sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Ihan hyvää kuuluu

Vaikka kesä on ihana vuodenaika, se on myös se aika, jolloin tajuat kaikista eniten olevasi yksin. Kesä on aika, jolloin ihmiset touhuavat ja reissaavat eniten. Lomailevat. Aika, jolloin sosiaalinen media täyttyy lomakuvista, mökkiviikonlopuista ja kesäjuhlista, joita pariskunnat ovat viettäneet yhdessä. Kyllä minä myönnän, että ne kuvat sattuvat edelleen, yli kolme vuotta myöhemmin. Se pienen pieni, tai no myönnetään ettei aina niin pienikään kateus nostaa päätään. En tiedä, olisiko niiden tunteiden yli pitänyt jo päästä.

Tai olisiko niiden tunteiden yli päässyt, jos minulla olisi jo uusi mies? Olisiko se sitten jotenkin erilaista? Kunhan mietin.

Ihan kiva kesä minullakin on silti ollut. Tai jotenkin vielä odotan että se kesä pääsee kunnolla alkamaan, koska lomailen vasta elokuussa. Mutta tähän mennessä olen minäkin ehtinyt viettämään kivoja iltoja ystävien kanssa, käymään Linnanmäellä ja Korkeasaaressa, Tallinnan risteilyllä, sekä ystäväporukan kanssa muutaman päivän reissulla Puolassa. Ja olipa muuten ihana matka. Elokuussa olen vielä lähdössä viikoksi Maltalle. Niin onnellinen olen ihmisistä, joiden kanssa olen päässyt reissaamaan tämän muuttuneen elämäntilanteen jälkeen. Matkustelu on ihanaa, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi lähteä mihinkään yksin. Onneksi matkaseuraa on löytynyt ystäväpiiristä, se on ollut ihan mahtavaa.

Niin omituista ajatella, että tämä on jo neljäs kesäni ilman häntä. Siitä tosiaankin on niin kauan. Lähes päivittäin olen tämänkin kesän aikana miettinyt meidän yhteisiä kesiämme. Niitä rantapäiviä, mökkireissuja ja matkoja, joita katselen nyt muiden ihmisten sosiaalisista medioista. Mietin, millaisenkohan asunnon olisimme yhdessä ostaneet, jos olisimme saaneet elää yhteistä elämää sinne asti. Olisiko meillä joku kiva paritalo tai rivarinpätkä? Olisiko meillä oma piha, jossa olisi hänelle grilli ja minulle auringonottopaikka? Tänä kesänä olisimme viettäneet ensimmäistä hääpäiväämme. Jos hän olisi saanut elää, olisimme menneet naimisiin viime kesänä. Myönnän itkeneeni hieman, kun ystäväni vietti taannoin ensimmäistä kihlapäiväänsä miehensä kanssa. Me emme saaneet kokea edes ensimmäistä kihlapäivää. Hän kuoli vain puoli vuotta kihlauksemme jälkeen.

Ai hittolainen että tulikin taas ikävä.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Miksi et enää kirjoita?

Niin, se onkin hyvä kysymys. Kaverit kyselevät tuota jatkuvasti, toivovat että jatkaisin kirjoittamista. Kirjoitin nämä samat asiat edelliseenkin postaukseen, mutta jotenkin ei vaan ole ollut sellainen fiilis. Huomaan, että tukeudun kirjoittamiseen silloin, kun menee huonosti ja on pakko purkaa ajatuksia. Niinä hetkinä kirjoittaminen on minulle se turva, keino jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Viime aikoina ei kuitenkaan ole mennyt huonosti, ei ole ollut tarvetta kirjoittaa.

Enkä minä tiedä, kiinnostaako ihmisiä lukea ihan tavallisia kuulumisia. En koe eläväni enää lesken elämää, nyt minä elän ihan tavallista 27-vuotiaan naisen elämää. Toki sen surun ja menetyksen kanssa, eihän se mihinkään katoa. Mutta toisaalta, ehkä ne tavalliset kuulumiset ovat juuri se asia, mitä itsekin etsin reilu kolme vuotta sitten. Että joku vastaavan kokemuksen omaava olisi kertonut, että hyvää ja tavallista elämää vielä on, se on tulossa.

Tulin tänään tänne blogiin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen. Luin muutamia vanhoja kirjoituksiani ja kommentteja. Niitä ihania kommentteja, kauniita sanoja, kertomuksia puolisoiden kuolemista. Niin monet ovat kirjoittaneet, että ovat saaneet apua tästä blogista oman menetyksensä keskellä. Ja sehän on juuri se asia, joka tekee minut onnelliseksi. Alussa tämä blogi oli pelastusrengas ihan vain minulle itselleni, mutta myöhemmin olen voinut ojentaa käden avuksi muille tämän avulla. Nyt on sellainen fiilis, että haluan ehdottomasti taas kirjoitella. Olivat ne jutut sitten ihan tavallista elämää, surua ja ikävää, tai uusia parisuhdekokemuksia. Ehkä niistä voi joku saada itselleen jotakin.

Helmikuussa kirjoitin tapailevani uutta miestä. Juttu kesti joitakin kuukausia, mutta ei lopulta johtanut varsinaiseen suhteeseen. Ehkä senkin takia on tuntunut vaikealta palata blogin pariin. Ensin hehkutat, että on löytynyt ihana tyyppi, ja seuraavaksi kerrotkin, että ei siitä mitään tullutkaan. Jotenkin tuntui, etten ehkä halunnut sanoa ääneen, ettei se onnistunutkaan. Vaikka eihän sitä tarvitse hävetä. Sellaista se on, eivät kaikki jutut vaan toimi, eivätkä kaikki jutut kestä ikuisesti. Ehkä juuri nämä tavalliset käänteet ja jopa epäonnistumiset ovat juuri niitä, joihin lukijat voisivat samaistua. Nyt tuntuu hölmöltä, etten viitsinyt kirjoittaa sitä tänne aiemmin.

Mutta tosiaan, juttu tuon kyseisen miehen kanssa tuntui jo aika vakavalta, ja hän oli ensimmäinen noin vakava suhde N:n jälkeen. Olen tosi onnellinen, että se tapahtui. Että uskalsin tapailla uutta miestä ja tunnustaa tunteeni toiselle. Se oli hyvä juttu. Ja kyllä sen päättyminen harmitti, vaikka se olikin oma päätökseni.

Tuntuipa mukavalta taas pitkästä aikaa kirjoitella tänne. Toivon mukaan tästä tulee taas tapa. Ehkä pitäisi opetella kirjoittamaan myös iloisista ja hyvistä hetkistä. Eikä aina vaan niistä surullisista fiiliksistä. Nyt ainakin tuntuu, että on mielessä paljon juttuja, joista haluan tänne jatkossa kirjoitella! Ihanaa olla takaisin ♥ 

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Kolme vuotta

Viime kirjoituksesta on ikuisuus. En edes tiedä, miksi en ole kirjoitellut, vaikka varmaan olisi ollut syytäkin. Kaveritkin ovat kyselleet, miksen kirjoita. Ehkä olen aina ollut sellainen, että tukeudun kirjoittamiseen erityisesti huonoina aikoina, kun on surua ja ahdistusta. Ja täytyy sanoa, että viime kuukausina on mennyt hyvin. Oikeastaan tosi hyvin.

Tänään N:n kuolemasta on kolme vuotta. Se on pitkä aika. Olen pian ollut yksinäni saman ajan, jonka olin hänen kanssaan. Se on uskomatonta. Ei minusta tunnu, että olisin ollut kolmea vuotta yksin. Tuntuu, että meidän suhteemme aikana tapahtui paljon enemmän asioita, kuin nyt yksin ollessani, vaikka aika on suurin piirtein sama. Vaikka tarkemmin ajateltuna, on tässä viimeisenä kolmena vuotenakin tapahtunut ihan valtavasti.

Viime aikoina minut on tehnyt iloiseksi eräs ihminen. Eräs mies, joka on kiltti ja huomaavainen ja täynnä piirteitä, joita toivoisin tulevalla poikaystävälläni olevan. Olemme tunteneet vasta pari kuukautta, ja tutustuminen on vielä alussa, mutta hän tuntuu hyvältä. Toisaalta olen tämän parin kuukauden aikana ehtinyt kriiseillä jos jonkinmoisten asioiden äärellä ja meinannut ahdistuksen vallassa jo pistää koko jutun poikki. Mutta en pistänyt. Ja hän on ollut siinä koko ajan, eikä ole perääntynyt, vaikka on huomannut minun epäröivän. Epäröin vielä varmasti monet kerrat, koska tämä on ensimmäinen näin vakava juttu N:n jälkeen. Mutta hän on aivan liian hyvä mies päästettäväksi menemään.

Hän on sellainen, joka ostaa minulle sydämenmuotoisen suklaarasian ystävänpäivänä. Joka suostuu katsomaan kaikkia hölmöjä tv-ohjelmia, koska minä haluan. Joka kertoo äidilleen ruokapöydässä, että S ei muuten syö ketsuppia kuin ainoastaan ranskalaisten kanssa, ja minä mietin, miten hän voi muistaa tuollaisen asian, jonka olen maininnut jossain sivulauseessa. Hän tuo minulle kasan tuliaisia Thaimaan matkalta ja heittää aina autolla kotiin. Kun olen jo päättänyt kaipaavani omaa tilaa, päättänyt että tämä etenee liian nopeasti enkä ole valmis tällaiseen, hän käyttäytyy niin ihanasti, etten yhtäkkiä haluakaan mihinkään muualle. Hän on äärimmäisen lapsirakas enkä voi olla miettimättä, miten hyvän isän hänestä saisi lapsille.

Ehkä tämä kertoo kaiken, että N:n kuoleman kolmantena vuosipäivänä kirjoitan rivikaupalla tekstiä toisesta miehestä. Ehkä nyt on aika mennä ihan kunnolla eteenpäin. Minulla on edelleen aivan järjetön ikävä häntä, eikä siitä ole montaa päivää, kun itkin illalla useamman tunnin hänen menetystään. Kukaan ei koskaan korvaa häntä. Kukaan ei koskaan ole minulle N. Hän oli jotain aivan poikkeuksellista.

