Kateudesta

Katselin muutama päivä sitten valokuvia tietokoneeltani. Törmäsin yhteen kuvaan, jossa olen yhdessä sisarusteni kanssa. Tajusin olevani kateellinen heille kaikille. Minun rakkaat sisarukseni, rakkaimmat ihmiset ikinä! Tunnen kateutta jopa heitä kohtaan, vaikka olen aina vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan. Silti en voi olla miettimättä, kunpa minullakin menisi yhtä hyvin. Veljeni muutti toiselle puolelle Suomea päästessään yliopistoon ja pärjää opinnoissaan hyvin. Siskoni vietti unelmiensa vuoden Amerikassa ja palasi Suomeen opiskellakseen lukion loppuun ja hakeakseen sitten oikeustieteelliseen. Autokoulun opettaja kutsui siskoani luonnonoikuksi, koska hän on oppinut ajamaan ilmiömäisen nopeasti. Minulle ajo-ope suosittelee lisätunteja, jotta pääsen joskus inssin läpi. Toinen siskoni taas on harrastamansa lajin hallitseva Suomen mestari, Euroopan mestari ja koko maailman toiseksi paras. Että sillä lailla.

Suoraan sanoen välillä minua itkettää ja tunnen itseni luuseriksi. Minä olen meistä vanhin ja minusta vanhempieni pitäisi vähiten olla huolissaan. Mutta silti se olen minä, joka taidan meidän sisaruskatraastamme olla kaikista heikoimmassa tilanteessa. Minun tilanteessani ei ole mitään, mistä olla ylpeä. Sisarukseni saavuttavat koko ajan jotakin, josta vanhempamme voivat kertoa ylpeinä eteenpäin. Mitä sellaista minä olen tehnyt tai saanut aikaan? En mitään. En niin mitään. Tunnen olevani se esikoinen, jonka elämästä vanhemmat varmaan vaikenevat puhuessaan tuttujen kanssa. Kannattaa mieluummin kertoa pikkusisarusten saavutuksista, sillä niistä voi olla ylpeä. Minun tarinani saa ihmisissä aikaan vain sääliviä sanoja, eikä kukaan vanhempi halua kuulla sellaisia omasta lapsestaan. Parempi puhua niistä lapsista, jotka pärjäävät.

Sisarusteni lisäksi olen toki kateellinen suunnilleen jokaiselle ystävälleni. Olen kateellinen heille, joilla on korkeampi koulutus kuin minulla. Jotka lähtevät ulkomaanmatkoille poikaystäviensä kanssa. Joilla on parisuhde. Jotka suunnittelevat joululahjoja poikaystävilleen. Joilla on kiva oman alan työpaikka. Jotka menestyvät opinnoissaan. Jotka näyttävät upeilta. Jotka ovat hyviä jossakin. Joilla on kihlasormukset, hienot autot ja kauniit kodit. Joilla on mahdollisuus kaikkeen, mihin minulla ei tällä hetkellä ole. Olen ihan pirun kateellinen.

Kuuntelin yhtenä aamuna äitini ja isäni keskustelua, kun he luulivat olevansa kahden ja kaikkien muiden vielä nukkuvan. En voi sanoin kuvailla, kuinka paha mieli minulle tuli. He puhuivat, kuinka en ole oikeasti edes yrittänyt päästä mihinkään töihin ja saada elämääni järjestykseen ja että taidan haluta olla vaatemyyjä koko loppuelämäni. Jaa että en ole yrittänyt? Ihanko totta? Mitään muuta en ole tehnytkään viimeiseen vuoteen ja yhdeksään kuukauteen, kuin yrittänyt päästä eteenpäin ja pysyä pinnalla. Harmittaa, etteivät vanhemmat näe sitä vaivaa, jonka olen jo nähnyt ja matkaa, jonka olen jo kulkenut. Mutta ei kai se sitten ole niin iso asia...

Toisinaan sitä vaan toivoo, että olisipa joku toinen elämä. Edes parina päivänä viikossa. Edes välillä.

Erilaiset elämät

On kausia, kun mietin tosi usein, miksi elämäni meni näin. Ja mietin sitä, millaista elämä olisi, jos N vielä eläisi. Mietin, olisivatko yhteiset unelmamme toteutuneet ja mietin, tulenko koskaan enää löytämään ketään, kenen kanssa rakentaa uusia unelmia. Koska totta puhuakseni, en enää edes tiedä, mistä haaveilen. Minulla ei ole liiemmin unelmia tai suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. En oikeastaan uskalla unelmoida ja vaikka uskaltaisinkin, en enää tiedä, mitkä unelmat ovat realistisia. Ehkä ajattelen, että parempi jättää haaveilut sikseen, etten taas kohtaa pettymyksiä.

