maanantai 31. lokakuuta 2016

Joululauluja

Tämä viikko alkoi hyvin. Kävimme ystäväni kanssa heti aamusta kävelylenkillä. Ja samalla kävimme nopeasti N:n haudalla, koska hautausmaa sattui olemaan metsäpolun vieressä, jonne olimme matkalla. En ollutkaan vähään aikaan käynyt haudalla. N:n äiti oli vaihtanut kukat syksyisempiin. Nyt siellä oli kauniita kanervoja ja kynttilät paloivat, kuten aina.

Viikonloppuna näen N:n vanhempia. Siitäkin on mennyt tovi, kun olemme viimeksi törmäilleet. Viestiä laitamme kyllä lähes viikoittain, mutta odotan tosi paljon, että näemme nyt ihan kunnolla. Kun N eli, kävimme hänen äitinsä ja isäpuolensa luona vähintään kerran viikossa. Joskus jopa kaksi. Näimme todella usein. Nyt minulla onkin N:n lisäksi ikävä myös hänen perhettään. He ovat niin ihania ihmisiä.

Mietin tänään tulevaa joulua. Se tuli itseasiassa mieleeni siitä, kun olin keittiössä siivoamassa, ja kuulin kun jossain naapurissa soi joululaulut. Jähmetyin oikeasti paikalleni ihmettelemään, kuulenko ihan oikein. Onko tässä talossa todella näin paperinohuet seinät, että kuulen selvästi, mitä kappaletta naapuri kuuntelee? Ja kuunteleeko hän ihan tosissaan jo joululauluja? No jaa, onhan nyt toisaalta jo lokakuun viimeinen päivä. Eihän siihen jouluun enää olekaan kuin vajaa kaksi kuukautta.

Tuon joululauluhetken aikana minusta tuntui ihan siltä, kuin N olisi ollut kanssani siellä keittiössä. Olisimme molemmat pysähtyneet paikoillemme kuuntelemaan sitä laulua, katsoneet toisiamme huvittuneina ja alkaneet nauraa. Näin silmissäni, kuinka se tilanne olisi mennyt. Tiesin, mitä hän olisi sanonut, miltä hän olisi näyttänyt. Vaan hän ei ollut siinä, ei muuten kuin kuvitelmissani. Ihanaa tuntea joku ihminen niin hyvin, että tietää täsmälleen, mitä hän sanoisi jossain tilanteessa. Ja samaan aikaan on maailman suurin vääryys, että kuvitelmani ja muistoni ovat ainoita, mitä siitä ihmisestä on jäljellä. En saa häntä enää koskaan keittiööni nauramaan kanssani naapurin joululauluille. En muuta kuin ajatuksissani. Mutta se ei riitä.

Se joulu. Mietin tänään, millainen joulusta mahtaa tulla. Jouluaattona haluan ehdottomasti haudalle. Minä en ole koskaan jouluisin käynyt hautausmaalla, sillä minulla ei ole ollut ketään, jonka haudalla käydä. Näen mielessäni valkoisen joulun. Näen lumikerroksen hautausmaalla. Näen sellaisen kirkkaan jouluisen päivän. Aurinko paistaa vähän ja on valoisaa ja kaunista. Todellisuus voi olla jotain ihan muuta, mutta sellaisen päivän näen mielessäni. Jouluaaton vietän vanhemmillani. N:n lisäksi tästä joulusta tulee puuttumaan pikkusiskoni, joka on vaihto-oppilaana Amerikassa. Erilainen joulu. Minä ja N olemme aiemmin viettäneet jokaisen joulupäivän N:n äidin luona, sillä siellä on silloin pitkän kaavan mukaan jouluruokailu. Tarjolla on kaikkea mitä kuvitella saattaa, ja paljon muuta. Paikalla sukulaisia ja N:n sisarukset puolisoidensa kanssa. Tänä jouluna en saa kokea samaa. Harmittaa, sillä se on ollut ihana perinne. Voi, kunpa olisin viime jouluna tiennyt, että se jää viimeiseksi yhteiseksi jouluksi. Tai oikeastaan onneksi en tiennyt. Onneksi en tiennyt, mitä on tulossa. Koska jos olisin tiennyt, olisi koko joulu mennyt murehtiessa ja surressa. Nyt viimeisestä yhteisestä joulusta on ihanat muistot. Lämpöä ja rakkautta. Kuten jouluna pitäisi ollakin.

N antoi minulle viime jouluna lahjaksi korttikotelon, jota käytän päivittäin lompakon sijasta. Siellä minulla on N:n käyntikortti. En pysty ottamaan sitä pois. Se oli siellä jo ennen N:n kuolemaa ja on edelleenkin. Välillä otan sen esiin ja luen N:n nimeä, työpaikkaa ja titteliä läpi uudelleen ja uudelleen. Sitten panen kortin takaisin kotelooni, ja jatkan elämää. Välillä on hetkiä, kun on pakko pysähtyä miettimään häntä. Jotkut hetket tuovat hänet elävästi mieleen. Sellaisina hetkinä ikävä puristaa rintaa. Mutta silti elämä jatkuu. Tälläkin viikolla.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Niin paljon rakkautta

Heräsin tänään onnellisena. En niinkään onnellisena siitä, että yöunet jäivät aivan liian lyhyiksi, herätyskello soi aivan liian aikaisin ja työpäivä oli edessä. Enkä niinkään onnellisena siitä, että ulkona oli harmaata, sängyn vieressä oleva tenttikirja muistutti kuinka paljon minulla onkaan vielä luettavaa, ja että N on kuollut. Mutta heräsin onnellisena siitä, että eilen oli hauskaa ja että minulla on niin mahtava tyttöporukka minun elämässäni!

Eilen vietimme tosiaan iltaa opiskelijabileissä täällä kotikaupungissani. Minulla oli tosi hauskaa. Edes sade ei latistanut tunnelmaa, kun kiersimme kaupungin kuppiloita baarikierroksella. Seura oli niin hyvää.

Olen niin onnellinen, että tapasin N:n ja muutin hänen takiaan tähän kaupunkiin, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Ilman N:n tapaamista en olisi koskaan muuttanut tänne, enkä olisi koskaan hakenut tämän kaupungin ammattikorkeakouluun, enkä olisi koskaan tutustunut näihin neljään tyttöön. Se on niin jännä ajatus. Kuinka yksi ilta voi muuttaa koko elämän ja ratkaista kaiken. Jos en olisi lähtenyt risteilylle silloin lauantai-iltana neljä ja puoli vuotta sitten, ei minun ja N:n tarina olisi alkanut enkä tuntisi nyt näitä ihmisiä. Olisin jossain ihan muualla. Se yksi ainoa ilta on johtanut minut tähän näiden ihmisten luo. Hyvä osoitus siitä, että jokainen päivä on tärkeä. Jokainen päivä voi muuttaa loppuelämän. Joka aamu kannattaa nousta, sillä koskaan ei voi tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Kenet tapaa ja mihin se sinut johtaa. Se lauantai-ilta neljä ja puoli vuotta sitten johti minut tähän. Ja tässä on hyvä.