Mutta nyt tuntuu, että olen jonkinlaisen uuden alun äärellä, ja se tuntuu hyvältä. Tiedän, että N toivoisi minulle uutta onnea. Nyt kolme vuotta elämäni kamalimman päivän jälkeen, voin sanoa olevani aika onnellinen. Ja tämän onnen tunteen olen ansainnutkin.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Kirottu 27

Aika pian N:n kuoleman jälkeen aloin pelätä, että itsekin kuolen nuorena. Siitä tuli ihan todellinen pelko. Olin ihan varma, että minullekin käy jotain kamalaa. Vaikka se nyt olisi ehkä maailman epätodennäköisintä, että minäkin nyt kuolisin nuorena, mutta sellainen pelko vain tuli. Ehkä kuolema tuli niin lähelle, se oli yhtäkkiä niin totta, että todella ymmärsi oman kuolevaisuutensa. Tajusi ryminällä, että ei tässä turvassa olla eikä nuori ikä tarkoita sitä, että olisi jotenkin kuolematon.

N kuoli 27-vuotiaana. Mitä lähemmäs oma 27-vuotissyntymäpäivä on tullut, sitä enemmän se oma kuolemanpelko on kulminoitunut nimenomaan tuohon ikään. Aluksi pelko oli sellainen epämääräinen "minäkin varmaan kuolen nuorena". Mutta ajan kuluessa siitä 27 vuodesta on tullut jonkinlainen mörkö. Jos N ei selvinnyt siitä hengissä, miksi minäkään selviäisin. Sitä pelkoa on tosi hölmöä selittää kenellekään. Sehän tuntuu ihan naurettavalta ja hölmöltä. Miksi minä kuolisin samanikäisenä kuin N, emmehän me ole sama henkilö, ja se olisi sitä paitsi todella epätodennäköistä. Emme olekaan ja niin olisikin, mutta silti. 27 vuoden ikä on tuntunut pelottavalta. Ja jotenkin se ajatus, että silloin olen saman ikäinen kuin N viimeisinä hetkinään. Että silloin olen elänyt saman verran kuin N. Aivan liian vähän elettyä elämää takana. Se ajatus vähän ahdistaa. Ettei N saanut sen enempää vuosia.

Minä täytän 27 vuotta tänään. Ja kyllä pelottaa. Ehkä se on ihan hullua, mutta minusta tuntui, että tänään katsoin vähän tavallista tarkemmin ympärilleni ylittäessäni suojatien. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ihan vain estääkseni, etten minäkin kuolisi tämän ikäisenä. Kai se pelko siitä hiljalleen haihtuu, kun huomaan, että ihan samanlainen ikä tämä on kuin kaikki muutkin, enkä voi itse välttämättä kohtalooni vaikuttaa.

Tämä on kolmas syntymäpäiväni N:n kuoleman jälkeen. Hurjaa, että olin silloin 24-vuotias. Niin kamalan nuori. Miten niin nuoren ihmisen on edes mahdollista selviytyä siitä kaikesta... Ja miten aika on kulunut näin nopeasti. Nyt pitää vain yrittää nauttia tästäkin vuodesta. Ei siitä mitään tule, jos aina vaan pelottaa. Ja juuri nyt tämä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä iältä. On vielä kuitenkin aika nuori, mutta silti jo aikuinen. Ehkä nyt vain päätän, että tästä tulee ihan paras vuosi. Olisipa hienoa huomata myöhemmin, että juuri 27-vuotiaana löysin rauhan, tein hyviä valintoja, tapasin uusia ihmisiä, olin onnellinen ja ennen kaikkea...

Selvisin hengissä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Itkettävän ihana päivä

Eilen oli poikkeuksellisen ihana päivä. Lähdimme vanhempieni kanssa kylään N:n vanhempien uudelle kesämökille. Uusi mökki on viereisellä tontilla kuin vanha, jossa mekin N:n kanssa ehdimme viettää monia kesiä ja hetkiä. En ollut käynyt siellä N:n kuoleman jälkeen. Viimeksi kolme vuotta sitten kesällä.

Voi pojat, että tuntui hassulta ajaa tuttu mökkitie. Mieleen muistuivat niin elävästi kaikki kerrat, kun ajoimme sinne yhdessä N:n kanssa. Kaikki juhannukset ja yhteiset kesäpäivät. Jotka ovat jo niin kaukaisia muistoja.

Tullessamme mökin pihaan N:n äiti halasi meitä kaikkia, ja minun kohdallani hän sanoi korvaani "Voi S, meidän tyttö". Sydämeni suli ja särkyi siihen paikkaan sillä hetkellä. Minä niin rakastan näitä ihmisiä. Mikä onni onkaan, että he pitävät minua edelleen omanaan. He jaksavat aina kysellä kuulumisiani, huolehtivat että pärjään ja toivovat kaikkea parasta minulle. Ja eilen oli ihanaa viettää päivä minun perheeni, ja tämän maailman parhaimman kakkosperheen kanssa.

Uusi kesämökki oli aivan mielettömän upea. Kunpa N saisi olla näkemässä sen. Tai no toisaalta, jos N pääsisi näkemään sen, häntä ei varmaan kesällä näkyisi lainkaan kotona, kun hän viettäisi kaiken vapaa-aikansa siellä. Hassua, kuinka mökki oli uusi, mutta se oli silti viereisellä tontilla kuin vanha mökki, saman järven rannassa, samoissa maisemissa. Niin tuttu paikka, mutta silti uutta ja erilaista. Mökin makuuhuoneen hyllyllä oli savinen krokotiili, jonka N oli tehnyt lapsena koulussa. Seinällä oli kuvakollaasi, jossa oli myös N:n kuvia. N oli mukana, muttei sitten kuitenkaan. N oli pienissä yksityiskohdissa, ihmisten puheissa sivulauseissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisimme puhuneet hänestä tosi paljon. Ei se kuitenkaan mennyt niin. Ehkä meidän kaikkien elämissä on jo paljon kaikkea muuta puhuttavaa. Ja hyvä niin. N tulee aina ja ikuisesti olemaan meidän kaikkien ajatuksissa, sydämissä, puheissa, mielessä ja muistoissa, mutta muutakin elämää on. Eikä se tarkoita, että hän olisi unohtunut.

"He ovat niin ihania ja miellyttäviä ihmisiä, kunpa tämä yhteydenpito pysyisi jatkossakin", sanoi äitini kotimatkalla. Ja taas minun sydämeni suli ja särkyi. Ihanaa, että meidän vanhempamme viihtyvät niin hyvin yhdessä. Katselin liikuttuneena, miten isäni ja N:n isäpuoli tutkivat yhdessä grilliä ja moottorisahoja. Se oli suloista. Ja meidän äitimme puuhastelivat yhdessä keittiössä. Kuin vanhat ystävykset. Vaan yksi puuttuu joukosta. Emme saaneet sitä loppuelämää, jonka halusimme. Emme saaneet saatettua näitä kahta perhettä yhteen tämän enempää. Se on surullista.

Mutta tajusin eilen, että vaikka ajattelisin jääneeni N:n kuoleman jälkeen yksin, se ei pidä paikkaansa. Ei ollenkaan. Minulla on nämä kaikki ihmiset. Eikä kukaan jaa tätä kokemusta ja näitä tunteita kanssani yhtä hyvin kuin N:n vanhemmat. Onneksi he ovat edelleen elämässäni. Saan olla N:lle niin kiitollinen kaikista ihmisistä, joihin olen hänen ansiostaan tutustunut. Kaikki vanhat työkaverit ja koulukaverit, joihin tutustuin muutettuani N:n kotikaupunkiin... Hullua ajatella, etten olisi ikinä tutustunut heihin, ellen olisi seurustellut N:n kanssa. N antoi minulle niin järjettömän paljon, ja vaikutti elämääni ihan valtavasti. Onneksi N oli olemassa ja onneksi hänen ansiostaan nämä ihmiset kuuluvat nyt elämääni.

Niin suuri kiitollisuus valtasi mieleni, kun ajoimme illalla kotiin. Auringonlasku värjäsi taivaan kaikilla oranssin ja pinkin sävyillä, mitä maailmasta löytyy. Teki mieli itkeä ja hymyillä samaan aikaan. Niin hyvä elämä, niin onnistunut päivä. Toki haikea ja surullinenkin olo, mutta ennen kaikkea kiitollinen ja onnellinen. Aina välillä jostain joutuu luopumaan, mutta ilman menetystä ja surua ei ymmärtäisi kaiken hyvän ja kauniin arvoa.

torstai 16. elokuuta 2018

Ihan hölmöjä ajatuksia

Ostin eilen uudet lakanat. Koska tajusin, että kaikissa vanhoissa N on nukkunut. Kaikki omistamani lakanat ovat meidän yhteisiä. Yhdet N antoi minulle syntymäpäivälahjaksi, toiset saimme minun mummiltani jouluna ja kolmannet ystäväpariskunnalta tupaantuliaislahjaksi. Kaikissa niissä nukuimme yhdessä ja kaikissa niissä on häivähdys hänestä.

Nyt oli aika aloittaa ihan alusta. Uudet petivaatteet, ihan erilaiset kuin mitkään aiemmista. Nämä ovat ihan vain minun. Näissä ei ole nukkunut kukaan muu. Ja oikeastaan tuntuu aika hyvältä. Ja ihan vähän haikealta. Ihan hölmöä, mutta tuntuu, että päästin N:n taas hieman kauemmas ja päästin irti jostain yhteisestä. En toki hävittänyt niitä vanhoja ja aion nukkua niissäkin edelleen, mutta nyt voin valita. Ja nyt olen valinnut nukkua lakanoissa, jotka valitsin yhdessä siskoni kanssa, ja jotka ovat ihan vain minun.

Aamulla N oli mielessäni, kun odotin junaa niin aikaisin aamulla, ettei ollut edes ruuhkaa vielä. Aloin miettimään, olisiko ollut parempi, jos N olisi päässyt sairaalasta kotiin sinä yönä, kun hän meni tajuttomaksi. N sai sairaalaan mentyään kipulääkettä ja hänet laitettiin nukkumaan ilman sen kummempia tutkimuksia. N:n viimeinen viesti minulle sinä iltana on "Kohta pääsen kotiin". Hänet on meinattu kotiuttaa. Siinä kunnossa. Mutta ei kotiutettu, annettiin vain nukkua, ja aamulla hänet oli löydetty tajuttomana ja itsensä päälle oksentaneena. Tulin vain miettineeksi. Mitä, jos hän olisikin päässyt kotiin. Tullut nukkumaan minun viereeni. Olisin taatusti herännyt viimeistään siihen, kun hän oksensi. Olisiko asiat nyt eri tavalla?

