverit ovat yksi kerrallaan muuttaneet pois. Tajusin hetki sitten, etten halua asua siellä enää. Olen viihtynyt täällä vanhassa kotikaupungissani nyt paljon paremmin, koska tämä on minulle aina koti. Toivon löytäväni syksyllä oman alani työpaikan jostakin täältä läheltä.

Olen viihtynyt vanhemmillani erityisen hyvin myös siksi, että siskoni palasi juuri takaisin vaihdosta Yhdysvalloista. En edes tajunnut, kuinka paljon olin kaivannut yhteistä aikaa sisarusteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut taas istua porukalla jonkun meistä huoneessa iltaisin ja naureskella hölmöille jutuille. Se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi viimeisen viikon aikana.

Tämä kesä muistuttaa minua viime vuodesta. Asuin silloinkin vanhempieni luona puolisen vuotta, ennen kuin vuokrasin oman asunnon. Muistot ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka paljon olen vuodessa mennyt eteenpäin. Olenhan minä nyt hyvänen aika edistynyt ihan valtavasti! Olen pääni sisällä ihan eri ihminen, kuin viime kesänä. Vaikka pohdinkin ihan samoja asioita kuin silloin. Mihin kaupunkiin haluaisin asettua ja mitähän sitä tekisi työkuvioiden kanssa. Mutta tämä kesä on sisältänyt paljon vähemmän kyyneliä kuin edellinen. Eteenpäin on menty. Ilman määränpäätä, mutkaisia ja kuoppaisia polkuja, välillä ylinopeutta ja toisinaan ryömien, mutta suunta on aina ollut sama.

Eteenpäin.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Hiton juhannus

Mikä on se syy, että minun avomieheni piti kuolla? Minkä takia niin kävi juuri minulle?

Juhannus tuo mieleen paljon muistoja hänestä. N oli niin juhannusihminen. En ole pitkään aikaan ollut surullinen, mutta tänään on kyllä ollut haikea päivä. En voi uskoa, että tämä on jo toinen juhannukseni ilman häntä! Miten aika voi mennä näin nopeasti? Vaikka aikaa on kulunut jo vuosi ja neljä kuukautta, tuntuu yksin olo tosi pahalta. En edes tiedä, onko tuo aika vähän vai paljon. Juuri nyt en ole ihan varma, olenko päässyt siinä ajassa pitkälle vai olenko jossain syvässä kuopassa edelleen.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia juhannukseksi. Istun yksin kotona. Minulla ei ole yhtään mitään eikä yhtään ketään juuri nyt. Nyt on hetki, kun kaipaa parisuhdetta. Voisi lähteä yhdessä mökille tai järjestää festarireissun tuttavapariskuntien kanssa. Sinkkuna tämä on tosi hankalaa. Lähes tulkoon kaikki kaverini seurustelevat ja heillä on ihan omat kuvionsa juhannuksena. Ja minä en niihin kuvioihin kuulu. Olen vain seurannut sosiaalisen median kautta, miten muut viettävät juhannusta. Istunut kotona yksin ja katsonut ruudun läpi onnellisten ihmisten hauskanpitoa. Minun täytyy olla maailman säälittävin ihminen. Kukaan muu parikymppinen ei istu juhannuksena yksinään kotona. Nyt tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka sellaista oloa ei ole ollut tosi pitkään aikaan. Antaisin nyt mitä vain, että N olisi elossa ja saisin olla hänen kanssaan mökillä. Vaikka minä en edes pidä mökkeilystä! Silti tekisin sitä nyt kaikista mieluiten.

Ehkä lähden huomenna vanhemmilleni. Eihän tästä tule muuten yhtään mitään. Yksikään sisaruksistani ei tosin ole kotona, mutta juuri nyt tuntuu, että mikä tahansa ihmiskontakti on parempi, kuin olla yksin. En edes ymmärrä, miksi teen tästä juhannuksesta niin ison numeron. Eihän minua ahdista muutkaan päivät tai viikonloput, kun olen yksin kotona! Miksi tämä sitten on niin eri asia? Ehkä juuri siksi, että tiedän kaikkien muiden viettävän tätä juhlaa rakkaidensa kanssa. Nyt ehkä korostuu se, etten minä kuulu mihinkään eikä kukaan kaipaa minua mihinkään. Saisi jo mennä koko juhannus! Eiköhän ensi viikko ole taas paljon parempi.

Viimeinen mökkijuhannus yhdessä, kaksi vuotta sitten. Niin kova ikävä...