Yhdessä me olemme salaseura. Ja salaseura pitää aina yhtä. Eilen lupasimme toisillemme, että vaikka valmistuminen lähestyy, emme koskaan eroa. Olen kokenut salaseuran kanssa ihan huikean hauskoja hetkiä. Olemme käyneet opiskelijaristeilyillä, monissa bileissä, roadtripillä Suomen ympäri asuntoautolla, pitäneet pyjamabileitä ja ensi vuoden puolelle olemme suunnitelleet ulkomaanmatkaa. Koulussa olemme aina yhdessä. Teemme kaikki mahdolliset ryhmätyöt yhdessä. WhatsApp-ryhmä laulaa monta kertaa päivässä. Enkä voi kylliksi heitä kiittää siitä, miten he tukivat ja auttoivat minua N:n kuoleman jälkeen. He olivat siinä. Tsemppasivat ja auttoivat koulun kanssa ja itkivät minun kanssani. Se ei koskaan unohdu.

En ikinä uskonut saavani koulusta näin ihania ystäviä. Koko tämä päivä on mennyt vain miettiessä, miten ihmeessä olenkaan saanut nämä naiset elämääni. Meistä kukaan ei ole edes kotoisin tältä paikkakunnalta, missä koulumme on! Tulemme kaikki eri puolilta Suomea. Osa kauempaa, osa lähempää, mutta kukaan ei ole tästä kaupungista kotoisin. Mikä tuuri, että olemme tavanneet. Mikä onni!

Tämä on teille, tytöt. Olette kaikki niin rakkaita. 
M, olet aina auttamassa, kun tarvitsen. Kiitos avusta muuton, koulun, kuntosalin ja ihan kaiken suhteen.
V, olet aina kysymässä kuulumiset ja huolehtimassa. Muistan sen yhden illan viime keväältä, kun vain soitit kysyäksesi, miten voin. Se merkitsi minulle paljon.
R, olet hyväsydämisin ihminen, kenet tiedän. Ihailen sitä, kuinka ajattelet ihan kaikista aina vain hyvää. Toivoisin oppivani sellaiseksi itsekin.
T, olet niin hauska ja seurassasi saa aina nauraa. Mutta toisaalta on yhtä luonnollista vaikka itkeä, jos siltä tuntuu. Ihailen fiksuuttasi, enkä ikinä meinaa uskoa, että olet minua nuorempi.

Kiitos ihanat. Salaseura, aina ja ikuisesti ♥ 

tiistai 25. lokakuuta 2016

Valkoinen aamu


Tänään heräsin valkoiseen aamuun. Ensilumi. Istuin hyvän tovin pienessä keittiössäni tuijottamassa ikkunasta hentoisien hiutaleiden tipahtelua maahan. Talvi tekee tuloaan. Kunpa N olisi saanut nähdä tämän. Vaikka ei hän edes pitänyt talvesta. Tänä aamuna hän olisi kironnut, kun autossa on vielä kesärenkaat ja tuskastellut, että nyt alkaa töissä vuoden kiireisin sesonki, kun kaikki muutkin tulevat vaihtamaan renkaansa.

Aika on mennyt todella nopeasti. Lumi oli maassa, kun hän kuoli. Silloin oli kova pakkanen ja paistoi aurinko. Vielä ei ole kovaa pakkasta eikä tänään paistanut aurinkokaan, mutta lähestymme sitä vuodenaikaa. Hassua, kuinka nopeasti kevät, kesä ja syksy menivät. Tietyllä tavalla ne ovat myös menneet sumun peitossa. Erityisesti kevät. Mutta eipä tuo ole ihmekään. 

Tänään oli taas vertaistukiryhmän tapaaminen. Viime viikolla tapaamisesta lähtiessäni mietin, etten haluaisi sen koskaan loppuvan. Mitä sitten, kun ryhmän kaikki 15 tapaamista ovat ohitse? En halua! Ryhmästä on tullut niin tärkeä osa elämää. Ryhmäläiset tuntuvat hassulla tavalla tutuilta ja sieltä saa lohtua. Myös iloa, viimeisinä kertoina olemme nauraneet ja vitsailleet paljonkin. Tänään oli hyvä kuulla, etten ole ainoa, joka on miettinyt näitä asioita. Muilla on ollut samanlaisia ajatuksia. En ennen ryhmän alkua voinut kuvitellakaan, että siellä käyminen on tällaista. Että sinne menoa jopa odottaa. Että siitä tulee yksi elämäni tärkeimmistä jutuista. Siellä on hyvä olla. En koskaan olisi halunnut kuulua tähän ryhmään, ei kai kukaan haluaisi. Mutta nyt olen tosi onnellinen, että tällainen ryhmä on olemassa meitä kovia kokeneita varten. Ihanaa kuulua johonkin, koska viimeisten kuukausien aikana myös yksinäisyys on ollut vallitseva olotila aika useasti.

Loppuviikolla on tiedossa töitä ja yhdet opiskelijabileet. Sekä tenttiin lukua. Tukiryhmässä olemme puhuneet siitä, että itselleen tulisi olla armollinen. Jos jotain asiaa ei huvita tehdä, niin ei tarvitse pakottaa itseään. Ei tarvitse jaksaa kaikkea ja pystyä kaikkeen. Voi, kunpa voisinkin käyttää tätä syynä siihen, ettei minun tarvitsisi avata tuota kammottavaa 800 sivuista tenttikirjaa. Nyt ei huvita, mutta valitettavasti tieto ei tartu päähäni laiskottelemalla. Sen verran kunnianhimoinen olen, että vaikka en saisi kursseista huippuarvosanoja, aion päästä niistä läpi. Haluan, että valmistumispäivänäni tuolla pilvenreunalla istuu yksi tyyppi, joka ajattelee: "Siinäpä vasta taistelija ja selviytyjä, joka ei koskaan luovuta. Suoritti ammattikorkeakoulunkin tämän kaiken keskellä. That's my girl!"

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Hyvä viikonloppu

Nyt on hyvä viikonloppu takana. Perjantaina kävin pyörimässä ystäväni kanssa I love me -messuilla. Ja lauantaina näin tyttökavereitani kuohuviinin, herkkujen ja juoruilun merkeissä. Tämän kaltaiset illat tekevät hyvää. Tällaisina iltoina tunnen olevani elossa. Kun skumppa nousee ihan pikkuisen päähän ja ympärillä on ihmisiä sieltä parhaasta päästä. Kun joku hölmö juttu naurattaa, ja loppujen lopuksi kukaan ei edes muista, mille tässä nyt nauretaan, vaan nauretaan siksi, että naurattaa. Ja kun nauru loppuu, se alkaa uudestaan, kun joku muistaa sen äskeisen jutun ja alkaa taas nauraa. Silloin jos koskaan on elossa. Silloin jos koskaan tuntuu, että tässä kaikessa on sittenkin jotain järkeä. Että elämä jatkuu ja minun kuuluu jatkaa sen mukana.