En tiedä, miksi mietin tällaista nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin torstaiaamuna puoli seitsemän aikaan työmatkalla. Mitä väliä sillä on. Asiat ei menneet niin. N on poissa ja pysyykin siellä. Enkä minä häntä olisi voinut välttämättä pelastaa. Ihan tyhmä ajatus.

Junassa katson kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, onkohan joku muukin leski. Vaikka enhän minä edes ole. En ole virallisesti leski, mutta silti minusta tuntuu että olen. Olen N:n leski. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä eräänlaisena arvonimenä. Aiemmin olin N:n avovaimo ja kihlattu, ja olin siitä tosi ylpeä. Että minä saan olla noin upean miehen kihlattu. Nyt olen N:n leski. En ole mikä tahansa leski, vaan nimenomaan N:n leski. Kai siitäkin voi olla ylpeä? Ylpeä siitä että minä sain olla hänen vierellään ihan loppuun asti, minä olin hänen kanssaan kunnes kuolema meidät erotti, ja ylpeä siitä että se olin minä joka valitsi hänelle arkun ja kukat hautajaisiin. Että minut hän valitsi ihan loppuun asti. Valitsi joka päivä uudelleen, rakastui aina vähän lisää. Ehkä se on hölmö ajatus, mutta minä olen ylpeä. Olin ja olen edelleen.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Aaltoja

N on mielessäni jokaisena päivänä. Aamuisin, päivisin, iltaisin. Usein öisinkin. Mietin häntä lukemattomia kertoja päivässä. Usein hän vain käväisee mielessäni, niin etten sitä itse ehkä edes tajua. Olen jo niin tottunut elämään ilman häntä, että N:n menettäminen ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ovat arkipäivää.

Mutta sitten on näitä päiviä. Kun yhtäkkiä vain tajuat, että ei helvetti, tämä on totta. Että tämä todella sattui minulle, meille. Että minä olen kaiken tämän kamaluuden keskipisteessä. Silloin tällöin aalto pyyhkäisee ylitse. Silloin tajuaa tämän kaiken vielä vähän kirkkaammin. Oikeasti muistaa, että tämä tapahtui. Niinä hetkinä tämä ei ole arkipäiväistä tai jotain sellaista, johon on jo tottunut. Niinä hetkinä kaikki tämä yllättää. Yhtäkkiä vain muistaakin kaiken ja tajuaa kaiken.

Niin kävi tänään. Olimme tulossa pikkusiskoni kanssa bussilla kotiin vietettyämme ihanan vapaapäivän rannalla, kun se aalto iski. Minun avomieheni on kuollut. Kaikista maailman ihmisistä, kaikista onnellisista ja hymyilevistä pariskunnista se osui meidän kohdallemme. Siinä hetkessä muistin N:n naurun, sen miltä hänen hiuksensa tuntuivat. Kaikki ne pienet asiat, joita en halua koskaan unohtaa. Siinä hetkessä se muuttui taas niin todeksi. Että olen ilman häntä joka ikisen loppuelämäni päivän. Ja aamun, illan sekä yön.

Haluaisin N:n tietävän, että olen selvinnyt. Haluaisin kertoa hänelle, että valmistuin koulusta ja sain työpaikan omalta alaltani. Ja että työpaikalla on tosi haastavia asiakkaita, mutta minä pärjään heidän kanssaan. Että minulla menee täällä ihan hyvin. Että en luovuttanut mahdottomalta tuntuvan tilanteen edessä, vaan taistelin. N olisi tosi ylpeä.

Elämästä on tullut niin hassua. Ensin olet maailman onnellisin. Naurat siskon kanssa vatsalihakset kipeinä rannalla hellepäivänä ja kaikki tuntuu niin helpolta ja hyvältä. Kaikki on niin täydellisen hyvin. Ja puoli tuntia myöhemmin, pam. Löydät itsesi miettimästä kuollutta avomiestä ja hänen hautajaisiaan. Kuin kaksi eri elämää. Ja ne kaksi elämää tuntuvat olevan niin kaukana toisistaan. Miten ne voivat kuulua samalle ihmiselle. Ja miten ihmeessä se ihminen olen minä?!

Tänään oli tosiaankin ikävä. Ei siltikään sellaisella huonolla tavalla, haikealla vain. Muisti taas, kuinka rakastettu oli. Kuinka paljon toisesta välitti ja kuinka paljon suhteelle antoi, koska uskoi siihen niin kovasti. Olen tosi kiitollinen, että sain kokea sen. Se oli niin ihana vaihe minun elämässäni. Ja elän ihanaa vaihetta nytkin. Olen onnellinen kaikista hyvistä päivistä. Ja niitä on tämän kesän aikana ollut paljon. Kai se elämä sitten on tällaista, aaltoilua.

Ei ihminen huku siihen, että sukeltaa veteen, vaan siihen, että jää veden alle.

Ja minä en jää.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Häätön hääpäivä

Tänään se päivä sitten on. Tai olisi. Minun ja N:n hääpäivä. 7.7.2018. Meidän kuudes vuosipäivämme. Jos elämä olisi mennyt toisin, minä menisin naimisiin tänään.

Nyt se ajatus tuntuu niin kaukaiselta. Se tuntuu niin kaukaiselta asialta menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Ajatella, että sitä oli joskus niin rakastunut, että oli valmis menemään naimisiin. Nyt tuntuu lähinnä utopistiselta koko ajatus, että päätyisin siihen tilanteeseen enää koskaan uudestaan. Tai ei se mahdottomalta tunnu, mutta kaukaiselta. Se on jotain, mitä en osaa tässä vaiheessa elämääni kuvitella lainkaan.

Tätä päivää odotin kauhulla jo heti N:n kuoleman jälkeen. Olin silloin varma, että tulen kyllä selviämään kaikista syntymäpäivistä ja juhlapyhistä, mutta tämä tulee olemaan pahin. Että tämä on se päivä, jota en vaan kestä, ja jolloin romahdan ihan täysin. Että kaikki muut juhlapäivät voin viettää yksinäni, mutta tätä en.

En minä ole täysin romahtanut tänään. Sen tämä kaksi ja puoli vuotta on tehnyt. En romahda tänään. Mutta hitto vie, kyllä tuntuu pahalta. Kyllä minä eilen illalla selasin varmaan kaikki meidän yhteiskuvamme läpi ja itkin vähän. On ikävä, on ihan tosi kova. 

Naimisiinmeno on lupaus loppuelämästä. Toisinaan se loppuelämä vaan on kovin lyhyt. Tavallaan toivoisin, että olisimme ehtineet N:n kanssa naimisiin. Olisin niin halunnut olla hänen vaimonsa. Ja koska sitten olisin ihan oikeasti leski. Nyt olen vähän niin kuin leski, mutta en sitten kuitenkaan. Vaikka emme naimisiin ehtineet, olen ikuisesti ylpeä, että olen ollut jonkun kanssa siihen asti, kunnes kuolema meidät erotti.

Lähden illaksi minun ja N:n vanhaan kotikaupunkiin. Olen lähdössä viettämään iltaa kavereideni kanssa sinne. Mihinkäs muualle. Juuri sinne minun pitää tänään mennä. Ennen illanviettoa käyn N:n haudalla. En tiedä yhtään, mikä fiilis minulle tulee hautausmaalla. On se vaan niin väärin, että tänään meidän kuuluisi tanssia häitä, mutta sen sijaan minä menen N:n haudalle. Minun rakas avomieheni. 27-vuotiaana kuollut avomieheni. En edelleenkään ymmärrä, miksi juuri meille kävi näin.

Silti on kiva lähteä tänään ulos. Saa muuta ajateltavaa. Saa nauraa ja tanssia ja höpötellä tyttöjen juttuja. Ehkä se on paras tapa viettää tämä häätön hääpäivä. Jos elämä olisi mennyt toisin, tämä olisi varmasti yksi kaikkein onnellisimmista päivistä ikinä ja muistaisin sen elämäni loppuun asti. Mutta asiat eivät aina mene, kuten toivoisi.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Onnellisuus ja vähän muutakin


N:n kuolemasta tulee tänä kesänä kaksi ja puoli vuotta ja minä tatuoin juuri käteeni sanan "onnellisuus". Se tarkoittaa, että olen onnellinen juuri nyt. Kukapa olisi uskonut, että tämä päivä tulee. Tai kai siihen uskoi, mutta en edes muistanut, että mikään voi tuntua näin hyvältä. Ehkä asiat ovat ensi viikolla toisin, kuka sitäkään voi tietää, mutta tatuointi muistuttaa minua ikuisesti siitä fiiliksestä, mikä minulla oli, kun otin sen. N:n kuoleman jälkeen en ole kertaakaan ollut näin onnellinen.

Otin tatuoinnin Kyproksen loman viimeisenä päivänä. Ja ystäväni otti samanlaisen. Se on muisto myös täysin ainutlaatuisesta ystävyydestä, joita ei elämän aikana tule välttämättä kovin montaa vastaan. Lomamatka oli ihan mieletön. Paljon enemmän, kuin olisin voinut toivoakaan. Ihan valtava onnellisuus jokaisena päivänä.


Yhtenä iltana kävimme katamaraaniristeilyllä ja siihen reissuun jollain tavalla kiteytyi ihan kaikki. Kun vene lipui hiljalleen kohti satamaa, aurinko laski kallioiden taakse, oli hieman viileä mutta ei sitten kuitenkaan ja ilma oli samaan aikaan raikasta ja suolaista. Teki mieli vetää sitä keuhkot täyteen ihan vain varmistaakseen, että todella on elossa. Että todella on saanut tämänkin illan kokea. Meri oli veneen alla tyyni ja se jatkui silmänkantamattomiin. Jotenkin kaiken sen katsominen muistutti kuinka pitkälle olen tullut. Ihan omin jaloin. Ja mitä kaikkea olen saanut kokea N:n kuoleman jälkeenkin. Kaikki nämä meret ja auringonlaskut ja hiekkarannat. Että elämä jatkui sittenkin ja elämä on nyt. Ja miten valtava on tämä maailma, ja miten onnellinen saa olla kun on mahdollisuus kokea näitä asioita.


Ja kun eräs ystäväni tänään ilmoitti, että hän on mennyt kihloihin poikaystävänsä kanssa, en ollut lainkaan kateellinen. En ajatellut, että miksen minä saa tuollaista. Koska olen jo saanut. Ja saan ihan varmasti uudelleenkin vielä joskus. Nyt jaksan uskoa siihen. Ystäväni ilmoitus sai minut taas uskomaan kaikkeen siihen rakkauteen, mitä maailmassa vielä on. Olen niin vilpittömän onnellinen hänen puolestaan. Minä en pääse naimisiin ennen kolmekymppisiäni, kuten olin aina toivonut ja suunnitellut, mutta se ei ole minulta pois, jos joku muu tässä maailmassa pääsee.