Mutta on ollut kerta kaikkiaan musertavaa heittää hyvästit vanhoille unelmilleni. Ajattelin aina, että haluan mennä naimisiin ennen kuin täytän 30 vuotta. Hölmö juttu, mutta niin minä toivoin tapahtuvan. Nyt olen joutunut toteamaan itselleni, että niin ei luultavasti tule tapahtumaan. Muistan, kun mummini sanoi minulle ollessani ihan pieni, että hän toivoo elävänsä niin vanhaksi, että ehtii näkemään minun hääpäiväni. Olen jälleen joutunut toteamaan, että tämäkään ei todennäköisesti toteudu. Ystävät ympärillä ostavat asuntoja, menevät kihloihin ja saavat lapsia. Tekevät elämänsä suurimpia ja hienoimpia päätöksiä ja valintoja. Minun viikkoni suurin päätös on se, mitä ostan evääksi töihin.

Juttelin yhtenä päivänä työkaverini kanssa. Hän on minua useamman vuoden nuorempi tyttö, ja hän kertoi seurustelleensa poikaystävänsä kanssa kymmenen vuotta. Silmäni levisivät varmaan lautasen kokoisiksi. Kymmenen vuotta?!!? Oletteko alkaneet seurustella päiväkodissa?? Sitten hän kertoi, että he olivat poikaystävänsä kanssa ostaneet hiljattain asunnon ja remontoineet sen lattiasta kattoon. Kuuntelin selostusta pää pyörällä. Miten noin nuorella tytöllä voi olla jo kaikki? Miten elämät voivat mennä näin eri tavalla?

Keskustelun päätteeksi työkaverini kysyi: "Niin, seurusteletko sä?" En melkein edes tiennyt mitä sanoa. Olin niin hämmästynyt hänen elämästään, etten saanut sanaa suustani. Tunsin itseni taas joksikin pikkuruiseksi ja säälittäväksi. Kaiken tuon hienon päätteeksi jouduin toteamaan hänelle, etten minä edes seurustele. Eikä minulla ole omaa asuntoa vaan punkkaan vanhempieni nurkissa. Eikä minulla ole edes kunnollista työpaikkaa. En ole hetkeen hävennyt yhtä paljon. Oikeasti häpeän elämääni tällä hetkellä.

Mutta mitä työkaverini ei tiedä, on se, että kaiken tuon lisäksi olen leski. Se ehkä selittää joitakin asioita. Tai antaa anteeksi, että 26-vuotiaana elää näin. Siihen taustaan peilaten minulla menee ehkä ihan hyvin. Tai voisi mennä huonomminkin. Olisin voinut luovuttaa koulun kanssa ja maata vaan kotona nostaen joka ikistä tukea, mitä Kelasta ja sossusta saa. Mutta minä todella yritän. Kävin sen hemmetin koulun loppuun ja yritän saada elämäni taas raiteilleen.

Oli lähellä, etten minäkin saanut tuota kaikkea, mitä työkaverillani jo on. Pitkää parisuhdetta ja omistusasuntoa. Niin vaan ei ollut tarkoitettu, ainakaan vielä. Samaan aikaan on katkeraa ja ihanaa kuulla muilta ihmisiltä heidän onnellisia tarinoitaan. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä minulla ei ole. Tuonkin tytön kertoessa silmät loistaen asunnostaan ja poikaystävästään huomasin ajattelevani, että kunpa elämä kohtelisi sinua hyvin. Kunpa et koskaan joutuisi luopumaan asioista, joita rakastat.

Keskustelun jälkeen olen miettinyt paljon erilaisia elämiä ja kohtaloita. Ja tajusin taas kerran, että jos minä olisin saanut N:n kanssa tuon kaiken, osaisinko olla siitä kiitollinen? Todennäköisesti en. Se olisi ollut minulle itsestään selvää. Jos N:n kuolemasta mitään "hyvää" on seurannut, on se todellakin se, että arvostan pienempiä asioita nykyään ja tajuan kaiken katoavaisuuden. Ei elämä ole mikään kilpailu. Kunpa itsekin muistaisin sen useammin.