Tyttöjen kanssa jutellessa aiheet pyörivät monesti miesten ympärillä. Ei tietenkään aina, mutta usein. Tässä seurassa todella usein. Muistelimme menneitä suhteitamme (ja muut tytöt ehkä hieman nykyisiäänkin) ja mitä kaikkea typerää miehet ovat tehneet. Kuinka ääliöitä miehet osaavat olla. Päässäni pyöri sillä hetkellä kaksi ajatusta. Onpa helppoa olla sinkku, kun ei tarvitse huolehtia tuollaisista miehistä ja heidän tempauksistaan, vaan voi elää täysin itselleen. Ja: Minulla on ollut ihan mielettömän hyvä mies, enkä tule enää ikinä löytämään yhtä hyvää. Ystävieni juttuja kuunnellessa mietin, kuinka epäkohteliaita ja huonokäytöksisiä miehet osaavatkaan olla! Ja olenhan minä sen nähnyt ihan itsekin tämän elämän aikana. Hyviä miehiä on harvassa. Ja vasta nyt tajuan, kuinka hyvän minä olin löytänyt. Olin onnistunut jostain kummasta löytämään miehen, joka siivosi, teki ruokaa ja laittoi kynttilät palaamaan, kun tulin töistä kotiin. Joka kertoi joka päivä rakastavansa ja kehui minua. Joka föönasi ja harjasi hiukseni aina hiustenpesun jälkeen. Joka kertoi äidilleen olevansa minun kanssani onnellinen. N oli niin hyvä mies. Olen toki toiveikas, että uusi rakkaus tulee minua vastaan vielä joskus, mutta suoraan sanoen todennäköisyys sille, että vastaan tulisi joku yhtä hyvä tyyppi, on sangen vähäinen. Minulla oli ihan helvetin hyvä mies. Enkä haluaisi sanoa tuota lausetta imperfektissä.

Keskiyöllä kotiin lähtiessä näin vain pariskuntia. Värjöttelin bussipysäkillä ja vieressä rakastunut pari pussaili toisiaan. He näyttivät niin kadehdittavan onnellisilta. Jäin bussista pois vanhempieni luona ja menin heille yöksi. Kävelymatka bussipysäkiltä heidän luokseen toi mieleen viime kevään. Sen ajan, kun olin muuttanut takaisin heidän luokseen. Ei oikein edes tehnyt mieli mennä sisälle, kun näin sen talon. Nyt yhdistän sinne niin paljon muistoja. Siellä ollessani muistan kirkkaimpana ne surulliset kuukaudet, jotka asuin siellä. Ne, joita en haluaisi muistaa. Mutta rakastan sydämeni pohjasta ihmisiä, jotka siellä asuvat. Heitä on aina ihana nähdä.

Tänä iltana kävin isäni ja sisarusteni kanssa katsomassa lentopallopeliä. Teimme sitä paljon keväällä. Perheeni kannustaa innokkaasti kotikaupunkiamme ja käy katsomassa kaikki kotipelit. Keväällä lähdin jokaiseen mukaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Muistan ensimmäisen pelin, johon raahauduin pakolla mukaan reilu viikko N:n kuoleman jälkeen. Otimme siskojeni kanssa meistä valokuvan, jossa yritän hymyillä. Näytän karmealta. Se naama ei ole hymyä nähnytkään. Nyt muistot tulvivat mieleeni urheiluhallissakin. Mutta toisaalta tunsin olevani hemmetin vahva. Kun ensimmäistä kertaa istuin siellä katsomossa, elämäni oli juuri hajonnut palasiksi, enkä uskonut selviytyväni. Olin täysin rikki ja eksyksissä. Nyt siellä istui ihan eri tyttö. Aikaa on kulunut vasta reilu kahdeksan kuukautta, mutta silti siellä katsomossa oli joku muu. Joku, joka uskoo elämään ja tulevaisuuteen. Joku, joka pärjää omillaan. Joku, joka on edelleen aika eksyksissä, mutta joka näkee silti valonpilkahduksia joka päivässä.

Meidän joukkueemme voitti. Tietysti. Ei tähän viikonloppuun olisi sopinut, että he olisivat hävinneet. Lähdin hymy huulilla kotiin. Ihanaa päästä nukkumaan omaan sänkyyn. En nuku missään muualla näin hyvin. Rakastan tätä asuntoa, onneksi saan kutsua tätä kodikseni. On minulla kyllä asiat aika hyvin. Melkein tekisi mieli kirjoittaa, että olen onnellinen, mutta en kirjoita. En vielä. Mutta sanotaanko niin, että on hetkiä ja välähdyksiä, jolloin olen onnellinen. Oikeastaan hyvin hyvin onnellinen.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Entä, jos minäkin kuolen nuorena

Minuun iski yhtäkkiä ihan kamala ajatus. Mitä, jos minäkään en elä pidempään, kuin 27-vuotiaaksi? Mitä, jos minulla on edessä ihan samanlainen kohtalo? Eihän sitä voi kukaan tietää. Nyt minä ymmärrän entistä paremmin, että tämä kaikki saattaa ihan oikeasti päättyä huomenna. Mutta siltikään en ole aiemmin miettinyt sen kummemmin, että saatanhan minäkin kuolla nuorena. Kuka tahansa saattaa. Näen mielessäni pitkän elämän itselleni. En ole miettinyt aiemmin, etten välttämättä saakaan pitkää elämää. Ymmärrän nuorena kuolemisen mahdollisuuden, mutten ole aiemmin kuvitellutkaan itselleni käyvän niin.

Nyt se ajatus on kalvanut mieltäni paljonkin. Mitä, jos minulla olisikin jäljellä vain kaksi vuotta? Tiedän, että on ehkä maailman turhinta miettiä tällaista. Siltikin olen viime päivinä saanut itseni kiinni miettimästä tätä asiaa vähän turhan usein.