Ja mihin minulla edes olisi kiire, jos juuri näin on hyvä? Tänäänkin kiertelin kaupungilla työpäivän jälkeen, eikä minulla ollut hoppu mihinkään tai kenenkään luo. Katselin ihan omaan tahtiini alennusmyyntejä ja totesin, etten tarvitse sieltä yhtään mitään. Ja ostin silti uuden paidan. Sitten tulin kotiin ja tein juuri sitä ruokaa, mitä minun oli tehnyt mieli koko viikon. Näin on hyvä. On hyvä opetella olemaan yksin ja pitämään huolta vain itsestään. Tuntuu, että viime aikoina olen oivaltanut elämästä jotain tosi tärkeää. Ei minulla ole kiire mihinkään. Ja jos kuolen tänään, kuolen tosi onnellisena. Ei kai muulla ole väliäkään?

(Kukaan muu ei varmaan lopettaisi onnellista postausta viittaamalla kuolemaan, paitsi leski. Kyllä se kaikki edelleen on minussa, kaikki ne tunteet ja pelot ja surut. Ja saa ollakin.)

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Kesä ja onni

Kesäloma on yhden työvuoron päässä. Maanantaiaamuna lentokone lennättää minut ja ystäväni Kyprokselle kahdeksi viikoksi. Ja sitä on todella odotettu. En tosin varsinaisesti koe olevani loman tarpeessa. Ainahan reissuun on kiva lähteä, mutta juuri nyt ei tunnu siltä, että tarvitsisin sitä. Olen onnellisessa asemassa, että pidän työstäni tosi paljon, eikä se tunnu lainkaan pakkopullalta.

Mutta lomailu tekee hyvää, niin sitten taas jaksaa. Ja sitten on syytäkin jaksaa, koska kuulin eilen ilouutisen. Työsopimustani jatketaan syksyllä ainakin vuodella eteenpäin. Aikaisempi sopimukseni oli vain elokuun loppuun, mikä olisi tarkoittanut lomaltapaluun jälkeen aktiivista työnhakua. Mutta nyt ei tarvitse hakea yhtään mitään. Olen maailman onnellisin tyttö. Tämä oli paras uutinen aikoihin. Nyt on tiedossa tosi rento kesä ja lomamatka, kun tietää, että hommat jatkuvat kesän jälkeenkin juuri näin.

Tämä on jo kolmas kesä N:n kuoleman jälkeen. Ei uskoisi. Tai tavallaan se on helppo uskoa, koska kyllähän siitä on ikuisuus, kun sain viettää kesäpäiviä yhdessä N:n kanssa. Mutta silti, että kolmas kesä yksin...

Ensimmäinen kesä meni miten meni. Asuin vanhemmillani vielä silloin ja pohdin koko kesän, mihin kaupunkiin asettuisin. Kesän loputtua muutinkin sitten takaisin minun ja N:n kotikaupunkiin, jossa silloinen työni ja kouluni olivat. Tuona kesänä kävin juhlimassa ihan liikaa. Sekoilin minkä kerkesin. Mutta ehkä olin sen tarpeessa, ehkä nimenomaan tarvitsin sitä siinä hetkessä. Onneksi elämässäni oli tyttöjä, jotka olivat valmiita lähtemään kanssani radalle joka viikonloppu, ja viikollakin. Nyt kun muistelen tuota kesää, minulla on siitä enemmän hyviä kuin huonoja muistoja. Muistan skumpanhuuruiset illat, risteilyt ja kesälomareissun perheeni kanssa. Ne muistan päällimmäisinä. Hassua, että melkein olen jo unohtanut ne yksinäiset, itkun täyttämät illat, epävarmuuden omasta elämästä ja tulevaisuudesta sekä hautausmaareissut. Ehkä aika kultaa muistot.

Toinen kesä alkoi ihanasti Rodoksen reissulla tyttökavereideni kanssa ja sen jälkeen valmistuin koulusta. Loppukesä meni töissä. En oikeastaan tehnyt mitään muuta. Minulla oli oma asunto, mutta vietin kuitenkin suurimman osan ajasta jälleen vanhemmillani, koska kesätyöpaikkani oli siinä lähellä. Se oli ihan tavallinen kesä. Tavallisen nuoren naisen tavallinen kesä. Tosin silloinkin olin tosi epävarma tulevaisuuteni suhteen. Etsin kuumeisesti oman alan työpaikkaa ja asuinkaupunkikin oli ihan hakusessa. Kaikki oli ihan auki.

Tämä kolmas kesä tulee olemaan erilainen. Tänä kesänä en huolehdi tulevasta. Nyt minun ei tarvitse etsiä työpaikkaa eikä huolehtia asumisesta. Saatan tosin hiljalleen ruveta katselemaan asuntoa hieman lähempää työpaikkaani, mutta sillä ei ole mikään kiire. Nyt vain nautin siitä, että elämäni on pitkästä aikaa vakaata ja jatkuu samanlaisena. Hassua, kun ihmiset aina puhuvat, että ovat oravanpyörässä ja päivät ovat samanlaisia, kun arki on vain töitä ja mielessä on vain seuraava loma tai jokin elämänmuutos. Minä olen vain onnellinen, että elämäni on nyt tasaista ja muutoksia ei ole tiedossa. Tämä on hyvä. Kesällekin olen ehtinyt lomamatkan lisäksi suunnitella jo mökkireissuja, risteilyjä ja illanviettoja työkavereiden kanssa. Kaikista eniten haluaisin päästä käymään N:n vanhempien uudella kesämökillä.

Hitsi mikä onnellisuus! Oli ihan pakko päästä kirjoittamaan tämä kaikki ylös. Nyt on sellainen olo, että tämä kaikki päättyy vielä hyvin. Että kyllä tästä minunkin elämästä hyvä tulee. Päässä kaikuu nyt vain pomoni sanat. "Tää työ kuuluu just sulle, enkä olisi tarjonnut sitä kellekään muulle yhtä mielelläni". Tuntuu, että tällä hetkellä olen juuri oikeassa kaupungissa, oikeassa työssä ja täydellisesti oikeiden ihmisten ympäröimänä.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Kiitos sinulle N

Niin monesta olen sinulle kiitollinen.

Kiitos niistä juhannusilloista vanhempiesi mökillä, kun katsoimme myöhään yöhön asti kokkoa kainalokkain kalliolla. Jopa minä, joka en edes pidä mökkeilystä, rakastin niitä hetkiä.

Kiitos sinulle N, kun sanoit rakastavasi. Sanoit sitä usein, melkein liiankin, mutta yksikään kerta ei lopulta ollut ylimääräinen. Hoit rakkaudentunnustuksia minulle vuosiksi eteenpäin. Niitä minä tarvitsen nyt.

Kiitos, kun rakastit niinäkin hetkinä, kun en varmasti sitä ansainnut. 

Kiitos, kun korjasit äitini tietokoneen ja jaksoit aina kuunnella isäni juttuja. Kiitos, kun pidit perheestäni niin paljon. Ja kiitos, että sain tulla osaksi sinun perhettäsi.

Kiitos niistä loputtomista naurukohtauksista. Kun pelleilit omia hölmöjä juttujasi tai luit minulle koulua varten tekemääsi englanninkielistä esitelmää, etkä voinut olla nauramatta. Kiitos ilosta, jonka annoit minulle niin monena hetkenä.

Kiitos, kun tulit kanssani kaikista hurjimpiinkin huvipuistolaitteisiin, vaikket olisi itse halunnut niihin mennä.

Kiitos, kun jaksoit lähteä kanssani vaikka kuinka moneen eri kauppakeskukseen etsimään minulle juhlamekkoa siskosi ylioppilasjuhliin. Jaksoit kiertää jokaisen kaupan, etkä marissut kertaakaan.

Kiitos, kun pidit kädestäni julkisilla paikoilla. Tai pysähdyit keskelle katua pussailemaan. Kiitos kun annoit minulle tunteen, että olet ylpeä minusta.

Kiitos sinulle N, kun laitoit aina ruokaa, pesit ikkunat ja vessan, vaihdoit lakanat ja imuroit. Ne oli niitä pieniä arkisia asioita, joilla näytit, että rakastat minua. Ja sen takia minä sinua niin paljon arvostinkin.

Kiitos sinulle, ettet koskaan sateella antanut minun kävellä iltavuorosta kotiin, vaan tulit hakemaan autolla.

Kiitos siitä, että kannoit aina kauppakassit kotiin. Et antanut minun kantaa ikinä mitään.

Kiitos, kun olit valmis toimimaan ajo-opettajanani opetusluvalla. Emme sitten koskaan ehtineet sitä aloittaa, mutta hommaan sen kortin vielä. Autokouluni on parasta aikaa kesken, mutta ajan sen kortin vaikka väkisin. Ihan sinua varten, koska tiedän miten ylpeä olisit minusta.

Kiitos sinulle N, että kehuit aina maasta taivaaseen. Kehuit niin, että uskoin. Moni asia jäi meiltä kokematta, mutta minua todella harmittaa, etten saanut nähdä ilmettäsi, kun olisin kävellyt kirkon käytävää pitkin luoksesi hääpuvussa.

Kiitos, kun olit. Kiitos kun tulit minun elämääni juuri oikealla hetkellä. Kiitos, kun laitoit pääni pyörälle ja sait minut rakastumaan itseesi suunnilleen kolmessa sekunnissa. Elämäni hienoin matka oli matka sinun kanssasi. En kadu siitä mitään, en vaihtaisi siitä yhtäkään päivää. Kiitos, kun esittelit minulle uuden kaupungin. Siitä kaupungista sain kourallisen mitä parhaimpia ystäviä, jotka ovat elämässäni edelleen läsnä, nyt kun sinä olet poissa.

Kiitos, että ansiostasi olen päässyt tähän, missä olen nyt. Kiitos, että teit minusta vahvan ja kiitos kun uskoit minuun, koska nyt minä uskon itseeni.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Helppo hengittää

Minun on tehnyt mieli kirjoitella tänne jo ties kuinka pitkään. Niin pitkään, etten edes muista, mitä olen tänne viimeksi kirjoittanut. Elämä on kuitenkin jo niin tavallista ja kivaa, ettei kirjoituksen aiheita enää ole samalla tavalla kuin ennen. Mikä on tietysti vain hyvä asia. Kevätkin on jo niin pitkällä, tai pitäisikö sanoa kesä. Alkuvuosi on mennyt tosi nopeasti.

