torstai 31. maaliskuuta 2016

Missä muruseni on

Mietin usein, mahtaako N nähdä minut. Näkevätkö kuolleet meidät? Onko mahdollista, että kuolleen ihmisen sielu tai henki tai mikä lieneekään jää vielä olemaan? Onko hölmöä ajatella niin? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Menevätkö kaikki kuolleet samaan paikkaan, vai lakkaavatko he vaan ihan täysin olemasta?

Niin paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Vastaukset ovat vain minun itseni päätettävissä. Mihin haluan uskoa. En ole siitä ihan varma. Tavallaan haluaisin uskoa, että kaikki kuolleet ovat samassa paikassa yhdessä, ja että he näkevät meidät. Se on lohdullisempi ajatus, kuin että he vain lakkaisivat olemasta.

Siltä varalta, ettei N ole nähnyt meitä enää, haluaisin hänen tietävän seuraavat asiat:

Yksi ystäväsi on raskaana.

Isäsi polttaa tupakkaa. Tiedän, en olisi minäkään ikinä uskonut!

Veljesi saa sinun autosi ja hän pitää siitä hyvää huolta.

Se meidän suosikkikiinteistövälittäjä soitti minulle yhtenä päivänä ja hän oli tosi järkyttynyt. Ei voinut uskoa todeksi.

Aion säilyttää kaikki pienet aarteesi, jotka ovat siellä pahvilaatikossa vaatekaapin ylähyllyllä. Ja kellokokoelmasi. Ja ne järkyttävät kotikalsarit, eihän niitä vaan voi heittää pois!

Lähetin Redramalle viestin silloin heti kuolemasi jälkeen, kun näin hänen keikkansa laivalla ja jäi niin hyvä mieli siitä. Ja hän vastasi minulle kahdella henkilökohtaisella viestillä! Eikö olekin siistiä!

Sinun työkaverisi ovat todella murtuneita kuolemastasi. Et usko, kuinka tärkeä olit heille. Pomosi tuli juttelemaan minulle hautajaisissasi sinun hautasi reunalla ja tajusin, kuinka hiton paljon merkitsit heille kaikille. Olit heidän aurinkonsa.

Vaikka itse sanonkin, näytin aika hyvältä hautajaisissasi. Sinä olisit pitänyt mekostani. Voin kuvitella ilmeesi, jos olisit nähnyt sen minun päälläni.

Minä pärjään kyllä. Älä huolehdi minusta. Oletko koskaan nähnyt minun luovuttavan? Niinpä. En luovuta nytkään, en luovuta koskaan. Älä vaivaa mieltäsi sillä asialla.

Rakastan sinua.

Välillä on tosin niitäkin hetkiä, kun toivoisin, ettei hän näe ihan kaikkea. Toivoisin, ettei hän esimerkiksi ole nähnyt, miten olen käynyt lentopallopeleissä sisarusteni kanssa ja katsellut aivan liian nuoria pelaajia kuola valuen. Toivoisin, ettei hän näe, kun käyn vessassa. Toivoisin, ettei hän näe, kun puhun kotona itsekseni ja vaikutan sekopäältä. Toivoisin, ettei hän näe kaikkia niitä kyyneleitä, jotka olen vuodattanut hänen takiaan. Se tekisi hänet todella surulliseksi. Enkä kestä, että hän olisi surullinen.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Minä elän

Tulin eilen illalla reissusta kotiin. Yleensä kotiinpaluu reissun jälkeen on ihan kivaa, mutta nyt en totisesti odottanut tätä. En olisi halunnut kohdata totuutta omasta elämästäni. Kun lentokoneen pyörät iskivät kiitorataan Helsinki-Vantaan kentällä, meinasin purskahtaa itkuun. En minä hemmetti soikoon halua palata tänne. Kukaan ei minua odota, enkä minä odota mitään enkä ketään.

En tiedä miksi, mutta tuolla reissulla se todella iski tajuntaani. Se, ettei N enää koskaan tule takaisin. Se on outo fiilis. Välillä tulee sellaisia aaltoja, jolloin vain tajuaa sen. En ymmärrä, miksi asia tuli todeksi niin kaukana kotoa, missä oikeastaan mikään ei muistuttanut hänestä. Näin monena yönä unta hänestä, mutta kaikissa unissa hän oli poissa. Toisaalta olen ajatellut, että ei kai ole edes paha, jos näen hänestä unia. Silloin saan edes hetken olla hänen kanssaan. Saan hetken, jota en koskaan muuten enää saa.

Ja tajusin myös, että minä elän. Minä olen meistä kahdesta se, joka sai jäädä, joka sai pitää tämän elämän. Ja aion ihan taatusti elää. Vaikka joutuisin aloittamaan kaiken alusta kahdeksantoista kertaa, niin sitten aloitan. Olen harmitellut kaikista eniten sitä, että menetin kaiken, mikä oli niin valmista. Mitä ihmeen valmista? Valmista mihin? Asunnon ostoon ja naimisiin menoon? Olisinko sitten "valmis", kun saisin nuo asiat? Olen tainnut elää ihan väärin. Pyrin itseasiassa todella tylsiin asioihin, ja kuvittelen elämäni olevan "valmis", kun saavutan ne. Ei jessus, minä todella tarvitsin herätyksen. Mitä vikaa on olla opiskelija, asua jossain pienessä vuokrayksiössä (tai tässä tapauksessa vanhemmilla) ja shoppailla viimeiset opintotukirahansa? Ei yhtään mitään. Se on tasan niin valmista, kuin tällä hetkellä voi olla. En enää koskaan aio pyrkiä mihinkään valmiiseen. Jos johonkin pyrin, niin siihen, että hymyilen enemmän, kehun muita enemmän, nautin enemmän ja rakastan enemmän. Ihan sama olenko minä ja elämäni valmis vai keskeneräinen. Minä elän.



maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ei kenenkään koti

Olin eilen viettämässä iltaa työkavereideni kanssa. Minulla tosiaan on koulun lisäksi myös työpaikka, mutta en ole tehnyt yhtäkään vuoroa N:n kuoleman jälkeen. Minulla on jo koulu ja alkava työharjoittelu ja koko pirstaleinen elämä hoidettavana, en vain jaksa kaikkea. Aloittelen työntekoa hiljalleen tässä keväällä ja kesällä.

Ilta oli tosi mukava ja sain ajatuksia taas muutamaksi tunniksi toisaalle. Nukkumaan menin meidän yhteiseen asuntoomme, kun en jaksanut enää lähteä vanhempieni luokse. Ensimmäisenä sisään tullessani näin N:n kengät. Sitten oli pakko katsoa läpi jokaikinen huone, jos N olisi sittenkin ollut kotona. Sen jälkeen tuli itku, kun ei hän tietenkään ollut. Onneksi olin niin väsynyt, että nukahdin heti sänkyyn päästyäni.