Siispä inspiroiduin tekemään listan. Ennen, kuin täytän 27 vuotta, aion
  • opetella juomaan viiniä.
  • matkustaa johonkin Eurooppaa kauemmas. En ole vuosiin käynyt muualla, kuin korkeintaan Kanarialla ja Turkissa. Maailmassa on niin paljon enemmänkin nähtävää. En tosin tiedä, kenen kanssa aion reissata. Se lienee vaikein osuus tämän haaveen toteuttamisessa.
  • löytää työn, josta pidän. Ainakin jonkin verran
  • kartuttaaa säästötilillä olevaa summaa mahdollisimman paljon. Jos kuolen 27-vuotiaana, enkä ehdi ostaa omaa asuntoa, onpahan ainakin rahat valmiina hautajaisiin ja muihin järjestelyihin. Ne nimittäin maksavat aivan tuhottoman paljon.
  • elää mahdollisimman stressitöntä elämää ja lakata ajattelemasta, mitä kaikki muut ajattelevat.
  • valvoa koko yön siksi, että on hauskaa. En siksi, että itkettää.
  • mennä autokouluun.
  • luovuttaa verta.
  • opetella paremmaksi ruoanlaittajaksi.
  • ottaa paljon enemmän valokuvia.
  • hypätä benji-hypyn tai tehdä jotakin muuta hurjaa.
  • opetella ensiaputaidot.
  • matkustaa parhaan ystäväni kanssa pariksi päiväksi johonkin Euroopan kaupunkiin shoppailemaan.
  • tehdä vanhempani ylpeiksi. Ainakin yrittää. En tiedä miten, mutta jotenkin. Tuntuu, että vanhempani eivät ole kovin ylpeitä esimerkiksi opiskeluun liittyvistä valinnoistani.
  • tehdä jotain järkevää ja merkittävää. En tiedä, mitä tämäkään on. Haluaisin tehdä työtä, josta on jollekin jotain hyötyä tai apua. Nykyinen työpaikkani ei ole sellainen. Suoraan sanoen nykyinen työni on aika turhanpäiväistä. Vaikka pidänkin työpaikastani, olisi kiva tehdä jotain tärkeämpää.
Tämän listan tekeminen oli siinä mielessä uutta minulle, etten ole osannut N:n kuoleman jälkeen suunnitella juuri mitään. Elän melkolailla päivä, korkeintaan viikko kerrallaan. En ole oikeastaan edes uskaltanut suunnitella mitään, koska pelkään, että kaikki suunnitelmani menevät kuitenkin pieleen. Pelkään, että kaikki hyvä viedään minulta kuitenkin pois. En haluaisi pettyä, joten parempi jättää suunnittelematta. Mutta ehkä pikkuhiljaa voisi kääntää katseen tulevaisuuteen. Siellähän se elämä on. Ei menneisyyteenkään voi jäädä roikkumaan, se ei palvele minua ollenkaan. Suunnitelmani eivät ole kummoisia tai tarkkojakaan. Moni niistä on helppo toteuttaa. Toiset eivät ehkä niinkään. Ja loppujen lopuksi, pääasiahan on, että suunnittelee, ja näkee tulevaisuuden toiveikkaasti. Sitä minun täytyy nyt opetella. Ja lakata murehtimasta tällaista.

maanantai 17. lokakuuta 2016

244 päivää

Olen viime aikoina miettinyt valtavan paljon N:n kuolemaa edeltänyttä ja heti sen jälkeistä aikaa. Melkein joka päivä. Mietin kerta toisensa jälkeen sairaalassa oloa, sitä kun näin N:n viimeistä kertaa ja ylipäätään niitä ensimmäisiä päiviä ja viikkoja. Se oli elämäni kamalinta aikaa. Se aika tuntuu olevan kummallisen sumun peitossa. Muistan pieniä yksityiskohtia hämmentävän tarkasti, mutta kokonaisuutena esimerkiksi ensimmäinen viikko on täysin pimennossa. Mitä olen tehnyt silloin? Miten ylipäätään olen selvinnyt? Miten olen jaksanut nousta aamulla ylös sängystä, millä olen pystynyt perustelemaan itselleni, että tänäänkin kannattaa nousta, mistä olen saanut sen voiman? Tuntuu hullulta. Kuin se en olisi ollut minä. Toisaalta se kaikki tuntuu eiliseltä. Toisaalta siitä tuntuu olevan valovuosia. Tänään siitä on kahdeksan kuukautta.

Se on melko pitkä aika itseasiassa. Kahdeksan kuukautta on 244 päivää. Niin kauan olen ollut ilman häntä. Normaalissa elämässä kahdeksan kuukautta ei loppujen lopuksi ole aika eikä mikään. Se menee nopeasti. Vuodenajat vaihtuvat ja päivät kuluvat. Nyt minä olen työstänyt tätä yksinjäämistä ja surua 244 päivää. Niin monena päivänä olen miettinyt tätä. Pohtinut, itkenyt, muistellut, työstänyt. Ihan jokaikinen päivä. Ja useana yönäkin. 244 päivässä pääsee aika pitkälle. Uskoisin siinä olevan tarpeeksi päiviä, jotta tämän asian voi sisäistää. En onneksi enää herää siinä uskossa, että N on elossa. Tiedän, ettei hän ole. Olen sisäistänyt ja ymmärtänyt sen kyllä. Siihen on ollut riittävästi aikaa. 244 päivää on pitkä aika, jos joutuu aktiivisesti työstämään jotakin asiaa tuntikausia päivässä.

En ole aiemmin miettinyt näin paljon niitä ihan viimeisiä ja ensimmäisiä hetkiä. Ehkä en ole halunnut miettiä. Ehkä se on ollut liian tuskallista. Nyt mieli hakeutuu jostain kumman syystä jatkuvasti sinne sairaalaan ja N:n vuoteen ympärille. Vanhempieni kotiin ja puhelinsoittoihin ystävilleni. Se on varmasti hyvä asia. Vaikka ne muistot itkettävät ja satuttavat enemmän kuin voin millään sanoilla kuvailla, on tämäkin vaihe käytävä läpi. Ja kun olen muistellut ne hetket tarpeeksi monta kertaa, pääsen ehkä taas eteenpäin. Kai nekin hetket täytyy jotenkin käsitellä. Ehkä joskus tulee päivä, kun ne eivät satuta ihan näin paljoa. Tai ehkä ei tule. Mistäs sitäkään tietää.

Mutta tuskallista se on. On ihan kamalaa muistella sitä hetkeä, kun lähdin pois hänen luotaan tietäen, etten näe häntä enää koskaan. Että elintoimintoja ylläpitävät koneet tullaan sammuttamaan pian. Hän oli vielä silloin niin elävän näköinen. Lämmin. Sen on täytynyt olla elämäni vaikein hetki. Kävellä pois jonkun sellaisen luota, jota rakastaa kaikista eniten. Heihei rakas. Muistan sairaanhoitajan pyyhkineen kyyneleitään, kun hän saattoi minut ulos huoneesta. Muistan kysyneeni joltain, en edes tiedä keneltä, eikö häntä voitaisi vain herättää. Kukaan ei tainnut vastata. Muistan ensimmäisen käyntini meidän asunnollamme N:n kuoleman jälkeen. Halusin mennä yksin. Muistan itkeneeni ja olleeni väsynyt ja voimaton. Koti näytti niin valoisalta helmikuun auringonpaisteessa. Minun mieleni ei ole koskaan ollut yhtä musta.