Kun viime viikolla lähdin tanssitreeneistä kymmenen jälkeen illalla, tarkeni ulkona vielä t-paidalla. Odotin junaa rautatieasemalla, ilmassa tuoksui ihan kesä, kuulokkeista soi lempibiisit ja Linnanmäen korkeimmat laitteet näkyivät kauempana vaaleanoranssia taivasta vasten. Siinä hetkessä oli vain niin helppo hengittää. Oli käsittämättömän onnellinen olo. Sellainen, että voiko näin hyvin asiat ollakaan. Sellainen, että teki mieli hymyillä yksinään siinä juna-asemalla. Varmaan hymyilinkin.

Viime aikoina olen ollut erityisen onnellinen kivasta työpaikasta ja vielä kivemmista työkavereista, lämpimistä ilmoista, lähestyvästä kesälomasta, lomalle varatusta Kyproksen matkasta, jääkiekon maailmanmestaruuskisoista, ystävistä, siskoista ja hyvästä fiiliksestä. Ja kaikista eniten uudesta harrastuksesta. Aloitin vuoden alussa minulle täysin uuden tanssilajin ja olen nauttinut siitä ihan valtavasti. Miten hienoa on kuulua joukkueeseen, jossa kaikilla on tärkeä tehtävä! Viime viikonloppuna kautemme huipentui ensimmäisiin kisoihimme. Ja täytyy sanoa, että se oli yksi siisteimmistä jutuista, mitä koskaan olen tehnyt. Oli niin ihana päivä, kun tyttöporukalla ensin meikkasimme ja laitoimme toistemme hiukset, ja päivä huipentui pariminuuttiseen kisalavalla. Olen niin ylpeä ja iloinen, että uskalsin aloittaa tämän harrastuksen. Ja tiedän, että N olisi myös ylpeä. N varmaan katseli meidän menoamme jostain pilven reunalta ja ajatteli, että vau, tuolla se vaan tanssii menemään ihan pirun onnellisena kaiken sen jälkeen, mitä viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut.

En voi mitään muuta kuin hymyillä. Mikään ei huoleta juuri nyt. Ei edes se, että työsopimukseni on tällä hetkellä määräaikainen elokuun loppuun asti, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä sitten tapahtuu. Kyllä se ajan myötä selviää. Kaikki menee ihan hyvin ja kaikesta on aiemminkin selvitty. Ei yksi työsopimuksen päättyminen ole mikään maailmanloppu. Olen kyllä ollut valtavan onnellinen, kun työkaverit ovat sanoneet, etteivät millään haluaisi minun lähtevän ja toivovat enemmän kuin mitään, että saisin jäädä. Sehän tarkoittaa, että olen ihan mahtava tyyppi! Niin hyvä mieli heidän sanoistaan. Maailman paras työpaikka. Jotenkin olen hyväksynyt kaikki käänteet ja muutokset, joita olen tämän elämän aikana saanut tai joutunut kokemaan, koska ilman niitä en olisi juuri tässä.

Tässä on nimittäin paras paikka, missä voin olla juuri nyt.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Pieniä ikuisuuksia

N:n kuoleman jälkeen yksi pitkäaikainen ystävyyssuhteeni päättyi. Tai ehkä päättyi on väärä sana, se vain jollain lailla lakkasi olemasta lähes heti sen jälkeen, kun N oli ottanut viimeisen hengenvetonsa. Enkä minä osaa sanoa miksi. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut minun ja ystäväni välillä. Ainoastaan minun avomieheni kuoli. Se oli ainoa asia, mikä muuttui. Ei sen minusta pitäisi olla syy ystävyyssuhteen kuihtumiseen, mutta näköjään se sitä kuitenkin oli. Tai en minä tiedä, oliko se tämän kaiken syynä, vai olisiko ystävyys kuihtunut joka tapauksessa. Todennäköisesti olisi.

Tässä yhtenä iltana mietin asiaa paljon ja surin sitä, että N:n lisäksi menetin pitkäaikaisen ystävän. Totesin, että kaikki ihmissuhteet eivät ole tarkoitettu ikuisiksi. Eikä se tee niistä yhtään sen huonompia. En minä ajattele, että minun ja ystäväni kaveruus oli jotenkin huonoa vain siksi, että se päättyi. Se kaveruus on siitäkin huolimatta ollut yksi parhaimpia koskaan omistamiani. Vietimme yhdessä ison osan lapsuudestamme, nuoruudestamme ja aikuisuudestammekin. Meillä oli paljon hyvää. Roppakaupalla ihania hetkiä, joita muistella. Eivät ne katoa siksi, että ystävyys sittemmin loppui. Ei se laske niiden arvoa. Tajusin, että voin lakata murehtimasta ystävyyden loppumista, potemasta huonoa omaatuntoa ja miettimästä, teinkö minä itse jotain väärää. Koska ei kumpikaan tehnyt mitään väärää. Tämä ystävyys ei vain ollut tarkoitettu ikuiseksi.

Kuten ei ollut minun ja N:n suhdekaan. Vaikka saimme vain vajaat neljä vuotta yhdessä, ei se tee suhteesta huonoa tai turhaa. Sen kuului siltikin tapahtua ja sen kuului kestää vain muutaman vuoden, pienen ikuisuuden. Jotenkin se oivallus helpottaa ja lohduttaa minua. Ettei kaiken tarvitse olla elinikäistä ollakseen tärkeää. Ympärilläni on niin paljon pitkiä, vuosikausia kestäneitä suhteita, että välillä tuntuu jopa epäonnistuneelta, kun se oma suhde ei kestänytkään. Vaikka kestihän se, kesti sen pienen ikuisuuden ja kestää yhä, ei koskaan lakkaa olemasta. Eikä sen loppuminen edes millään lailla ollut minun vikani, eikä N:n. Emme me epäonnistuneet eikä suhde mennyt pieleen. Rakkaus säilyy ja jatkuu ikuisesti.

Eivätkä ne vuodet aina kaikkea merkitse. Ei se niin mene, että vain pitkäaikainen on hyvää. Olen viimeisten vuosien aikana saanut aivan ihania uusia ystäviä. Olen tuntenut heidät vain hetken, mutta heistä on tullut aivan korvaamattomia minulle. Enkä minä voi ennalta tietää, ovatko ne ystävyyssuhteet elinikäisiä vai eivät. Toki uskon niiden olevan, mutta ei tämä elämä ole aina kiinni omasta uskostani tai toivostani. Niin kiitollinen olen naurun täyttämistä hetkistä, pienistä ikuisuuksista, joita heidän kanssaan olen saanut. Eivät ne vuodet, vaan ne hetket.

Ne hetket, jotka kiisivät ohi, mutta jäivät sydämeen ikuisiksi ajoiksi.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Heihei mummo

Lauantaina olin vanhassa työpaikassani vaatekaupassa tekemässä työvuoron. Vuoro sujui tosi mukavasti siihen asti, kunnes satuin vilkaisemaan puhelintani kesken päivän. Kolme puhelua äidiltä ja tekstiviesti. "Mummo kuoli tänään".

En ehkä osannut olla loppupäivänä kovin hyväntuulinen asiakaspalvelija. Vaikka tämä tieto ei millään tavalla yllättänyt tai järkyttänyt, niin kyllä se silti pysäytti. Siihen hetkeen asti minulla oli vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa. Nyt heistä ensimmäinen on kuollut. Onneksi ehdin vielä jouluna käymään hänen luonaan.

Mummo oli jo vuosia tosi huonossa kunnossa. Hän eli hoitokodissa sänkypotilaana ja oli jo pitkän aikaa ollut ihan omissa maailmoissaan. N:n kuoleman aikaan hän tosin oli vielä ihan järjissään, vaikka liikuntakyky olikin aika lailla jo mennyt. Mummolle ei koskaan kerrottu, että N on kuollut. Äitini sanoi, että ei kerrota, koska pelkästään siitä aiheutunut järkytys olisi saattanut ajaa mummon tosi huonoon kuntoon. N ehti nähdä mummon pari kertaa ja mummo aina kehui, että olen löytänyt hyvän miehen. Varmasti tieto N:n kuolemasta olisikin järkyttänyt häntä tosi paljon.

Ajatus hautajaisista pelottaa jo nyt melkoisesti. Luulen, että siellä mielessäni on enemmän N kuin mummo. Nämä ovat ensimmäiset hautajaiset N:n omien jälkeen. Tai ei kai sen ole väliä vaikka nämä olisivat kymmenennet, luulen että jatkossa mitkä tahansa hautajaiset muistuttavat minua N:n hautajaisista.

Loppujen lopuksi olen yllättävän vähän surullinen. Kauhean kuuloista, kun sen sanoo ääneen. Mutta mummo oli kuitenkin jo vanha ja hänellä oli hyvä elämä takana. Viimeiset pari vuotta eivät olleet enää mitään ihmiselämää, kun oli kaikin tavoin muiden ihmisten varassa eikä ymmärtänyt enää mistään mitään. Enemmän mietin nyt pappaa. Ja isääni. Miltähän tuntuu menettää oma vanhempi? Toisaalta, se on ihan luonnollista. On ihan luonnollista, että isäni joutuu kantamaan pian oman äitinsä arkkua. Ei siltä voi loputtomiin välttyä. Olen ollut elämäni aikana vain kaksissa hautajaisissa, joissa molemmissa olen katsellut isien kantavan poikiensa arkkuja. Minulla on kokemusta vain sellaisista hautajaisista, joissa vainaja on tosi nuori. En edes tiedä, millainen tunnelma on hautajaisissa, joissa haudataan vanhus. Onko sekin pelkkää surua, vai onko siinä jotain muutakin tunnetta? No, kohtahan se selviää.

Kaikista järkyttävintä tässä taitaa olla se, että on taas helmikuu. Hemmetin helmikuu. Alan kohta pelätä tätä kuukautta ihan tosissani. Taidan kokea kaikki menetykset aina helmikuussa.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Toinen vuosi ilman sinua

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen
Huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
Vielä kerran toivon meille tuoda voi

Yksi ystäväni lähetti nämä sanat Suvi Teräsniskan kappaleesta minulle vuosi sitten jouluna. Se oli ensimmäinen jouluni yksin. Itku tuli, kun luin sen viestin silloin. Siitä lähtien kappale on aina tuonut mieleen ystäväni ja hänen kauniin eleensä.