Minä haluan jo eroon koko asunnosta. Ei se ole mikään koti enää. En viihdy siellä yhtään. On tosi jännää, miten asunto voi muuttua inhottavaksi paikaksi ihan hetkessä. Minä nimittäin pidin meidän asunnostamme. Viihdyin siellä hyvin yksinkin. En viihdy enää. Siellä on jotenkin kylmää ja kolkkoa. Sieltä puuttuu se tärkein.

Muistan edelleen, miten onnellisia olimme, kun saimme sen asunnon. Se oli vasta toinen asuntonäyttö, jossa kävimme, ja jonne oli saapunut varmaan 20 muutakin ihmistä. Silti, jostain ihmeen syystä, asuntoa tarjottiin juuri meille. Se tuntui lottovoitolta; kiva, siisti ja suht edullinen asunto keskustassa hyvällä sijainnilla. Nyt se sama asunto tuntuu kaikkea muuta kuin kodilta. Sitä paitsi olen ihan varma, että siinä asunnossa on joku kirous. Se tuottaa huonoa onnea kaikille, jotka siinä asuu. Vuokranantajan mukaan edellinen pariskunta oli eronnut, ja siksi muuttanut asunnosta pois. Nyt toinen meistä kuoli. En halua tietää, mitä seuraaville asukkaille käy.

Se sama asuntovälittäjä, joka meille tuon vuokrakämpän välitti, oli mukana tässä meidän asunnonostoprojektissamme. Kävimme katsomassa montaa hänen välittämää asuntoa ja olimme viikottain yhteyksissä uusista asunnoista. Hän muisti meidät monen vuoden takaa ja jopa sen, minkä asunnon meille oli silloin välittänyt. Minusta tuntuu tosi pahalta, jos tämä nykyinen vuokranantaja haluaa saman välittäjän etsimään uudet vuokralaiset. Välittäjäparka varmaan ajattelee, että "Tässähän asui se nuoripari, nyt he ovat varmaan löytäneet oman kodin ja muuttaneet siksi pois!" Ei voisi totuus olla erilaisempi...

Nyt on onneksi mukava viikko tulossa, kun lähden huomenaamulla tuulettamaan päätäni Kanarian lämpöön. Ehkä se antaa jonkinlaisen uuden startin tälle elämälle. Matkan jälkeen minulla on tasan kuukausi aikaa pakata tavarani sieltä asunnosta. Olen oikeasti onnellinen, että pääsen siitä eroon. Nyt koko asunto tuntuu taakalta, jota en halua enää raahata mukanani.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Hauskoja faktoja N:stä

  • N inhosi tasaisen värisiä hammastahnoja. Aina piti ostaa sellaisia kirkkaita tahnoja, joissa oli jotain helmiä tai rakeita tai raitoja. Tavalliset Pepsodentin vihreät ja siniset tahnat olivat N:lle ehdoton ei.
  • N:n mielestä Bebanthen haisee ihan lehmän paskalta. Käytän sitä huulirasvana, eikä N koskaan halunnut pussata, kun olin laittanut sitä.
  • N tykkäsi salaa Antti Tuiskusta. Todellakin salaa. Ei hän suostunut tulemaan kanssani Antin keikalle, mutta kotona luukutettiin aina ihan täysiä.
  • N:n lempivaate minulla oli sellaiset kiiltäväpintaiset wetlook-housut.
  • N:n lempiohjelma oli Salatut elämät. Katsoimme jokaikisen jakson yhdessä.
  • N rakasti suolakurkkuja, valkosipulia, oliiveja, jalapenoja ja erilaisia kastikkeita. Suurin osa meidän jääkaappimme sisällöstä olikin jotain kastikkeita. Aina syödessä N:n lautasella oli puolet normaalia ruokaa, ja puolet edellämainittuja lisukkeita.
  • N oli maailman huonoin herääjä. Hänellä oli joka aamu neljä herätyskelloa soimassa ja niitä hän torkutti sitten viimeiseen mahdolliseen minuuttiin asti. Ennätys taisi olla jotain kaksi tuntia.
  • N säästi kaikenlaista rojua, koska "joskus niitä saattaa tarvita". En edes halua tietää, mitä kaikkea N:n tavaroista löytyy, kun alan käymään niitä läpi.
  • N käytti välillä kotihousuina reikäisiä pitkiä kalsareita, joissa oli lasten kokomerkintä 152 cm........ Ai miten niin tavaroiden poisheittäminen oli herralle vaikeaa? Varmaan 20 vuotta vanhat housut...
  • Housuista puheenollen, kun tapasimme, N:llä oli kotihousuina ihan järkyttävät leveät kiiltävät satiini(?)housut. Poltin ne, ennen kuin muutimme yhteen. Ihan oikeasti poltin. N:n luvalla tosin.
  • N oli ihan tavattoman ylpeä siitä, että hän oli insinööri. Niin olin minäkin. Onneksi hän ehti valmistua.
  • N oli pienenä todennut haluavansa oman lehmän, koska hän oli allerginen melkein kaikille muille eläimille.
  • N ehdotti aina itse Ikeaan lähtöä. Olen kuullut, että joitain miehiä ei saa houkuteltua Ikeaan millään?
  • N tykkäsi käydä valokuvaamassa lentokoneita ja kuuta.
  • N:llä oli vauvakuume koko meidän suhteemme ajan. Hän olisi ollut ihan mahtava isä.
  • Katsoimme usein iltaisin kissavideoita sängyssä ennen nukkumaanmenoa.
  • Olenkin jo kertonut, että N harjasi minun hiukseni aina, kun olin pessyt ne. Välillä hän myös föönasi ne. Vähänkö minulla on ollut hyvä palvelu!
  • Muutaman kerran N halusi lakata minun kynteni. Hän oli niin tarkka! Kerran äitini kysyi, olenko käynyt jossain manikyyrissa, kun kynteni olivat niin hienot.


  • Minä puolestani puristelin mustapäitä N:n selästä. N makasi mahallaan sängyllä ja minä istuin hänen selkänsä päällä, otsalamppu päässäni ja puristelin mustapäitä. Ihan parasta.
  • N saattoi pahimmillaan juoda 1,5 litraa kokista päivässä. Riippuvuus...
  • Sinä iltana kun tapasimme, istuimme laivan ylimmällä kannella kahdestaan ja jaoimme toisillemme elämämme suurimpia salaisuuksia jo silloin.
  • Minun lempinimeni N:lle oli Nuu. Varmaan viimeiset pari vuotta hän oli minulle Nuu, tai joku versio Nuusta. Nuupeli, Nuunis, Nuusku, Nuunuu, Nuuniska, Nuuni...
  • Hän kehitti tuon lempinimen itse. Kerran hän pelasi netissä Älypäätä, ja oli laittanut jostain kumman syystä nimimerkikseen Nuu. Minusta se oli niin söpö, että se jäi käyttöön.
  • Minua hän kutsui Sukkulaksi.
  • Minä rakastan kissoja, ja aion vielä joskus ottaa kissan, jonka nimeän N:n mukaan.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Ystävistä ja tukiverkosta

Onneksi on ystäviä. Onneksi on ystäviä ja minun perheeni, kun mitään muuta ei enää ole.