Viime päivinä olen itkenyt. Myös nauranut, mutta iltaisin itkenyt. Eikä se ole huono asia. Ehkä kyyneleiden mukana poistuu pisara kerrallaan paloja tästä ahdistuksesta. Ainakin aamuisin tuntuu, että on helpompi hengittää. Hyvä niin. Hengittäminen on aivan liian aliarvostettua. Välillä se on ainoa asia, jota jaksaa tehdä. Ja niinä hetkinä ei muuta tarvitse jaksaakaan.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kuka voisi kellot seisauttaa

Välillä ahdistun ajankulusta. Tämäkin viikko on mennyt ihan hujauksessa! Ja edellinen, ja sitä edellinen. En edes muista, mitä olen tällä viikolla tehnyt. Enkä pahemmin muista mitään viime kuukaudestakaan. Kävin risteilyllä ja opiskelijabileissä, joissa esiintyi JVG. En muista menneestä kuusta mitään muuta, ellen ihan toden teolla ala muistella. Joka tiistai on vertaistukiryhmä. Se on ainoa säännöllinen asia elämässäni. Elän tiistaista tiistaihin. Ryhmän tapaaminen on ainoa asia, jonka osaan sanoa ensi viikosta ilman kalenteria. Elämäni on todella epäsäännöllistä. Joinakin päivinä olen koko päivän sisällä, kun ei ole mitään menoa. Toisina lähden aamukahdeksaksi kouluun ja sieltä suoraan töihin, josta pääsen iltakahdeksalta. Suurimman osan viikonlopuista olen töissä. Siksi en odota viikonloppuja samalla tavalla, kuin moni muu.

Eilen katselin työpaikkani ohi kulkevia nuoria. Jotka mölysivät, nauroivat liian kovaa ja joivat energiajuomia. Joiden suurin murhe on kotiintuloaika tai tykkääköhän tuo poika minusta. He ovat niin ihanan nuoria! Eilen tunsin itseni niin kamalan vanhaksi töissä. Tähänkö on tultu? Katselen kateellisena minua kymmenen vuotta nuorempia teinejä, jotka ovat todella ärsyttäviä. Ehkä he ovat ärsyttäviä juuri siksi, että ovat niin nuoria? Tajuan, ettei aika menee koskaan taaksepäin. Olen päivä päivältä vanhempi. Lähestyn kokoajan kolmeakymmentä, ja vaikkei se ole paljon, se on silti paljon.

Se on paljon, kun miettii, kuinka lähtöpisteessä taas olen.

Ja se on paljon, kun vertaan itseäni kavereihini, jotka ovat kolmekymppisinä seurustelleet reilusti yli kymmenen vuotta saman miehen kanssa! En saisi vertailla, mutta teen sitä silti. En tiedä, miksi minua ärsyttää ajatus, että kun kaverini ovat seurustelleet kymmenen vuotta, minulla tulee täyteen hyvällä tuurilla ehkä yksi vuosi. Jos ikinä ylipäätään löydän ketään. Harmittaa ja ärsyttää tulla kaikkia jäljessä. Pitäisi päästä eroon tällaisista ajatuksista, mutta en voi niille mitään. Mistä olen edes saanut päähäni, että kaikkien kavereideni suhteet kestävät siihen kolmeenkymppiin asti?! Ihan mitä tahansa voi tapahtua.

Ja toisaalta. Siihen on vielä viisi vuotta, kun se pelottava kolmenkympin raja menee rikki. Viidessä vuodessa voi tapahtua vaikka mitä! Saatan olla viiden vuoden päästä onnellisempi, kuin ikinä. En välttämättä ole, mutta saatan olla. Minä tunsin N:n vain vajaat neljä vuotta. Ja kuinka paljon minä koin siinä ajassa? Minä sain siinä ajassa niiiin paljon rakkautta ja uusia kokemuksia. Eivät ne vuodet aina merkitse kaikkea. Saatoin kokea neljässä vuodessa N:n kanssa paljon enemmän, kuin joku toinen pari, joka on seurustellut puolet pidempään.

Eivät ne vuodet aina merkitse kaikkea. Pitkä elämä ei automaattisesti ole hyvä. Eikä lyhyt elämä ole huono. Uskon, että N:n elämä oli todella hyvä ja onnellinen, vaikka se loppuikin liian aikaisin. Muutamaankin vuoteen voi mahtua roppakaupalla rakkaudentäyteisiä hetkiä ja hurjia seikkailuja.

Life is not measured by the number of breaths we take, but by the moments that take our breath away. Pidän tästä lauseesta. Eivät ne vuodet. Vaan se sisältö, se mitä teet, näet ja koet. Minun täytyisi lakata murehtimasta ajankulua. Sille kun en todellakaan mitään voi. Se kulkee eteenpäin, halusin tai en. Minun tehtäväkseni jää täyttää se aika ja elämäni ihanilla asioilla. Kokemuksilla, ihmisillä, naurulla, rakkaudella. Niin, että jos kuolisin tänään, kuolisin onnellisena.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Tämä kaupunki

Päästyäni tänään iltavuorosta ja kävellessäni lyhyen matkan kotiin kaupungin keskustan läpi, en voinut olla miettimättä. Miten ihmeessä olen joutunut tähän tilanteeseen? Miten tällaista voi tapahtua?

En voi uskoa, että asun yksin tässä kaupungissa. Muutin tänne N:n kanssa reilu neljä vuotta sitten. Sitä aiemmin en ollut edes käynyt täällä. Ja vaikka halusin muuttaa, koska olin halunnut vaihtelua kotikaupungistani jo monta vuotta, ei tämä silti tuntunut kodilta. En pitänyt tästä kaupungista. Onneksi minulla oli N, koska kirjaimellisesti yhtään mitään muuta ei ollut. Jos joku olisi sanonut, että neljän vuoden päästä asut tässä kaupungissa yksin, olisin nauranut. Hyvä vitsi. En ikinä asu tässä kaupungissa yksin. Jos minä ja N eroamme, en varmasti jää tänne. Muutan pois mahdollisimman nopeasti tästä kamalasta kaupungista, eikä muuten tule ikävä.

Niin. Nyt neljä vuotta myöhemmin joudun toteamaan itselleni, että asun sittenkin tässä kaupungissa. Yksin. Nyt minulla ei edes ole häntä minun kanssani. Olen aivan täysin, pohjattoman, suunnattoman yksin. Kaupungissa, josta en edes pidä. Onhan minulla täällä koulukavereita ja yksi parhaista ystävistäni. Onneksi. Mutta ei se ole sama.