Ja tänään tuo kappale alkoi sattumalta soimaan Spotifysta, kun laitoin aamulla musiikit korville kävellessäni juna-asemalle. Tänään tulee kaksi vuotta N:n kuolemasta. Se on pitkä aika, se on 730 päivää. 730 uutta mahdollisuutta. Jotenkin siinä aamukuudelta, kun talsin töihin pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuo kappale toi hyvän mielen. Se antoi toivoa vielä vähän paremmasta huomisesta ja muistutti, kuinka pitkälle olen jo päässyt. Ehkä se oli jonkinlainen merkki. Juuri tänä päivänä juuri tuo biisi. Kaikki on ihan hyvin.

Tämä päivä on oikeastaan ollut yllättävän tavallinen. Ihan normaali aamuvuoro, tai oikeastaan poikkeuksellisen mukava ja hauska sellainen. Katsoimme koko aamun olympialaisia työkaverini kanssa ja jännitimme suomalaisten puolesta. Surkeastihan suomalaisilla hiihtäjillä meni, mutta uskoimme heihin loppuun asti. Koska aina pitää toivoa parasta, aina. Eikä koskaan pidä luopua toivosta, ei koskaan. Tuntui ehkä vähän oudolta naureskella ja vitsailla työkaverin kanssa, kun tänään kuitenkin on N:n kuoleman vuosipäivä. Ei sillä, että minulla olisi mitenkään huono omatunto siitä ollut, mutta tuntui vain hassulta. Että tässä minä nyt olen. Kaksi vuotta myöhemmin. Elossa ja ihan onnellisena.

Eilen olin katsomassa pikkusiskoni vanhojen tansseja. Katsomossa mietin, kuinka olisin toivonut N:n olevan mukana. Vuosia sitten olimme katsomassa yhdessä N:n siskon tansseja. Nyt olisi ollut minun siskoni vuoro, mutta N ei saanut nähdä sitä. Se vetää mielen aika vakavaksi.

Nyt vuosipäivänä kaikista suurin tunne kuitenkin on kiitollisuus. Toki ikävä on valtava ja olen surullinen kaikesta, mutta silti niin kiitollinen, että sain tuntea hänet. Onneksi katseemme kohtasivat silloin kuusi vuotta sitten laivan yökerhossa, koska muuten en olisi tässä. N:n tapaamisen myötä löysin itseni ihan uudesta kaupungista ja sain ihania uusia kavereita. Ja kaiken sen seurauksena päädyin nykyiseen työpaikkaani, jossa viihdyn paremmin kuin ikinä missään. En olisi tässä ilman sitä katsetta. Ja olen niin kiitollinen yhteisistä vuosista ja elämästä ja ylipäätään siitä, että sain tuntea yhden maailman kultaisimmista ihmisistä. Hän kohteli minua niin hyvin. En koskaan unohda häntä. En kolmannen, kymmenennen tai kahdenkymmenennenkuudennenkaan vuosipäivän jälkeen.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Unelmia

Tajusin tänään, että lähes kaikki asiat, joista olen koskaan unelmoinut, ovat toteutuneet. En toki elä mitään unelmaelämääni tällä hetkellä, mutta jos mietin, millaisia asioita olen elämääni toivonut vuosien varrella, olen saanut tai saavuttanut ne kaikki.

Haaveilin pitkään parisuhteesta ja hyvästä miehestä. Kaikki kaverini seurustelivat jo ollessani parikymppinen ja ajattelin, että minä en varmasti kelpaa kenellekään enkä koskaan löydä ketään. Tai jos löydän, joudun vain tyytymään johonkuhun, joka ei ole edes puoliksi sellainen, kuin toivoisin. Mutta sitten tuli N. N täytti jokaisen toiveeni ja haaveeni ja oli vielä paljon enemmän. Jos olisin silloin nuorena tyttönä listannut ranskalaisilla viivoilla unelmamieheni ominaisuudet, olisin kuvaillut juuri häntä. Toivoin myös, että tulevan poikaystäväni perhe olisi ihana ja ottaisi minut hyvin vastaan. Se ei olisi voinut toteutua paremmin. He rakastavat minua ja minä heitä. Pidämme edelleen, kaksi vuotta N:n kuoleman jälkeen yhteyttä ja näemme toisiamme. Toivon, etteivät he koskaan katoa minun elämästäni. Edes sittenkään, kun joskus hamassa tulevaisuudessa löydän uuden miehen.

Olen löytänyt aina töitä. Kun valmistuin ensimmäiseen ammattiini kauan sitten, oli minulla työpaikka valmiina jo ennen kuin sain paperit kouraan. Sain uuden työpaikan lähes samantien, kun muutin N:n kotikaupunkiin. Ja nyt olen löytänyt työn, joka vastaa uutta ammattiani. En ole koskaan ollut päivääkään työtön. Se on nykypäivänä hieno juttu, eikä mikään itsestäänselvyys. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että nykyisestä työstäni pidän ihan valtavasti. Opin joka päivä uutta ja kaikki se uusi on ihan hurjan mielenkiintoista. Mieleni tekee jopa vapaa-ajalla lueskella mielenterveysongelmista ja lääkkeiden vaikutuksista, jotta olisin työssäni vielä parempi. Ja sellaista tilannetta minulla ei koskaan aiemmin ole ollut.

En ole koskaan ollut se tyyppi, jolla olisi laaja kaveripiiri. Minulla on ennemminkin ollut muutama hyvä ystävä, kuin valtava porukka ympärilläni. Olen tosi kiitollinen, että se pieni joukko on vielä aikuisiälläkin kasvanut. Olen saanut elinikäisiä ystäviä muun muassa työpaikoilta. Kun aloitin muutama vuosi sitten ammattikorkeakoulun, suurin toiveeni oli, että saisin uusia ystäviä. Ja se toive toteutui jo ensimmäisinä päivinä. Sain koulusta sellaisen tyttöporukan, jollaisesta olin aina haaveillut. En voinut kuvitellakaan löytäväni tällaista. Se oli parasta koko koulussa! Tänään saan kaikki nämä ihanat ihmiset luokseni viettämään uuden kotini tupaantuliaisia.

Ja tottakai se on hienoa, että ylipäätään pääsin sinne kouluun ensimmäisellä yrittämällä. Tiedän, että monet hakevat kouluihin monta vuotta, ennen kuin pääsevät. Minulla on nyt 26-vuotiaana kaksi ammattia ja vuosien työkokemus. Se on ihan hieno juttu, vaikka minusta ei koskaan mitään yliopisto-opiskelijaa tullutkaan. Uskon, että aiemmissa työpaikoissani minusta on suurimmaksi osaksi pidetty paljon. Viime kesän kesätyöpaikastani soitettiin minulle tällä viikolla ja kyseltiin, pääsisinkö jälleen heille kesäksi töihin. Mieltä lämmitti, että he olisivat halunneet minut uudestaan töihin. Kai se kertoo, että olen ihan hyvä ja pätevä tyyppi.

Eikä pidä unohtaa kaikkia huikeita matkoja, jotka olen saanut kokea. Oikeastaan kaikki matkat ovat aina toteutuneet, joille olen halunnutkin lähteä. N:n kanssa saimme järjestettyä aina töistä vapaata, kuin halusimme lähteä reissuun. Viime vuonna toivoin pääseväni matkalle tyttökavereideni kanssa, ja se toteutuikin. Floridan matka vaati vähän uhrauksia, kun sen takia täytyi irtisanoutua töistä, mutta sekin matka järjestyi lopulta, ja oli kaiken sen arvoista.

En keksi yhtäkään asiaa, jota olisin toivonut, mutta en olisi sitä saanut. Voi luoja olen ollut onnekas. Toisaalta en haaveile kovin kummallisia ja mahdottomia asioita, vaan nämä ovat ihan sellaisia tavallisia. Mutta silti. Kaiken olen saanut, ja enemmänkin. Toki onhan tässä nyt menetyksiäkin ollut. Kohdalle osui se pahin, jollaiseen ei voi mitenkään varautua. Sen jälkeen unelmat ja tulevaisuus ovat olleet aika paljonkin hakusessa. Ja on ollut fiilis, ettei tästä elämästä mitään tule, kun ei minun unelmieni ole näköjään tarkoitus toteutua. Mutta onhan niiden! Kaikki ovat aiemminkin toteutuneet! Miksei niin kävisi jatkossakin? Alan hiljalleen uskoa, että tulen saamaan vielä ihan kaiken haluamani, kunhan vain olen kärsivällinen. Tällä hetkellä unelmoin, että elämäni jatkuisi tällaisena yhtä mukavana. Että pääsisin matkustelemaan ja näkisin ystäviäni mahdollisimman paljon. Ostaisin asunnon muutaman vuoden sisällä. Ottaisin kissan jossain vaiheessa. Löytäisin ihanan ja minulle sopivan miehen sitten, kun olen siihen täydellisen valmis.

Juuri nyt uskon sataprosenttisesti näiden haaveiden toteutuvan.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Sairaan siisti 2017

Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Tavallaan aika haikeaa. Otan ilolla vastaan uuden vuoden 2018, mutta samalla muistelen lämmöllä tätä mennyttä vuotta. Onpa ollut kertakaikkiaan aika ihana ja onnistunut vuosi.

Paljon matkoja. Vauhdikkaita risteilyjä Tallinnaan ja Tukholmaan ystävien kanssa. Paljon naurua ja liikaa juomia. Riemuloma Rodoksella tyttöporukalla. Ihan mahtava päätös raskaalle kouluvuodelle. Loikoilimme päivät rannalla ja illat biletimme baarikadulla. Ja sitten se ihana ihana Floridan matka perheeni kanssa. Aivan mielettömiä kohteita on siis tänä vuonna kertynyt listalle. Täytyy kyllä olla onnellinen, että oli opiskelijabudjetillakin mahdollisuus reissata näin paljon! Ja eritoten kiitollinen siitä, että on ollut ihanaa matkaseuraa. Sinkkuna reissukaverin löytäminen ei ole itsestäänselvää ja olenkin pelännyt, että N:n kuoleman jälkeen matkustelu loppuu kokonaan, kun ei ole seuraa. Onneksi olin väärässä.

Valmistuin koulusta. Tein hurjan työn koulun kanssa, vaikka viimeinen vuosi oli äärimmäisen rankka. Mutta minä tein sen! Se on ehkä kaikista hienoin juttu, mitä koskaan olen saanut aikaan.