Tämä koko tilanne on varmasti ollut tosi vaikea minun ystävilleni. Tiedän, että on vaikeaa kohdata minut. Ensimmäiset kerrat olivat kaikista pahimpia. Mitä pitää tehdä ja sanoa, kun näemme ystävieni kanssa ensimmäistä kertaa tämän jälkeen? Ei kellään ole mitään kokemusta tällaisesta. Olenkin kiitollinen ystävilleni rohkeudesta kohdata minut silti ja ymmärryksestä, etten aina jaksa vastata viesteihin tai olla iloinen.

Minä ymmärrän sen, että ystävieni elämät jatkuvat ihan ennallaan. He käyvät koulussa ja töissä ja pyörittävät arkea. Eivät heidän elämänsä ole pysähtyneet, niin kuin minun on. Tavallaan se tuntuu pahalta, koska tämä on minusta niin hirveä asia, että koko maailman pitäisi pysähtyä! On niin väärin, että muiden elämät vain menevät ihan normaalisti eteenpäin. Mutta ymmärrän sen ihan täysin, niinhän sen pitää ollakin.

Kaikista eniten arvostan kuitenkin sitä, että vaikka ystäväni miten eläisivätkin normaalia elämäänsä, minut nähdessään he unohtavat sen. Silloin he ymmärtävät minua. He eivät jauha koko ajan poikaystävistään ja siitä, miten hauska viime viikonloppu oli ja miten joku mitätön juttu ärsyttää. He ymmärtävät, että tapaamiset ja puheenaiheet menevät tavallaan minun ehdoillani. Jos ei naurata, niin ei helvetti soikoon naurata. Sitten itketään yhdessä. He ovat mukana minun surussani, eivätkä koskaan vähättele sitä. Välillä jo naurattaa aika paljonkin, mutta he ymmärtävät silti, etten ole kuitenkaan ennallani. Enkä tule koskaan olemaankaan.

Olen onnellinen koulukavereistani. Meitä on viiden tytön tiivis porukka, ja vaikka olemme tunteneet vasta alle kaksi vuotta, osaavat he tukea minua jotenkin tosi hyvin. Saan heiltä usein tsemppiviestejä ja olemme yhdessä sekä nauraneet ravintolan pöydässä, että itkeneet keskellä koulua. He auttavat minua opiskelujen kanssa, kun olen poissaolojen takia ihan pihalla, ja lähettävät ryhmäkeskusteluumme hauskoja kuvia, että minäkin saan välillä nauraa.

En pärjäisi ilman ystäviäni. Onneksi tiedän heidän ymmärtävän, että minulla ei ole nyt voimia olla se aktiivisin osapuoli ystävyyssuhteiden ylläpitämisessä. Silti ilahdun joka kerta, kun joku ehdottaa tapaamista. Ja tapaamisen jälkeen on aina hyvä mieli. Minulla on jotenkin tunne, että tämä N:n kuolema toimii tavallaan vedenjakajana myös ystävyyssuhteissani. Joidenkin kanssa varmasti lähentyy ja tämän jälkeen on läheisempi kuin koskaan aiemmin. Mutta sitten on myös niitä, jotka eivät kertakaikkiaan ymmärrä, että minä olen ihan palasina. Sellaisten kanssa ehkä etääntyy, mutta usein elämän kriiseissä se tosiystävyys punnitaankin. En nyt vain jaksa sellaisia ihmisiä, jotka valittavat ihan kaikesta ja koko ajan on kaikki huonosti, vaikka oikeasti ei ole.

Kiitos rakkaat, kun olette Tiedän, että luette tätä ja tunnistatte itsenne.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Ensimmäinen kuukausi ilman sinua

Tänään olen ollut tasan kuukauden ilman häntä. 30 päivää yksin. Elämäni vaikein, kamalin ja surullisin kuukausi. Kuukausi, jota minun ei koskaan pitänyt kokea.

En osaa sanoa, onko kuukausi mennyt hitaasti vai nopeasti. Toisaalta siitä tuntuu olevan valovuosia, kun odotimme vastauksia sairaalassa ja jouduimme lopulta hyvästelemään hänet. Siitä on ikuisuus, kun aloitin tämän blogin, tai kun kävimme hautaustoimistossa ensimmäistä kertaa. Mutta silti muisto aamun ensimmäisestä pususta ja hyvän huomenen toivotuksesta tuntuu eiliseltä.

Kuukaudessa on tavallaan tapahtunut paljon. Vaikka jokaikinen päivä on edelleen painajaista, olen silti onnistunut kampeamaan itseni ylös pahimmasta epätoivosta. Välillä elän jo vähän niin kuin normaalisti. Olen jatkanut opiskeluja ja teen kavereiden kanssa normaaleja juttuja. Suunnittelen silloin tällöin vähän pidemmälle, kuin huomiseen. Kaiken sen alla on kuitenkin edelleen ihan järjetön suru ja ikävä. Ja epäusko, ja usein myös se epätoivokin. Mutta silti, kun mietin sitä matkaa, jonka olen näillä jaloilla kulkenut vain 30 päivässä, en voi olla muuta kuin ylpeä itsestäni. En olisi koskaan uskonut pystyväni tähän. En olisi koskaan uskonut, että voin selvitä tästä.

Pahinta on se yksinäisyys. Se, kun ei ole ketään, kelle laittaa viestejä, kenen kanssa tehdä ruokaa ja katsella leffoja, jonka kanssa elää tätä arkea. Olen edelleen kateellinen jokaiselle pariskunnalle, jonka näen. Olen edelleen kateellinen, kun kaverit mainitsevat oman poikaystävänsä. Olen katkera siitä, että minä menetin kaiken. Minä menetin tasan tarkkaan kaiken, mitä olin rakentanut, suunnitellut ja unelmoinut viimeiset vuodet. Sen lisäksi, että menetin rakkaan ihmisen, menetin oman elämäni ja tulevaisuuteni. Siinä mielessä tämä N:n kuolema vaikuttaa kaikista eniten minuun. Vaikka tiedän N:n perheen ja ystävien olevan ihan yhtä murtuneita kuin minäkin, ei tämä silti vaikuta kenenkään muun tulevaisuuteen samalla tavalla kuin minun. Koska minulta vietiin ihan kaikki.

Onneksi kesä on tulossa. Ulkona on jo nyt niin kevät, että hengittäminen tuntuu vähän kevyemmältä. On lohdullista, että jo yhdessä kuukaudessa voi edetä näin paljon. Uskon, että seuraavan 30 päivän jälkeen olen taas muutaman askeleen pidemmällä. Välillä ehkä otetaan askel taaksepäin, mutta seuraavana päivänä taas eteenpäin. Eteenpäin on hyvä sana, se on hyvä päämäärä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Parempia päiviä odotellessa

Tämä hautajaisten jälkeinen alkuviikko on mennyt jotenkin sekavissa fiiliksissä. En oikein tiedä, voinko hyvin vai huonosti. Olen nähnyt kavereita ja kriisityöntekijöitä ja käynyt koulussa. Mutta silti yksin ollessa olen uinut aika syvissä vesissä välillä. Kaikki on hyvin niin kauan, kun pidän itseni kiireisenä.