En ole koskaan eläissäni ollut näin itsenäinen ja vahva. Kotimatkalla tajusin yhtäkkiä, että minä herranjumala sentään asun eri kaupungissa kuin perheeni. Minulla ei ole täällä perhettä. Eikä poikaystävää. Olen aivan yksin, on pelkkä minä. Tässä kaupungissa ei minulla ole ketään, mutta silti tässä kaupungissa on kaikki, mitä omistan. Täällä on minun kouluni ja työpaikkani. Muuta ei ole. Ei täällä, eikä missään muualla. Ja vaikka pidän työpaikastani, se muistuttaa minua siitä vanhasta elämästä, jonka omistin. Jota en koskaan enää saa.

Kun kävelen perjantai-iltana töistä kotiin, on tämä kaupunki pimeä, mutta silti elossa. Ravintoloissa ja pubeissa on ihmisiä. Katson niiden tunnelmallisiin pöytiin, joissa istuu miehiä ja naisia treffeillä. Ensitreffeillä, vuosipäivätreffeillä, muuten vaan treffeillä. Tuntuu niin pahalta. Tietyömaa katkaisee autotien, on katkaissut jo vaikka kuinka kauan. Ravintolan kyltti loistaa valoa kadulle. Ihmisiä tupakalla. Mäkkärin edessä mölyäviä teinejä. Juna-asemalle pysähtyy juna pari kertaa tunnissa. Aseman vieressä on suuri puu, joka on täynnä mustia lintuja, jotka raakkuvat ihan järkyttävän kovaa. Ne ovat siinä joka ilta, kun tulen töistä. Olisivat joskus hiljaa.

Kello lähestyy puolta kahta. Yöllä. Ei väsytä sitten tippaakaan, ja huomenna odottaa aamuvuoro. Välillä on niitä päiviä, kun en jaksaisi hymyillä enää yhdellekään asiakkaalle, vaikka tiedän, että on pakko. Ja tiedän, että työpaikkani on yksi tärkeimpiä juttuja, joita minulla nyt on. Joita minulla enää on.

Minun piti rakentaa elämäni tähän kaupunkiin. Olin sopeutumassa tänne ja aloin jopa pitää tästä. Olimme ostamassa asuntoa täältä. Nyt en malta odottaa sitä päivää, kun pääsen pois. Kuvittelen poismuuttamisella pääseväni karkuun tätä kaikkea. Sehän on valetta. Vaikka muuttaisin toiselle puolelle maapalloa, en pääse elämääni karkuun. Eikä tämä kaupunki edes ole niin paha. Ei ihan oikeasti ole. Välillä vain surettaa niin pirusti olla niin pirun yksin. Mutta samaan aikaan joudun myöntämään itselleni, että olen yksin, minne tahansa muuttaisinkin. En olisi tämän onnellisempi tai onnettomampi missään muuallakaan. Ei se ole tämän kaupungin vika, että minua itkettää keskellä yötä. Mutta kenen vika se sitten on? Miten voi olla mahdollista, että minulle tapahtui näin?

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Hauskoja faktoja N:stä osa II


  • N lähti kerran poikien kanssa saunomaan ja viettämään iltaa. Hän oli ottanut mukaansa pyykkinarulta puhtaan t-paidan, jonka hän oli laittanut saunan jälkeen baariin päälle. Seuraavana aamuna ihmettelin, olitko todella pitänyt tätä paitaa baarissa??!! Kyseessä oli minun vanha kulahtanut XL-kokoinen hiustenvärjäyspaitani, joka oli yltäpäältä hiusväritahroissa. Se päällä hän sitten oli viettänyt illan yökerhossa. Voi tsiisus, on mahtanut olla näky.
  • N rakasti torkuttamista. Useana aamuna hän ei ehtinyt suihkuun ennen töihin lähtöä, vaan hän pesi hiuksensa nopeasti keittiön tiskialtaassa. N:n shampoo kuului meidän keittiön vakiovarusteisiin.
  • Irtokarkkeja ostaessa N laski jokaikisen karkin. Koska hänellä täytyi olla aina täsmälleen saman verran mustia ja värikkäitä karkkeja. Hän söi ne pareina. Tästä syystä emme koskaan voineet ottaa yhteistä irtokarkkipussia. Hänen tarkka järjestyksensä olisi muuten mennyt sekaisin.
  • N harrasti pienenä partiota ja miekkailua.
  • N kävi kerran ilmaisessa näöntarkastuksessa ja sen seurauksena osti itsellensä silmälasit. Hän ei tosin käyttänyt niitä koskaan. Ei kertaakaan! Ei kuulemma kehdannut....
  • Auto oli N:lle kaikki kaikessa. Se piti pestä vähintään kerran viikossa ja monesti hän jäi työpäivän jälkeen työpaikallensa rassaamaan milloin mitäkin autoon liittyvää.
  • N oli vähän itkupilli. Hän saattoi minun tapaani itkeä leffoja katsoessa. Tämä on yksi piirre, jota hänessä arvostin ja rakastin kaikista eniten. Hän uskalsi itkeä ja näyttää tunteensa.
  • N:lla oli vasemmassa korvassa korvis, jonka kävimme hänelle yhdessä laittamassa. Se taisi alunperin olla minun ideani, että laitetaan hänelle korvis. Mutta hän tykästyi siihen itse ihan hirveästi ja tilasi netistä monesti uusia koruja. Hän otti korviksen aina yöksi pois, ja monena työaamuna hän palasi vielä autoltaan takaisin kotiin hakemaan unohtuneen korviksen. Mihinkään ei voinut lähteä ilman.
  • N ei koskaan lähtenyt ilman kelloakaan mihinkään. Hän laittoi kellon ranteeseen, jos lähdimme kotoa hänen vanhemmillensa kymmenen minuutin automatkan päähän saunomaan! Kello piti aina olla ranteessa.
  • N toi minulle kerran kukkapuskan tullessaan töistä kotiin. "Nää on sulle!". Myöhemmin illalla hänelle tuli huono omatunto, ja hän joutui paljastamaan, että oli saanut kukat asiakkaaltaan, eikä ollut niitä todellakaan ostanut minua varten.
  • N osti aina jouluna minun äidilleni jonkun joulukukan, jonka hän antoi jouluaattona. Nyt kun pohdin asiaa tarkemmin, hän on varmaankin ostanut useammin kukkia minun äidilleni, kuin minulle.
  • N oli joskus pienenä ollut kalastamassa, ja hänen veljensä oli onnistunut heilauttamaan onkea niin, että ongenkoukku lävisti N:n korvalehden.
  • N rakasti saunomista yli kaiken. Meillä ei ollut omaa saunaa, mutta kävimme joka viikonloppu N:n vanhemmilla saunomassa. Kun olimme ostamassa omaa asuntoa, asetimme molemmat yhden kriteerin, joka asunnon pitää täyttää. Minun kriteerini oli, että asunnon täytyy olla aivan keskustassa. N:n kriteeri oli, että siinä pitää olla sauna.
  • Jos N:lla olisi ollut rahaa hankkia kaikki, mitä hän olisi halunnut, hän olisi omistanut traktorin, veneen, vesiskootterin, mönkijän, helikopterin, kaivinkoneen, moottoripyörän, asuntoauton, bussin, moottorikelkan ja ainakin kolme erilaista supertehokasta ja nopeaa autoa. Tässä olivat vain ne, joista muistan hänen oikeasti puhuneen. Seuraava henkilöauto, jonka N olisi ostanut, olisi ollut Audi. Kulkupelit olivat N:n kiinnostuksen kohteiden ykkössijalla. Mikroauton hän omistikin. Ja peräkärryssä kulkevan paljun.
  • N:n lempikauppa oli Motonet. Hän olisi voinut pyöriä siellä tunteja. Vaatekaupoista suosikki oli New Yorker ja ruokakaupoista Prisma.
  • N:lla on yhteensä neljä sisarusta vanhempiensa uusista liitoista. Joskus pienenä oli koulutehtävässä kysytty, kuinka monta sisarusta hänellä on. N oli kirjoittanut kaksi. N:n äiti oli kotona kysynyt, miksi ihmeessä olet tällaista mennyt kirjoittamaan. "No en mä nyt neljää viittinyt laittaa, kauheen noloa ois kirjottaa että on niin monta sisarusta, kaikki ois nauranu". Voi pieni N...
  • N:n nimimuisti oli onneton. Olimme seurustelleet ehkä vuoden, eikä hän edelleenkään muistanut siskoni nimeä! Perusteluna oli, että käytin hänestä aina lempinimeä, eikä hän mukamas tiennyt oikeaa. Niin varmaan.
  • N oli hyvä lähes tulkoon kaikessa. Jaksoin yllättyä loppuun asti aina vaan uudestaan siitä, kuinka hän osasi mitä vaan. Hän teki hyvä ruokaa, osallistui kotitöihin, pesi aina meidän asuntomme ikkunat, osasi korjata kaiken, tiesi autoista kaiken, tiesi elektroniikkavehkeistä kaiken, tuli äärimmäisen hyvin toimeen vanhempieni kanssa, mummoni oli aivan lääpällään häneen, hän oli ahkera työntekijä, hyvä asiakaspalvelija, hyvä puhumaan, hyväkäytöksinen. En keksi asiaa, jota hän ei olisi osannut. Hän oli hämmentävän taitava. Monitoimimies. Minun supermieheni. Olen suorastaan kateellinen, että hän oli niin hyvä ihan kaikessa. Ja samaan aikaan olen mahdottoman kiitollinen, että sain niin hyvän ja taitavan miehen rinnalleni.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Muistot ei katoa