Työasiat järjestyivät loppujen lopuksi ja olenkin tämän vuoden aikana työskennellyt useammassa kivassa firmassa. Keväällä irtisanouduin pitkäaikaisesta työpaikastani korukaupasta, kesällä tein vaatemyyjän hommia ja syksyllä löytyi onneksi työpaikka omalta alalta, mielenterveyskuntoutujien parista. Nyt tuntuu, että teen työtä, jolla on oikeasti merkitystä. Muutama kuukausi meni epätoivoisena etsiessä työpaikkaa, mutta lopulta kaikki järjestyi. Niin kuin asiat aina järjestyvät.

Muutin pois minun ja N:n kotikaupungista, koska ei vain enää tuntunut siltä, että haluaisin jäädä sinne. Ei siellä ollut minulle enää mitään. Jos ei löydä ainuttakaan syytä jäädä, on parempi lähteä. Mutkien kautta päädyin minulle ihan uuteen kaupunkiin asumaan. Tämä on tosin niin lähellä vanhempiani, ystäviäni ja kaikkea muuta tärkeää, että ei tunnu yksinäiseltä, vaikka ihan yksin tässä paikassa olenkin. Siistiä päästä aloittamaan uusi vuosi tässä uudessa kaupungissa. Uudet kadut, uudet lähikaupat ja uudet vastaantulijat kadulla. Sen tarpeessa taisin ollakin. 

Ja lisäksi aloitin autokoulun, laskettelin ekaa kertaa, sain rakkaan siskoni takaisin Amerikasta, mökkeilin tyttöjen kanssa, blogini saavutti 110 000 kävijää mikä on minulle aivan jumalaton määrä, kävin keväällä muutamissa viimeisissä opiskelijabileissä, otin tatuoinnin, leikkasin hiuksista puoli metriä pois, kävin muutamassa konsertissa ja tänään on vuorossa vuoden viimeinen, Vain elämää. Ja lisäksi olen ollut onnellinen suurimman osan ajasta tänä vuonna. Jos elämässä on näin paljon hyvää, miten edes voisi olla mitään muuta kuin onnellinen? Onhan minulla nyt ollut ihan sairaan siisti vuosi! Ihan tosi. Elämä kohtelee tosi hyvin juuri nyt.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Maailman surullisin näky

Kävimme joulupäivänä Keski-Suomessa isovanhempieni luona. Pappani on hyväkuntoinen ja asuu vielä kotona, mutta mummoni on jo vuosia asunut vanhainkodissa. Pappa kävi kesällä valmistujaisjuhlissani, mutta mummon olin nähnyt viimeksi vuosi sitten jouluna. Silloinkin hän oli jo täysin sänkypotilas, eikä kyennyt tekemään mitään itse. Hän kuitenkin ymmärsi puhetta ja puhui vielä itsekin muutamia lauseita.

Nyt hän ei ollut enää lainkaan tässä maailmassa. En tiedä nukkuiko hän vai oliko valveilla, kun menimme käymään hänen luonaan. Mummo on kuulemma nykyään aina silmät kiinni eikä hän reagoi oikeastaan mihinkään. Ei puhu eikä elehdi. Sitä oli suoraan sanottuna kamalaa katsoa. Minulla on vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa, mutta ei ole kauaa. Tämä saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun näin mummoni.

Kaikista kamalinta oli katsoa pappaa siinä pienessä huoneessa. Kun astuimme sisään, hän otti hatun pois päästään, laski sen mummon sängyn viereiselle pöydälle ja otti mummoa kädestä. "Heippa, me tultiin kaikki tänne moikkaamaan sua. Lapsetkin on mukana." Hetken oli hiljaista ja sitten pappa kääntyi meihin päin ja sanoi: "Ei se enää oikein ymmärrä."

Sillä hetkellä minä meinasin hajota miljooniin osiin. Miten tuollaista voi katsoa kuivin silmin? Tuijotin katonrajaan vaaleankeltaisiin verhoihin ja yritin nieleskellä itkua johonkin kauemmas. Se oli surullisin näky, mitä olen hetkeen joutunut todistamaan. Vaikka ei pappa itse ollut mitenkään surullisen oloinen. Hänhän käy mummon luona joka ikinen päivä ja on nähnyt, kun mummo on hiljalleen mennyt heikompaan kuntoon. Kyllä hän siihen on tottunut ja sopeutunut. Minä en ollut. En ollut varautunut tällaiseen. Kyllähän minä toki tiesin, ettei mummo ole hyvässä kunnossa enää, mutten tajunnut papan näyttävän niin säälittävältä siinä sängyn vierellä.

Mahdoinko minä näyttää samalta, kun olin viimeistä kertaa N:n luona sanomassa hyvästejä? Toisaalta meidän tilanteemme ei ollut millään lailla luonnollinen. Vanhoilla ihmisillä tämä on täysin normaalia ja väistämätöntä. Meidän tilanteemme oli epäreilu ja kohtuuton. Siinä mummon sängyn vierellä muistin taas elävästi meidän hetkemme sairaalassa. Muistan, kun tulin sairaalaan N:n siskon ja veljen kyydillä ja heti perille päästyämme N:n äiti liittyi meidän seuraamme ja menimme yhdessä huoneeseen, jossa N oli. Makasi letkuissa täysin tiedottomana, mutta elävän näköisenä. Me kaikki itkimme. Hoitaja sanoi, että voi sitä ottaa kädestä kiinni, jolloin N:n äiti työnsi minua kohti sänkyä, kun en itse osannut tehdä mitään. Käsi oli lämmin, mutta ei puristanut takaisin. "Tunteeko se?" kysyi N:n sisko. "Tottakai se tuntee", vastasi N:n äiti, vaikka taisimme aavistaa koko porukka, ettei hän ollut enää täällä.

Minä ehdin käydä N:n sängyn vierellä vuorokauden. Sitten kaikki oli ohitse. Pappa on tehnyt tätä samaa jo vuosia. Mennyt joka päivä katsomaan. Viimeisen vuoden ajan jutellut ja silittänyt poskea ilman mitään vastausta tai reagointia. Ja silti mennyt, aina vaan.

Sitä se rakkaus on. Viimeiseen asti vierellä seisomista. Ja viiltävää kipua, tuskaista ikävää.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Toinen joulu yksin

Viestittelin N:n äidin kanssa tällä viikolla. Hän kyseli kuulumisiani ja joulunviettosuunnitelmiani ja kirjoitin, että ihanaa kun on joulu ja pääsee perheen luokse ja olemme sisarusteni kanssa piiiitkästä aikaa kaikki samassa paikassa. Sitten pyyhin lauseen pois ja muotoilin sen jotenkin toisin. En minä voi sanoa N:n äidille noin, en kerta kaikkiaan voi. N:n perheessä ei enää koskaan tule hetkeä, jolloin kaikki sisarukset saavat viettää aikaa saman katon alla. N:n perheessä joulu tulee varmasti olemaan aina surullista aikaa ja N:n äiti sanoikin, ettei joulu tule heidän kotiinsa enää koskaan. En minä voi silloin riemuita siitä, että meilläpä on kaikki ihanat sukulaiset paikalla. En millään voi tehdä niin, en halua varta vasten aiheuttaa pahaa mieltä, kun voin yhtä hyvin sanoa asian jollakin muulla tavalla.

Mutta sanon sen nyt täällä. Odotan joulussa kaikista eniten sitä, että minä ja kolme sisarustani olemme vihdoin taas samassa paikassa samaan aikaan. Näitä hetkiä on harvoin ja tiedän, että vanhemmiten niitä tulee entistä vähemmän. Elämä vie eri kaupunkeihin ja maihin. Viime joulu oli minulle tosi haikea, koska se oli ensimmäinen jouluni N:n kuoleman jälkeen ja siskoni oli vaihdossa toisella puolella maapalloa. N ei tule enää koskaan takaisin, mutta onneksi sisko tuli. Tämän vuotinen joulu tuntuu huomattavasti helpommalta. Suru on hiipinyt mieleen oikeastaan vain silloin, kun olen kuunnellut kavereiden puhuvan yhteisistä joulusuunnitelmista ja lahjojen ostamisesta. Mielellään minäkin viettäisin sellaisen joulun ja pyörisin kaupoilla miettimässä lahjoja hänelle. Mutta ehkä tämäkin täytyy vaan yrittää kääntää positiiviseksi ja ajatella, että onpa helppoa ja lompakolle mukavaa, kun yhden henkilön lahjat jäävät ostamatta.

Olen kyllä tosi onnellinen siitä, mitä minulla on. Olen kiitollinen työpaikasta, mutta myös onnellinen siitä, että joulunpyhinä minulla on neljä vapaapäivää. Kiitollinen perheestä ja isovanhemmista ja siitä, kuinka suuren panostuksen he tekevät onnistuneen joulun eteen. Kiitollinen siitä, että olen terve ja elossa. Että saan nähdä tämänkin joulun.

Haluaisin jo mennä nukkumaan, jotta huominen tulisi nopeammin. Olen jostain syystä odottanut joulua tänä vuonna tosi paljon. En pääse huomenna käymään N:n haudalla, mikä vähän harmittaa, koska kyllähän siellä jouluna pitäisi käydä. Mutta sytytän hänelle kynttilän joulukirkossa. Perheemme ei ole mitenkään erityisen uskonnollinen, mutta joulukirkko on ollut perinne jo pitkään. Ja minun omaksi perinteeksi on tullut se, että jokaisella kirkossa käynnillä käyn sytyttämässä oman kynttilän suureen kynttilänjalkaan. Käsittämättömän surullista, että joudun tekemään niin. Mutta siten N:n on edes hieman läsnä tärkeissä hetkissä. 

tiistai 19. joulukuuta 2017

Elämää suurempi kiitos

"Mun mielestä on ihanaa, että N:n kuolema ei muuttanut sua".

Ystäväni sanoi minulle näin jokin aika sitten, kun olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla. Ja minusta se oli ihanasti sanottu. Vaikka tottakai se muutti minua. Muutti ihan lopullisesti ja muutti enemmän kuin mikään muu kokemus on koskaan tehnyt, mutta ymmärrän mitä ystäväni tarkoitti. Olen edelleen se sama spontaani S, kuin aina ennenkin. Se ei muuttanut naurua, huonoja vitsejä, liian vahvoja drinkkejä, heilumista tanssilattialla ja valomerkkiin asti bailaamista. Se ei vienyt niitä pois. Koska sekin voisi olla vaihtoehto. Että olisin masentunut vuosiksi ja lakannut pitämästä yhteyttä kavereihin. Nähnyt heitä korkeintaan kahvikupin äärellä ja unohtanut, miten pidetään hauskaa.