Päätin, että hautajaisten jälkeen otan kihlasormuksen pois vasemmasta nimettömästäni. Pakko minun on opetella olemaan ilman sitä. Nyt olen pitänyt sitä oikean käden nimettömässä. Sekin tuntui jotenkin hirmu suurelta askeleelta. Mutta pakko sekin askel oli vain ottaa.

Eilisen ja tämän päivän olin meidän asunnollamme pakkailemassa omia tavaroitani. Asunto on minulla nyt huhtikuun loppuun asti, ja sitten muutan kevään ja kesän ajaksi vanhemmilleni. Toki täällä vanhemmillani olen asunut nyt koko ajan. Isäni toi minulle eilen muuttolaatikoita, ja tyhjensin jo oman vaatekaappini. Jessus, miten paljon vaatteita yksi ihminen voi omistaa! Ja onhan se tosi haikeaa ja väärin. Minä luulin, että seuraavan kerran kun pakkaan tavarani, muutan ne minun ja N:n ensimmäiseen yhteiseen omaan asuntoon. Sen sijaan minä muutan nyt yksin takaisin lapsuudenkotiini. Ei tämän todellakaan pitänyt mennä näin. Se on niin väärin.

Nukuin eilen meidän asunnossamme ja näin ensimmäistä kertaa unta N:stä tämän kuoleman jälkeen. Olenkin ihmetellyt, kun en ole nähnyt vielä kertaakaan unta hänestä, ainakaan niin, että itse muistaisin. Tässä unessa N tuli kotiin ja kun näin hänet, tiesin heti siinä unessakin, että se on unta. En siis nähnyt mitään ihanaa rakkausunta hänestä ja aamulla herännyt pettyneenä, vaan tajusin heti unessa, ettei se ole totta.

Odotan yhä sitä päivää, kun en hauskan jutun kuultuani ajattele, että tämä on pakko kertoa hänelle.
Odotan yhä sitä päivää, kun en jokaisessa kadunkulmassa toivo törmääväni häneen.
Odotan yhä sitä päivää, kun en enää odota häntä kotiin, kun kuulen hissin äänen rapussa.
Odotan yhä sitä päivää, kun ymmärrän, ettei hän enää tule kuitenkaan, vaikka hissi kuinka nouseekin meidän kerrokseemme.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Hautajaiset

Hautajaiset ovat nyt ohitse.

Eilinen oli ihan hyvä päivä. Jotenkin tosi kaunis päivä. Aurinko paistoi ja tilaisuus oli kaunis, kaikki rakkaat paikalla. Kappeli oli täynnä N:n sukulaisia, ystäviä, työkavereita ja muita läheisiä. Olin ajatellut, että romahdan täysin, kun saavumme kappelille ja näen arkun ja kukat. En romahtanut, olin ihan rauhallinen. Itkin ensimmäistä kertaa vasta kun näin N:n äidin surun murtamana.

Tilaisuus alkoi serkkuni soittamalla alkusoitolla. Istuin eturivissä N:n vanhempien kanssa ja N:n äiti kuiskasi ottaneensa puolikkaan rauhoittavan. Minä vastasin ottaneeni kokonaisen.

Olin päättänyt etukäteen, että luen muistovärssyni ääneen, vaikka se tulisi olemaan kuinka vaikeaa. Ja niin tein. Ei siitä kukaan varmaan mitään selvää saanut, sillä itkin ensimmäisestä sanasta viimeiseen, mutta tein sen silti. Äitini kysyi ennen tilaisuutta, haluanko, että hän tulee alttarille minun kanssani. En halunnut, halusin mennä yksin. Olin kaikista paikallaolijoista ainoa, joka meni yksin. Mutta yksinhän minä nyt tässä elämässä olen. Kyllä kieltämättä puristi rinnasta, kun valtaosa vieraista saapui paikalle puolisoidensa kanssa. Lähes kaikilla oli joku, jota pitää kädestä tai halata. Jotenkin korostui se minun yksinäisyyteni.

Olin jännittänyt ihan hirveästi sitä oman värssyni lukemista. Kun sen sai pois alta, pystyi keskittymään muuhunkin. Kaikkien värssyt olivat niin kauniita. Musiikki oli kaunista, papin puhe oli koskettava. Kun arkku kuljetettiin kärryillä haudalle ja me kävelimme sen perässä, oli kylmää mutta kaunista. Arkku laskettiin hautaan ja saimme heittää sinne kukkia ja hiekkaa. Sinne se minun rakkaani sitten jäi. En tosin ehkä ihan ymmärtänyt, että oikeasti vietämme juuri N:n hautajaisia. En tiedä, kuinka kauan kestää, että sen todella sisäistää.

Muistotilaisuus oli jotenkin N:n näköinen. Tarjolla oli hänen lempiruokiaan ja soitimme hänen lempimusiikkiaan. N:n äiti oli tehnyt valokuva-albumin N:n viimeisistä vuosista ja isä oli tuonut albumin lapsuuskuvista. Niitä oli ihana katsoa. N:n isäpuoli piti kauniin muistopuheen. Kaikista liikuttavin kohta siinä oli, kun hän kutsui minua N:n "elämän rakkaudeksi". On ihanaa tietää, että tein N:n onnelliseksi ja että hän kuoli onnellisena, koska hänellä oli minut.

En tiedä voiko niin sanoa, mutta tilaisuus jätti hyvän mielen. Muistelimme vieraiden kanssa kaikkia mukavia muistoja ja juttelimme pitkään. Eilinen oli niin hyvä päivä, kuin se vain suinkin pystyi olla. Enkä itkenyt koko päivää putkeen, vaikka niin pelkäsin. Olen niin ylpeä itsestäni. Selvisin päivästä, joka oli varmasti yksi vaikeimmista, mitä koskaan tulen kokemaan. Tänään aamupalaa syödessäni luin kuolinilmoituksen lehdestä. Se oli kaunis. Ja se teki kaiken taas astetta todemmaksi.

Nyt minä olen ihan rauhallinen. Vaikka en tiedäkään, miten elämä tästä jatkuu. Elän hetken kerrallaan. Ensi viikon opiskelen ahkerasti, seuraavalla viikolla lähden perheeni kanssa Kanarialle ja sitä seuraavalla viikolla aloitan työharjoittelun. Ne ovat kaikki ihan hyviä suunnitelmia. Ne kaikki vievät eteenpäin. Eikä pidemmälle tarvitsekaan tietää. Koska elämä on tässä ja nyt. Ja se menee eteenpäin, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Valkoista valoa

Heräsin siihen, kun kirkas valo työntyi valkoisten verhojen läpi. Siellä paistaa aurinko. Sitä minä toivoinkin. Se on merkki N:ltä, että hän on läsnä ja kaikki on hyvin. Hän oli eläessäänkin kuin aurinko, aina iloinen ja hyväntuulinen. Tiesin, että N antaa luonteensa näkyä meille tänäänkin. Tiesin, että N antaa jonkun merkin itsestään.