"Sinulla on kuitenkin muistot, joita kukaan ei vie pois. Pidä se aina mielessä."

Niin sanoi kriisityöntekijä minulle viikko N:n kuoleman jälkeen. Niin sanoi moni muukin. Alussa tuo lause aiheutti suorastaan ärsytystä ja entistä enemmän surua. Mitä minä teen muistoilla, kun se muistojen toinen osapuoli on kuollut?! Miten ne ihanat hetket muka lämmittävät mieltä, kun tulevaisuus on täynnä pelkkää tuskaa? Muistothan vain tuottavat pahaa mieltä, kun en kuitenkaan saa enää kokea niitä hetkiä hänen kanssaan!

Enää en ajattele niin. Nyt osaan vaalia muistoja ja olla niistä äärimmäisen kiitollinen. Nyt muistot tuottavat jo hyvää mieltä ja hymyä. Osaan ajatella, että onneksi sain ne hetket. Onneksi saan pitää edes ne, kun kaikki muu vietiin. Enää muistot eivät aiheuta kyyneleitä, kuten ne alussa tekivät. Tietysti välillä ne saavat itkemäänkin, mutta pääasiassa ne lämmittävät. Vajaaseen neljään vuoteen mahtuu paljon muistoja. Ja yritänkin muistella mahdollisimman paljon ja usein, etten vain unohda. Tiedän, että vuosien saatossa muistot haalenevat. Nyt ne ovat kaikista kirkkaimmat. Yritän muistella päivittäin, jotta ne ihanat asiat ja muistikuvat pysyisivät mielessäni mahdollisimman kauan.

On jännää ajatella, mitä muistan hänestä ja meidän suhteestamme 30 vuoden päästä. Olen silloin päälle viisikymppinen. Ajattelenko häntä vielä silloin? En varmasti päivittäin, mutta ehkä silloin tällöin. En usko, että varsinaisesti ikävöin häntä enää silloin. En sillä lailla, kuin nyt. Varmasti muistelen häntä ja koko tätä kamalaa tapausta, mutta en tunne enää tällaista viiltävää ikävää. Toivottavasti olen saanut elämääni paljon muita hyviä asioita, jotka antavat rakkautta.

Vaikka ikävä joskus vuosikymmenien saatossa muuttaisi muotoaan tai lakkaisi kokonaan olemasta, en silti unohda häntä koskaan. En minä koskaan unohda, että sulhaseni kuoli, kun olin 24-vuotias. Se on aina minussa. Se kokemus ja ne tunteet ovat aina minussa. Tämä muutti minut lopullisesti. Tämä muutti loppuelämäni peruuttamattomasti. Olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin, ostanut talon ja toivon mukaan saanut lapsia. Tämä muutti koko loppuelämäni ja kaikki suunnitelmani, joita olin koskaan tehnyt. Se ei koskaan poistu minusta. Kannan tätä mukanani hautaan asti. Ja vaikka en 30 vuoden päästä enää mieti häntä aktiivisesti päivittäin, jotain tästä kokemuksesta säilyy silloinkin. Sellainen tietty arvo- ja ajatusmaailma. Tulen aina olemaan kiitollinen tästä elämästä. Tulen arvostamaan ja rakastamaan läheisiäni enkä valita pienistä. En pidä asioita itsestäänselvänä ja tajuan, että kaiken voi menettää hetkessä. Osaan vaalia muistoja ja ymmärrän, että kun elämässä menettää kaiken, ovat ne ainoa asia, mitä jää jäljelle. Ja ne kantavat, vaikkei siihen aina itse jaksa uskoakaan.