En antanut sen tapahtua. Olen käynyt N:n kuoleman jälkeen paljon ulkona. Varmasti enemmän, kuin N:n vielä eläessä. Aiemmin mietin paljonkin, mitä ihmiset ajattelevat ja onko se väärin. Aika nopeasti kuitenkin tulin siihen tulokseen, että mikä tahansa viekään minua eteenpäin, on hyväksi ja on oikein. Ihan sama mitä muut sanovat. Voin ottaa neuvoja vastaan ainoastaan sellaiselta henkilöltä, joka on itse kokenut tämän saman. En keltään muulta.

Olen kyllä ystävilleni koko elämäni velkaa siitä hyvästä, että he eivät ole jättäneet minua. N:n kuoleman jälkeisenä kesänä kävin kahden tyttökaverini kanssa seitsemänä viikonloppuna peräkkäin juhlimassa. Ja välillä viikollakin. Enkä oikeastaan ole edes varma, oliko se juhlimista vai murheiden pakenemista, mutta hyvää se teki. Onneksi sain kokea sen kesän. Ja onneksi olen saanut kokea kaikki muut risteilyt, reissut ja bileet. Eikä pidä unohtaa niitäkään kertoja, kun olen saanut vain jutella ystävien kanssa ilman sitä siideritölkkiä kädessä. Ne ovat olleet ihan yhtä tärkeitä hetkiä. Olen miettinyt, että haluaisin järjestää ystävilleni jonkin illanvieton tai jotakin muuta kiitoksena kaikesta tästä, kiitoksena tästä vuodesta ja kymmenestä kuukaudesta. Pelkkä "kiitos" tuntuu liian vähältä. He ansaitsisivat niin paljon enemmän.

Ystäväni kommentti oli minulle muistutus siitä, että vaikka minä olen kiitollinen ystävistäni ja heidän tuestaan, ovat myös kaverini onnellisia, että olen tässä. Ettei minun olemassaoloni ja jaksamiseni ole heille merkityksetöntä. Välillä tuntuu, että kavereilla on niin paljon kaikkea sisältöä elämässään; täytyy suunnitella lomamatkaa poikaystävän kanssa ja miettiä, millaisesta joululahjasta se kumppani tykkäisi ja millaiset lattiat rempataan uuteen kotiin. Mutta heillä kuitenkin on aikaa minulle! He ovat valmiita järjestämään minulle aikaa. Siitä olen valtavan kiitollinen. Voin sanoa ihan sataprosenttisen varmasti, etten olisi tässä ilman sitä joukkoa, joka minun takanani seisoo, tanssii pilkkuun asti baarissa ja itkee kanssani silloin kun itkettää.

N:n kuolema muutti ja vei mukanaan monia asioita. Mutta ei kahta: sitä iloa mikä minussa on ja ystävieni suhtautumista minuun. Jo pelkästään niillä olen päässyt ihan helkkarin pitkälle.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Poikkeuksellisen miehen kaipuu

Olen ensimmäistä yötä uudessa kodissani. Ei väsytä. Kello herättää aamulla 5.30 eikä väsytä lainkaan. Toivottavasti viihdyn täällä. Toivon, että täällä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kodilta.

N tuli taas mieleeni, kun purin tavaroitani. Minulla on yksi pieni kassillinen muistoja hänestä. Muutamia vaatteita, koruja, kelloja, hajuvesiä ja muita häneen liittyviä juttuja. Vaikka tiedän täsmälleen mitä kassi pitää sisällään, oli minun pakko tutkia sen sisältö tänään. Istuin eteiseni lattialla ja kävin läpi jokaisen esineen. Itku tuli. Minun ei pitäisi asua yksinäni tässä pikkuisessa vuokrayksiössä. Meidän piti ostaa asunto! Minulla pitäisi nyt olla jokin kiva rivitalonpätkä, oma piha ja sauna. Ja minulla pitäisi olla N. En voinut pari vuotta sitten kuvitellakaan, että joudun vielä joskus asua yksin. Mitä jos en enää koskaan löydä ketään?

N oli poikkeuksellisen hyvä. Poikkeuksellinen mies. N oli mies, joka vapaaehtoisesti ja pyytämättä teki ruoan ja siivosi kodin minun ollessa iltavuorossa. Kun astuin kotiovesta sisään, N hääräsi keittiössä kattiloiden ja patojen äärellä, tiskit oli hoidettu ja likaiset vaatteet kerätty pyykkikoriin, kaikki meidän yhteiset televisio-ohjelmat oli laitettu tallennukseen. 

"Moi rakas, oliko kiva työpäivä? Sä varmaan haluut käydä suihkussa heti, mee sä vaan sinne niin mä laitan tän ruoan valmiiksi ja sit katotaan Salkkarit ja syödään".

Tajuan vasta nyt, kuinka onnekas ja etuoikeutettu olin.

Ja tajuan myös, etten saa vastaavaa enää koskaan. En tokikaan edes etsi mitään kopiota hänestä, mutta olisi vain niin ihanaa saada yhtä hyvää kohtelua osakseen. Ehkä eniten pelkään, että jään yksin. Toiseksi eniten pelkään, että löydän jonkun ihan ok:n tyypin, mutta hänen kanssaan mietin, että N olisi ollut parempi. En halua tyytyä kehenkään. Mutta jos kerran oli jo täydellinen, miten siitä voi laittaa paremmaksi?

En ole pitkään aikaan tapaillut ketään. Yhdessä vaiheessa kävin treffeillä useammin ja pyörin aktiivisesti Tinderissä. Juttelin ihmisten kanssa ja näinkin heitä. Nyt en ole pitkään aikaan tehnyt niin. Siihen on kasvanut jokin kynnys. Ehkä en jaksa tai uskalla edes yrittää, kun pelkään pettyväni kuitenkin. Tavallaan olen jo luovuttanut valmiiksi. Kukaan ei halua minua ja minä en halua ketään. Ja samaan aikaan haluan kenet tahansa.

Koska oikeasti olisi niin kiva mennä nukkumaan jonkun viereen tänä iltana.

torstai 30. marraskuuta 2017

Kaikki järjestyy

Siitä on iäisyys, kun olen kirjoitellut viimeksi. Syksy on mennyt valtavan nopeasti. En voi uskoa, että pian on taas joulu! Toinen jouluni yksin. Tuntuu oudolta, että N:n kuolemasta on jo mukamas pian kaksi vuotta. Olen nyt ollut yksin puolet siitä ajasta, kuinka kauan meidän suhteemme kesti. En voi ymmärtää, että siitä ihan tosi on jo niin kauan. Aina ei tunnu siltä. Tai sekin vähän riippuu päivästä.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Kävimme tyttökavereiden kanssa risteilyllä ja koulukavereiden kanssa viettämässä yhden tupaantuliaisia toisessa kaupungissa. Ja minä olen saanut työpaikan. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen jotakin muuta kuin myyjä. Olen ohjaaja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä. Se kuulostaa tärkeältä ja siltä, kuin oikeasti olisin jotakin. Sain sopimuksen vuoden loppuun ja olen ehtinyt olla uudessa työpaikassa nyt kolme viikkoa.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet jotenkin poikkeuksellisen hyviä. On ollut tosi onnekas olo. Sellainen, että kaikki vielä järjestyy. Ensinnäkin, onnistuin saamaan minulle ja siskolleni liput Cheekin viimeiselle keikalle. Liput myytiin loppuun alle minuutissa, enkä voi uskoa, että minä sain omani. Minä, jolla on maailman surkein onni ja tuuri ihan kaikessa. Toiseksi, minulle soitettiin viime viikolla kesken työpäivän ja tarjottiin jatkoa nykyisen työpaikkani toisessa toimipisteessä. Hyvä etten ruvennut itkemään sillä sekunnilla. Ei minulle voi tapahtua näin! Ties kuinka pitkään olen lähetellyt työhakemuksia ja anellut, että ottakaa nyt herranjestas joku minut töihin. Ja nyt minulle soitetaan ja sanotaan, että toivoisimme kovasti sinun jatkavan meillä. Että me haluamme sinut. Minut halutaan paikkaan, jota en edes hakenut. Se kieltämättä tuntui tällaisesta elämän potkimasta yksilöstä aika kivalta. Tuntuu niin onnekkaalta, että mietin taas, mitä kamalaa nurkan takana mahtaa odottaa.

Ehkä siellä ei odota mitään kamalaa. Ehkä kaikki ihan tosissaan järjestyy. Sain nimittäin tällä viikolla asunnon. Viikonloppuna minulla on vihdoin taas oma koti. Ihanaa päästä purkamaan omaisuus pahvilaatikoista kaappeihin ja oikeasti elää taas normaalia elämää. Tämä on tavallaan jälleen uusi alku. Muutan kaupunkiin, jossa en ole koskaan asunut. Mutta silti se on ihan vanhempieni naapurissa. Perheeni on vain kuuden minuutin junamatkan päässä. Asunto on ihan tavallinen yksiö, jossa on tilava keittiö ja samanlaiset tummat lattiat, kuin minun ja N:n yhteisessä kodissa oli. En ole varma, mahtuuko meidän vanha sohvamme asuntoon, mutta toisaalta tuntuu, että voin jo luopua siitä. Voin luopua meidän yhteisistä jutuista ja hommata tilalle asioita ja tavaroita, jotka ovat ihan vain minun. Eikä se tunnu enää pahalta. Olen ihan sinut sen kanssa, että minulla on nyt uusi, oma elämä.

Kunpa N näkisi tämän kaiken. Että minä pärjään ja elän. Tänään on N:n syntymäpäivä ja se tuntuu tosi haikealta. N täyttäisi 29 vuotta. On maailman suurin vääryys, ettei hän saanut nähdä tätä päivää, eikä mitään tuleviakaan syntymäpäiviään. Tuleekohan koskaan enää sellaista marraskuun viimeistä päivää, kun en miettisi N:n syntymäpäivää? Tuskin. Eikä kai tarvitsekaan tulla. Ei kai ole mitään väliä, kuinka usein häntä muistelen, jos osaan kuitenkin suunnata ajatukseni myös tulevaisuuteen. Ja osaanhan minä. En tiedä, mitä siellä on luvassa, mutta en voi muuta kuin luottaa.