On ihan epätodellinen ja hullu ajatus, että tänään minä hautaan avomieheni. Itken jo nyt päivän ensimmäisiä itkuja. Mutta silti en pelkää niin paljoa, kuin kuvittelin. Ei okseta ihan niin paljoa. Minussa on jotenkin yllättävä rauha, ainakin vielä. Luotan siihen, että tämä päivä menee hyvin. Luotan, kun en muutakaan voi.

Enää en halua viivyttää tätä. Haluan jo mennä. Siunaustilaisuus alkaa vasta iltapäivän puolella, enkä tiedä, miten saan ajan kulumaan ennen sitä. Ehdin varmasti muuttamaan mieleni monta kertaa. Kun on aika mennä, antaisin vasemman käteni siitä, ettei olisi ihan vielä pakko.

Jostain syystä tuo valo antaa minulle voimaa. Se valaisee nytkin koko huoneen. Välillä se vetäytyy, ja sitten taas huone valaistuu entistä kirkkaammaksi. Tämä päivä olisi paljon synkempi, jos olisi harmaata ja sateista. Toisaalta sekin sopisi tilanteeseen, kun mieli on kuitenkin synkkä. Mutta minusta tämä on parempi. Se antaa toivoa. En tiedä mistä, mutta silti. N piti aurinkoisista päivistä. Toivon, että muistaisin tämän päivän valoisana ja kauniina koko elämäni loppuun asti. Toivon, että muistaisin muutakin kuin vain itkun ja surun. 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Huomenna

Huomenna.

Minua oksettaa ja voin pahoin, kun ajattelen huomista. Mitä jos oksennan kirkon lattialle? Onkohan jollekin joskus käynyt niin?

Puin tänään päälle huomisen vaatteeni, meikkasin vedenkestävillä meikeillä, lakkasin kynnet ja kokeilin eri kampauksia. Haluan näyttää mahdollisimman hyvältä vielä viimeistä kertaa N:ää varten. Tänään näytinkin ihan hyvältä. Huomenna en näytä, kun naama on itkemisestä kirjava ja silmät punaiset.

En ole ikinä ollut näin jännittynyt ja peloissani. En todellakaan suunnitellut, että joutuisin kokemaan tällaisen päivän näin nuorena. Tämä on painajaista. Kyllä hitto vieköön taas mietin, mitä pahaa minä olen tässä elämässä tehnyt, että ansaitsin tämän. En keksi yhtäkään asiaa. En minä kertakaikkiaan ole tätä ansainnut.

Huomenna tähän aikaan kaikki on jo ohi. Toivottavasti olo on silloin helpottunut ja rauhallinen. Kriisityöntekijät tulevat taas heti sunnuntaiaamuna käymään. Ehkä se on ihan hyvä. Ehkä he osaavat sanoa oikeita sanoja siinä hetkessä.

Pelkään myös, mitä tapahtuu huomisen jälkeen. Sitten alkaa ihan oikea arki. Minun pitää irtisanoa asuntomme vuokrasopimus ja käydä kaikki tavarat läpi. Jokaikinen N:n tavara. Mitä ihmettä teen niille? Mistä ihmeestä saan voimaa suorittaa tuollaisen urakan?

Kunhan ensin selviytyisi huomisesta. En halua mennä nukkumaan, koska silloin huominen tulee nopeammin. Kunpa se ei koskaan tulisi. En ole valmis tähän.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Kaksi yötä

Kaksi yötä. Kaksi kammottavan lyhyttä yötä, ja joudun hautaamaan hänet. Minä en halua, että se päivä koittaa. En vain yksinkertaisesti halua. En edes tiedä, mitä pelkään. Johan olen ollut monta viikkoa ilman häntä! Pelkään kai muiden ihmisten kohtaamista, sitä surun kohtaamista, mustia vaatteita ja hautausmaata, kauniita kukkia ja valkoista arkkua. Papin puheita, virsiä, urkuja, muistovärssyjä. Pelkään kaikkea. Pelkään, miten selviydyn. Se on sitten niin lopullista. Onhan se lopullista nytkin, en minä häntä takaisin saa, vaikka hän onkin vielä jossain täällä maan päällä. Mutta silti. Sitten hän vain jää sinne maan alle.

Kaksi ystävääni on tänään sanonut minulle omasta kokemuksestaan, että hautaamisen jälkeen tulee rauhallinen olo. Että koko siunaustilaisuus on kamala, mutta kun arkku on laskettu maahan, tulee rauha. Minun ei auta muu kuin uskoa. Sillä jos en usko, en selviä siitä päivästä.

Minä toivon, että silloin paistaisi aurinko. Se olisi merkki häneltä, että kaikki on hyvin, hän on onnellinen siellä missä onkaan, ja toivoo meille valoa.

Pakko vain uskoa, että selviydyn. Eihän se ole edes minun elämäni kamalin päivä. Kamalin päivä oli se, kun kuulin, ettei hän enää herää, ja jouduin hyvästelemään hänet. Ja minä selvisin siitäkin, olen tullut tähän päivään asti siitä painajaisesta. Eihän tämä voi olla pahempi päivä kuin se? Eihän? Ja vaikka olisikin, painan sitten vain senkin läpi. Painan läpi mitä ikinä vastaan tulee. Myös niiden toivottomien päivien.

Kaksi yötä. Ei helvetti.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Elintenluovutus

Kun lääkäri oli kertonut meille, että N on aivokuollut eikä hän enää herää, oli seuraava kysymys, haluammeko antaa N:n elimet luovutettavaksi. Olin pöyristynyt. Ensin hän ilmoittaa, ettemme saa teidän rakastanne eloon, ja samaan hengenvetoon kysyy, saammeko kuitenkin viedä häneltä sydämen. Ensimmäinen ajatus oli ehdoton ei. Ette missään nimessä vie häneltä mitään. Se oli jokaisen huoneessa olijan ensimmäinen ajatus.

Mietimme sitä pitkään. Ja lopputuloksena oli, että viekää kaikki mitä irti saatte. N oli yksi avuliaimpia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Hän oli aina auttamassa ihan kaikkia, joka asiassa.Tulimme siihen lopputulokseen, että N olisi viimeisenäkin tekonaan valmis auttamaan jotakin muuta. Kyllä N olisi sitä halunnut. Ei hän enää sydämellään tai muilla elimillään mitään tee, ei ne häntä eloon tuo. Mutta jonkun muun voi tuoda.