Yksi ihanimmista yhteisistä muistoistamme. Tässä kuvassa olemme juuri palanneet Kanarian matkalta kotiin tasan kaksi vuotta sitten. Odotimme matkalaukkujamme lentokentällä. Odotimme kaikkea sitä elämää, joka meillä piti olla edessä.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Vain elämää

Vain elämää. Siinäpä vasta TV-ohjelma, jota katsoessa itken jokaikinen kerta. Minusta tuntuu, että jokainen jakso pyörii kuoleman ympärillä. Kaikilta on kuollut joku rakas. Hirveän surullista. En enää muista, onko kuolema ollut näin paljon esillä aiemmilla kausilla. Vai kiinnitänkö siihen nyt vain enemmän huomiota? Mikael Gabrielin jakso oli pahin. Vollotin kuin pikkulapsi. Myös Chisun jakso oli paha, kun karismaattinen Hector esitti Tuu mua vastaan. Minun biisini. Se kappale linkittyy niin vahvasti siihen päivään, kun N kuoli. Siihen automatkaan sairaalalle. Ja siitä yksi lause päätyikin blogini nimeksi. Anna Puun päivää odotan myös pienellä kauhulla, sillä hänen lyriikoitaan luin N:n arkun vieressä muistovärssynä. Saa nähdä, kuullaanko jaksossa kyseinen biisi. Miten kaikki nämä minulle merkittävät artistit ovat mukana juuri tällä kaudella?

Huomaan kiinnittäväni kuolemaan paljon enemmän huomiota, kuin aiemmin. Kuolema on sanana minulle kuin punainen vaate. Kuulen sen aina. Se särähtää aina korvaan. Siinä on nyt erilainen kaiku, kuin koskaan aiemmin. Bongaan sitä sanaa ihmisten puheista, lehdistä, kappaleista. Mutta en silti halua, että ihmiset välttelevät sitä sanaa minun seurassani. Sehän on sana siinä missä muutkin. En mene rikki, vaikka sen sanoo ääneen. Olen huomannut ihmisten menevän hämilleen, jos he vahingossa sanovat sanan ääneen seurassani. "Mä nukuin varmaan kaks tuntia viime yönä, oon ihan kuoll... tosi väsyny.", "Ihan hirvee kurkkukipu, mä kuolen tähän. Tai siis tarkotan että...". Lauseet katkeavat kesken. Sana on jo puoliksi tullut, kun ihmiset huomaavat, ettei sitä voi sanoa minulle. Kyllä voi. Kyllä sen voi sanoa. Saatan itsekin käyttää sitä ties missä yhteyksissä, mutta toki paljon vähemmän, kuin aiemmin. Se ei enää tule suustani ulos yhtä kepeästi, kuin aiemmin.

Tänään vedin spontaanit kiitollisuusitkut Vain elämään jälkeen. Itketti, koska tuli tosi kiitollinen olo. Minulla on ollut ihan pirun hyvä elämä! Olen saanut niin paljon. Minulla oli hyvä lapsuus. Ei ikinä puutetta mistään. Minulla on opiskelupaikka ja työpaikka. Asioita, joista monet vain haaveilevat. Minulla on kiva koti, joka on sisustettu minua miellyttävillä kalusteilla ja tekstiileillä. Minulla on pankkitilillä rahaa ja vaatehuone täynnä vaatteita ja kalliita käsilaukkuja. Minulla on ihana perhe ja nippu ystäviä. Sain pitää ihanan miehen melkein neljä vuotta. Ja ihanan miehen perhe ja suku kohtelevat minua edelleen kuin omaansa. Miten voin ikinä pyytää tämän enempää? Ansaitsenko tämän kaiken hyvän? En uskalla enää toivoa yhtään mitään, koska olen jo saanut niin paljon. Tuntuisi melkein kiittämättömältä toivoa jotakin. Olen ollut onnekas. Minulla on kaikki oikeasti ihan hyvin. Tällaista tämä elämä on. Välillä myrskyää niin, ettei pysy pystyssä. Mutta sen vastapainona on jotain hyvääkin. Kaikkea kallisarvoista. Vain elämää. Sehän on tärkeintä, vai mitä? Että on elämä. Sairaan rakas elämä.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Katkeroituminen

Olenko katkera siitä, mitä minulle tapahtui?

Taistelen sitä vastaan. Taistelen katkeroitumista vastaan. Koska jos katkeroidun, se pilaa koko loppuelämäni. Jos annan katkeruudelle vallan, se käyttää valtansa hyväkseen ja tappaa minutkin. Enkä minä anna sille sitä valtaa. En anna sen hukuttaa minua alleen. En halua katkeroitua.

Mutta tottakai olen katkera. Hitto vieköön, olen katkera, vihainen, suuttunut, epäuskoinen, kateellinen ja mustasukkainen. Olen paljon negatiivissävytteisiä adjektiiveja. Minusta tällainen kohtalo on kohtuuton ja epäoikeudenmukainen. Miksi juuri minä? Miksei ihan kuka tahansa muu kuin minä? Tottakai tunnen katkeria fiiliksiä tästä. Ihan joka päivä.

Mutta olen tehnyt päätöksen, etten katkeroidu. Tämä nyt vain meni näin. En hae syyllisiä enkä jossittele. Koska se on täysin turhaa. Se ei tuo häntä takaisin, mutta saan siitä kyllä pahan mielen itselleni. Tämä on vain jotenkin käsiteltävä niin pitkälle ja perusteellisesti, että jollain tavalla hyväksyn ja ymmärrän. Minä en halua olla vuosikymmenien päästä se katkera mummo, joka valittaa ja kiukuttelee kaupan kassoille ja vittuilee sukulaisille. Minä haluan olla sellainen lempeä ja ystävällinen mummo, jolta on ehkä viety paljon, mutta joka on myös saanut paljon. Joka osaa arvostaa asioita. Kun olen vanha, haluan katsoa elämääni taaksepäin ja todeta, että olipahan muuten hauska ja rakkaudentäyteinen seikkailu. Haluan pystyä sanomaan silloin, että onneksi en katkeroitunut, vaan muistin itse elää ja nauttia pienistä hetkistä.

Nyt on taas vallalla vahva eteenpäinmenemisen fiilis. Tällä viikolla olen ajatellut usein, kuinka N haluaisi minun selviytyvän tästä. N toivoisi, että kulkisin voittajana tämän kaiken läpi ja saisin elämästä kiinni. On ehkä hassua ajatella, että haluan selviytyä N:n takia, enkä itseni. Välillä ajattelen niin. On päiviä kun ajattelen, että selviän, jotta N ei tuntisi huonoa omaatuntoa, kun "jätti" minut yksin. Ja toisina päivinä ajattelen, että selviän, koska minulla on vielä paljon kallisarvoista elämää jäljellä, eikä sitä pidä tuhlata. Ei sen väliä, kenen vuoksi selviydyn. Kunhan teen sen.

Ilman katkeroitumista. Ilman jossittelua ja syyttäviä sormia. Joinakin päivinä siihen surkuttelumielentilaan on kieltämättä helppo tipahtaa. Antaa itsensä pudota sinne jonnekin alas ja velloa siellä päivä jos toinenkin. Vihata kaikkea ja kaikkia ja olla kateellinen muille. Kunhan sinne ei jää. Kunhan kapuaa ylös. Nousee jaloilleen ja näyttää koko maailmalle vaikka keskisormea. Tai peukkua. Etpäs saanut minua musertumaan, vaikka kuinka yritit!