Ainoa huoleni on, että N:n elimet menevät jollekin paskalle tyypille. Jollekin vanhalle juoppopummille tai muulle, joka ei osaa uusia elimiä edes arvostaa. Mutta sitähän ei saa koskaan tietää. Ja toisaalta se on varmaa, että vaikka N:n sydän menisi kuinka huonolle ihmiselle tahansa, hänestä tulee varmasti sen sydämen saatuaan hyvä. Koska se sydän on kultaisin sydän, mitä kukaan voi saada. Ja N:n sydän jatkaa nyt eloaan jossain toisessa ihmisessä. Tavallaan hänen elämänsä jatkuu edelleen jossain muodossa. Se on kaunis ajatus. Kunpa sitä kantaisi joku, jolla on paljon elinvuosia jäljellä ja joka pitäisi siitä hyvää huolta.

Minusta tämä oli oikea päätös, vaikka aluksi epäröimmekin. Joku voi saada uuden alun elämälleen N:n ansiosta. Nyt N:n sydän ei lakkaa lyömästä vielä pitkään aikaan. Tiedän, että N olisi halunnut niin.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Kuolinsyy

Minä en oikeastaan tiedä N:n kuolinsyytä. Eivätkä lääkäritkään tiedä. Tai siis, tiedän sen, että hänen aivokammionsa laajenivat ja kallon sisäinen paine kasvoi liian suureksi, eikä selkäydinneste päässyt virtaamaan normaalisti. Sairaalassa nukkuessaan hän meni tajuttomaksi, eikä enää herännyt. Mutta mikä siihen johti? Mikä tuollaisen aiheutti? Sitä ei tiedä kukaan.

N:lle tehtiin oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Odotan todella sen tuloksia, sillä niistä pitäisi selvitä enemmän. On todella turhauttavaa, kun ihmiset kysyvät, mihin N kuoli. Kun en minä tiedä! Hän vain meni päänsäryn takia sairaalaan ja kuoli. En pysty mitenkään lyhyesti selittämään, mihin hän kuoli. Voin selittää tuon tarinan aivokammioista ja paineesta, mutta en voi vastata kysymykseen, mistä hemmetistä tuollainen tulee.

Jostain kumman syystä minä en ole vielä ruvennut jossittelemaan ja syyttelemään. Jotenkin haluan uskoa, että tämän asian vain piti tapahtua, eikä sille kukaan voinut mitään. Mutta jos alan jossittelemaan ja hakemaan syyllisiä, tajuan, että tämä kuolema olisi ehkä jotenkin voitu estää. Voin jossitella, että miksei N mennyt lääkäriin edellisenä päivänä, tai edes muutamaa tuntia aiemmin, miksei lääkärit kuvanneet hänen päätään heti, miksi hänen annettiin nukahtaa ja miksi häntä ei tarkkailtu nukkuessa tarpeeksi usein. Voin hakea syyllistä itsestäni, miksen pakottanut häntä lääkäriin aiemmin. Voin syyllistää lääkäreitä ja hoitajia, mikseivät he kuvanneet häntä heti ja tutkineet kunnolla, miksei häntä tarkkailtu, miksi päänsärky kuitattiin migreenillä, miksi tutkimuksia lykättiin seuraavaan aamuun. Jos haen syyllisiä, löydän heitä montakin. Jos jossittelen, löydän montakin asiaa, jotka olisi voitu tehdä toisin. Ja kuka tietää, ehkä toisin tekemällä N olisi vielä täällä.

En kuitenkaan halua ajatella noita asioita. Koska ne romuttavat uskomukseni, että tämän oli tarkoitus mennä näin. Nuo asiat saavat minut ymmärtämään, että jotain olisi voitu ehkä tehdä. Hänet olisi voitu ehkä pelastaa. Enkä pysty elämään sen ajatuksen kanssa. En pysty elämään sen ajatuksen kanssa, että tämä saattoi olla tosi pienestä kiinni. En halua ajatella sitä. Ajattelen mieluummin, että tällä oli joku aivan järjetön tarkoitus, ja näin nyt vain oli kirjoitettu tähtiin. Minua jotenkin lohduttaa ajatus, ettei kukaan voinut tälle mitään. Vaikkei se olisi totuus, se lohduttaa silti.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Tasan viikko hautajaisiin

Kun minä käännyin olit poissa
vain varjoas hipaisin
Se sinut saatteli selittämättä
kielsi että seuraisin

Rakkaudella muistaen,
S

Siinä on muistovärssyni, joka minun olisi tarkoitus lukea kappelissa. Jos vaan mitenkään pystyn. Minä olen ensimmäinen henkilö, joka astuu arkun viereen viemään kukan ja lukemaan värssyn. Se päivä pelottaa minua todella. Miten siitäkin olisi tarkoitus selviytyä?

Muistovärssyn valitseminen oli tosi vaikeaa. Etsin vaikka mitä vaihtoehtoja, ja silmäni täyttyivät kyyneleistä jokaikinen kerta, kun kirjoitin Googlen hakukenttään "muistovärssy nuorelle". Ja kun aloin lukemaan värssyjä, rääyin kuin pieni vauva jokaikinen kerta. En kuitenkaan löytänyt varsinaisista värssyistä mitään, mikä olisi tuntunut omalta. Ne olivat kaikki jotenkin vanhoillisia ja osa liian hengellisiäkin. Ei vain tuntunut siltä, että haluaisin lukea N:lle mitään niistä.

Hyvin nopeasti päätin, että aion lukea pätkän jostakin kappaleesta. Ja tuo Anna Puun kappale on ollut sellainen, jota olen paljon kuunnellut viime viikkoina. Voisiko kukaan muu tuon täydellisemmin pukea sanoiksi sitä, mitä tapahtui? Sillä juuri noinhan se meni. Hän oli poissa, ennen kuin ehdin huomatakaan. Eikä selityksiä annettu. En tiedä, pitäisikö värssyn olla jotenkin kaipaavampi, sillä tuossa nyt ei tule esille ikävä. Mutta se on silti minun näköiseni ja enemmän tässä päivässä, kuin perinteiset värssyt.

Hautajaisjärjestelyt ovat ihan hyvällä mallilla. Pientä hienosäätöä vailla. On jotenkin kohtuutonta, että tämän surun keskellä pitää miettiä hautajaisjärjestelyjä. Ja niitä oikeasti riittää. Voin kertoa, etten ikinä tajunnut, kuinka paljon kaikkea pitää järjestää ja hoitaa! Mutta toisaalta, ehkä ne järjestelyt ovat asia, joka auttaa pysymään elämässä kiinni. Jos ei olisi mitään hoidettavaa, sitä jäisi vain sänkyyn makaamaan. Nyt on ainakin pakko nousta ylös ja tehdä jotain. Ja N:n takia teen parhaani. Järjestämme hänelle mahdollisimman kauniit hautajaiset. Koska se on vähintä, mitä hän ansaitsee. Se on ainoa asia, mitä voin enää hänelle antaa.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Illat

Minulle iski yhtäkkiä ihan helvetin paha mieli. Ihan järjettömän iso suru. Viimeiset pari päivää ovat olleet ihan hyviä, mutta nyt puristaa rintaa niin paljon, etten tiedä mitä tehdä. Muuta kuin itkeä. Nyt jotenkin iski tosi kovaa päin kasvoja se tietoisuus, etten enää koskaan saa häntä takaisin. Minun pieni rakkaani. Miten voin koskaan päästä tästä yli? Miten voin enää koskaan olla onnellinen? Olin suunnitellut koko loppuelämäni hänen kanssaan. En koskaan halua ketään muuta, hän oli aivan täydellinen. Mitä niin pahaa olen tässä elämässä tehnyt, että tämän piti tapahtua juuri minulle?

Joka paikassa toitotetaan, ettei suru koskaan poistu, mutta sen kanssa oppii elämään. Minusta se kuulostaa ihan kauhealta, vaikka tuon lauseen olisi kai tarkoitus lohduttaa. On ihan kauhea ajatus, että elän koko loppuelämäni surun kanssa! Vaikka sen kanssa kuinka oppisi elämään, on se aina minussa. Se suru ja ikävä. Onko sellainen mitään elämää, jos on vain suru ja ikävä aina vaan, eikä se koskaan poistu?

Nämä illat ovat niin vaikeita. Ensin oli aamut, mutta nyt ne ovat kääntyneet illoiksi. Kun ei ole ketään. Kun olen aivan totaalisen yksin. Ei ketään, kenen syliin käpertyä tai halata. Voin vain kuvitella, miten tälläkin hetkellä kaikki kaverit viettävät ihanaa iltaa poikaystäviensä kanssa. Olen niin kateellinen! Ja niin surullinen. Tekisi vain mieli parkua kovaan ääneen, mutta mitä sekään auttaa. Kaikkien muiden elämät jatkuvat iloisina ja onnellisina, paitsi minun. En ymmärrä, miksi juuri minä. En toivoisi tätä kenellekään, niin suurta painajaista tämä on, mutta silti en ymmärrä, miksi juuri minä. Olen jotenkin tosi vihainen nyt. En ole aiemmin tuntenut vihaa tämän takia.

Hyvää yötä, rakas. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin. Että ainakin toisella meistä olisi. Rakastan sinua niin paljon. Olet parasta, mitä olen koskaan saanut. Enkä ikinä lakkaa ikävöimästä.

Maailman nopein laihdutuskuuri

Teimme N:n kanssa uudenvuoden lupauksen. Aloimme tammikuussa käymään kuntosalilla ja syömään terveellisemmin. Jopa minä, joka en ymmärrä kuntosalilaitteista yhtään mitään, innostuin käymään salilla. Kuukauden me ehdimme siellä käymään, ennen kuin N menehtyi. Koko tammikuun me kokkailimme kotona kasvissosekeittoja ja salaatteja. Olemme vaikka kuinka monta kertaa aiemminkin luvanneet, että "nyt alkaa terveellisemmät elämäntavat", mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun se todella toteutui.

Ostin tammikuun alussa vaa'an. Loppuvuosi meni ihan täydeksi herkutteluksi, ja tammikuun alussa vaaka näytti kauheita lukemia. Tänään kävin pitkästä aikaa uudestaan vaa'alla. Enkä muista, milloin olisin viimeksi painanut näin vähän. Kaveritkin ovat sanoneet, että kasvoni näyttävät jotenkin kapeammilta. Eikä se valitettavasti ole salaatin ja kuntosalin ansiota, vaan surun. Syön kyllä, mutta paljon vähemmän kuin normaalisti, koska ei vain tee mieli. Olen laihtunut reilussa kahdessa viikossa monta kiloa. Ei tee mieli edes karkkia, ei yhtään, vaikka normaalisti voisin elää irtokarkeilla. Maailman nopein laihdutuskuuri siis.

Olemme tällä viikolla miettineet paljon, mitä haluamme tarjota muistotilaisuudessa. N:n isä ehdotti ihan kunnon ruokatarjoilua, mutta kenellä muka on sinä päivänä ruokahalua syödä oikein pitkän kaavan mukaan? Päädyimme siihen, että pitopalvelu tekee voileipäkakkuja ja salaatteja, ja myöhemmin on sitten kahvitarjoilu. N piti voileipäkakuista. Hän halusi aina juhliin voileipäkakun. Makeasta hän ei koskaan välittänyt niin paljon. Ei täytekakkuja, pullia tai donitseja. Mutta suolaiset herkut, kuten sipsit ja hampurilaiset, olivat N:n mieleen. Ainoa makea, josta hän piti, oli vanilijajäätelö ja kinuskikastike. Ja kerran lähdimme keskellä yötä ajamaan Mäkkäriin, kun herra sai päähänsä haluta mansikkapirtelöä. N:n ruokahalu oli ihan pohjaton. Aina nälkä.

N oli niin hyvä laittamaan ruokaa. Hän oli se meidän perheen kokki. Viikonloppuisin piti aina saada kunnon pihviä tai muuta parempaa ruokaa. Pelkäänkin, että sitten joskus kun muutan asumaan yksin, en osaa tehdä ruokaa. Mitä minä oikein teen, kun ei ole enää omaa kokkia tekemässä ja neuvomassa? Varmaan laihdun sitten lisää.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Ensimmäinen koulupäivä

Olin tänään ensimmäistä kertaa koulussa sen jälkeen, kun N kuoli. Pelkäsin sitä todella paljon. Aamulla kun heräsin, tuntui taas se tuttu oksettava olo. On se kumma, miten toisen kuolema on saanut minut pelkäämään ihan tavallisia asioita: kouluun menoa, kaupassa käyntiä, ihmisten tapaamista. Sen olen oppinut, etten koskaan lähde minnekään ilman nenäliinoja.

Tosin tänään en ole niitä tarvinnut. Tänään en ole itkenyt kertaakaan. Ennen kuin lähdin aamulla kotoa, katsoin itseäni silmiin peilistä ja totesin peilikuvalle, että minä selviän tästä päivästä. Ja niin tein. Menin kouluun, kohtasin ihmisiä ja istuin luennolla koko aamupäivän. Ei se niin kauheaa ollut. Tällä kurssilla ei tosin ollut minun luokaltani kuin muutama opiskelija, joten en vielä joutunut kohtaamaan kaikkia heitä, jotka tietävät. Ehkä ensi viikolla sitten. Yksi luokkakaveri totesi, että oli kiva nähdä minut koulussa. Ja minusta oli ihan kiva olla siellä.

Olin eilen ensimmäistä kertaa yötä meidän yhteisessä asunnossamme. Olen aiemmin vain käynyt siellä muutamaan otteeseen hakemassa tavaroita ja katsomassa postin. Nyt jäin yöksi, koska oli niin aikainen kouluaamu, ja meidän asuntomme on ihan koulun vieressä. Vanhemmiltani matkaan menee ainakin tunti. Olen joka kerta ihmeen rauhallinen, kun menen sinne. Ei ne tavarat tai asunto itsessään aiheuta tuskaa. Yhden kerran romahdin olohuoneen lattialle, kun avasin telkkarin, mutta en saanutkaan digiboksia päälle. Itkin ihan hulluna, kun ei ollut ketään keltä kysyä apua, ja tunsin olevani ihan luuseri, kun en mitään osaa. Mutta sitten hengitin syvään, sanoin itselleni ääneen, että "Rauhoitu S, ei mitään hätää. Kyllä sinä sen toimimaan saat, ihan rauhassa nyt". Ja niin minä painoin varmaan jokaista kaukosäätimen nappia, ja lopulta sain sen masiinan toimimaan. Kyllä minä hitto vie omillanikin pärjään, kun on kerran pakko.

Nukuin meidän sängyssämme N:n t-paita päällä. Puhdas paita tosin, en ole vielä halunnut nuuhkia mitään N:n käyttämiä vaatteita. Luojan kiitos unilääkkeille, nukahdin nopeasti ja nukuin kertaakaan heräämättä siihen asti, kunnes herätyskello soi. Ja aamulla meikkasin ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon! Minä, joka meikkaan aina, olen ollut nyt yli kaksi viikkoa meikkaamatta. Kunnes tänään tuhrasin jotain ripsivärillä ja rajauskynällä. Ehkä sekin on merkki paremmasta. Että pystyn jo ajatella tällaisia turhamaisia juttuja. Oli taas kiva nähdä peilistä se meikattu naama, johon olen tottunut. Sama vanha naama, mutta sisältä tämä nainen on kyllä jotain ihan muuta, kuin kaksi viikkoa sitten.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kuollut

N tuotiin tänään ruumisautolla kappeliin. Me olimme häntä vastassa. Minusta ruumisautot ovat aina olleet jotenkin karmivia. On ihan hirveää ajatella, että tuossa nyt menee joku kuollut. Ja tällä kertaa se kuollut oli minulle kaikista rakkain ihminen. Ei tällaista pitäisi kenenkään kokea.

Ruumisauton kuljettaja vei arkun sisälle kappeliin, ja sitten saimme nähdä hänet. Olisin voinut ehkä elää ilmankin sitä näkyä. Olin varautunut, että N voi näyttää ihan millaiselta tahansa. Olin varautunut, ettei hän näytä itseltään. Silti toivoin, että hän näyttäisi nukkuvalta. Mutta ei hän näyttänyt. Hän näytti kuolleelta, ihan vain helvetin kuolleelta. Iho oli jotenkin kellertävä ja huulet oudossa asennossa. Pukukin näytti isolta hänen päällään, ihan kuin hän olisi ollut kauhean laiha sen alla. Vaikka se puku oli juuri hänen mitoilleen tehty. Mutta silti se oli se sama mies, jota rakastan. Odotin vain koko ajan, että hän yhtäkkiä avaisi silmänsä ja heräisi. Mutta ei, hän oli aivan täysin, totaalisen kuollut.

En kestä, kun postiluukusta tipahtaa postia sairaalasta tai muualta monta kertaa viikossa, ja ne on osoitettu "N:n omaisille". En minä halua avata niitä. Voinko vain heittää ne roskiin ja unohtaa, että näin on käynyt? No en, en tietenkään.

Kävimme tänään tapaamassa myös pappia ja juttelimme hänen kanssaan kolme tuntia. Itkimme, nauroimme, muistelimme ja juttelimme. Pappi sanoi, että monesti hautajaisten jälkeen sitä putoaa johonkin tyhjään kuoppaan, kun kaikki hautajaisjärjestelyt on ohi ja muistotilaisuus pidetty ja pitäisi alkaa elää normaalia arkea. Ei kuulostanut kovin lohdulliselta. Että tästä putoaisi vielä alemmas. Mutta valon voi nähdä vain kun on pilkkopimeää. Ehkä tähänkin pimeyteen joku valonsäde vielä joskus paistaa.

Positiivista tässä päivässä oli se, että saimme paljon aikaan ja järjestelyjä eteenpäin. Kukat on tilattu ja siunaustilaisuuden kulku jotenkin selkiytynyt. Minun serkkuni tulee soittamaan siunaustilaisuuteen urkuja. Se on jotenkin kaunis ajatus, että musiikista vastaa joku tuttu henkilö. Eipä tässä muuta kaunista oikein ole. En ymmärrä, miten ikinä pystyn lukemaan muistovärssyni kirkossa ääneen. Ei kai sitä pakko ole lukea, jos ei vain pysty, mutta haluaisin pystyä. Saa nähdä. Se päivä tulee olemaan niin raskas ja synkkä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Pysähtynyt aika

Tänään kävimme viemässä hautaustoimistoon vaatteet, jotka haluamme N:n päälle arkkuun. Itketti jättää hänen pukunsa sinne. En olisi arvannut, että seuraava käyttötilaisuus tulee näin.

Mietin koko eilisen päivän, minkä kellon haluan N:n ranteeseen. Mietin, minkä hän olisi itse valinnut. Mietin, etten halua laittaa kaikista kalleinta, mutta en toisaalta edullisinta digitaalikelloakaan. Enkä nahkarannekkeisia unisex-kelloja, joita voin itse joskus käyttää. Päädyin lopulta erääseen keskihintaiseen kelloon, joka oli ikään kuin N:n juhlakello. Sitten menin meidän yhteiseen kotiin hakemaan niitä vaatteita ja huomasin, että juuri sen kellon paristo oli loppunut. Ensimmäinen ajatus oli, että noloa laittaa tällainen kello, joka ei edes käy. Minkä minä nyt valitsen? Mutta sehän oli nimenomaan merkki. Merkki siitä, että juuri se kello piti valita. Aika oli pysähtynyt siitä kellosta, mutta niin se on pysähtynyt N:stakin. Juuri näin tämän piti mennä.

Ja tietysti tarkistin, oliko kello pysähtynyt juuri N:n kuolinpäivänä. Ei sentään ollut. Joskus olen lukenut tarinoita, miten kello on pysähtynyt samaan aikaan, kun joku on kuollut. Se olisi ollut jo aika hurjaa.

Huomisesta tulee raskas ja työläs päivä. Hoidamme hautajaisten käytännön asioita koko päivän N:n äidin kanssa. Ja sen lisäksi N:n saa huomenna nähdä viimeistä kertaa. Olen aika varma, että haluan hänet nähdä, mutta voi olla, että jänistän. En minä ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Ja nyt pitäisi mennä katsomaan kuollutta avomiestä! Ajatus tuntuu ihan hullulta. Toisaalta se voi olla hyväkin asia: ehkä siinä hetkessä todella ymmärtää, ettei N ole tulossa takaisin. Se olisi jonkinlainen päätös. Mutta silti, en ole ihan varma haluanko nähdä hänet sellaisena. Niin kylmänä ja kalpeana. Niin kuolleena.