Viimeisen matkan vaatteet

Minä en koskaan silittänyt N:n kauluspaitoja. En ollut siinä mielessä koskaan mikään kodinhengetär. N oli työpaikassa, jossa hän käytti kauluspaitaa ja suoria housuja, ja joka sunnuntai ennen työviikon alkua hän silitti vaatteensa itse. Ja joka kerralla hän naureskeli, että se olisi kyllä vaimon tehtävä. 

Tänään silitin ensimmäistä kertaa hänen valkoisen kauluspaitansa. Kyllä nyt olisi N tyytyväinen ja ylpeä. Huomenna joudumme viemään hautaustoimistoon vaatteet, jotka haluamme hänelle päälle viimeiselle matkalleen. Valitsimme N:n äidin kanssa puvun, jonka N osti viime kesänä omia valmistujaisiaan varten. Nyt piti tietysti pestä ja silittää kauluspaita, joka lojui pyykkikorin pohjalla. Ja minä olen tasan ainoa henkilö, jonka se paita piti silittää. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Olen miettinyt ihan hirveästi, haluanko, että N:lle laitetaan kihlasormus vasempaan nimettömään. Ensimmäinen ajatus oli, että tietysti haluan. Mutta tarkempien pohdintojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että pidän sen itselläni. Teetän meidän molempien sormuksista minulle sopivan yhden sormuksen, jota voin pitää koko loppuelämäni vaikka oikeassa nimettömässä. Ei N omalla sormuksellaan mitään tee. Ei N enää ole siinä ruumiissa, hän on jo jossain ihan muualla. Se ruumis on vain kuori, jossa ei ole enää ketään. Ei henkeä eikä sielua. Ja hän tietää olevansa minun kanssani kihloissa ilman sormustakin. Uskon, että sormus ilahduttaa minua enemmän, kun se on täällä maan pinnalla ja saan pitää sen muistona. Joku muu olisi ehkä päättänyt toisin, mutta ajattelen asian myös siltä kantilta, että mitä jos joskus tulevaisuudessa menen uudestaan kihloihin ja naimisiin. Jääkö minua kalvamaan, että N:llä on sormus sormessaan ja olen tavallaan ikuisesti kihloissa hänen kanssaan.

Miten näin pienestä asiasta voi saada näin valtavan pohdinnan aikaiseksi? Miten voi olla, että koen tämän sormusasian olevan yksi suurimpia päätöksiä, mitä tulen tekemään ennen hautajaisia? Olen pohtinut tätä oikeasti joka päivä, että teenkö oikein vai väärin, mutta ei kai tässä ole oikeaa ja väärää vaihtoehtoa. Haluan, että hänelle laitetaan kaulaan yksi kaulakoru, jonka olen hänelle ostanut, ja jota hän piti aina. Ja kello tietysti ranteeseen, N oli niin kellomiehiä ja omisti niitä useita. Koen jotenkin hirveän tärkeäksi, että hänellä tulee olemaan siistit vaatteet ja nimenomaan sellaiset, jotka hän itsekin olisi valinnut. Toivottavasti hän olisi tyytyväinen valintoihini. Ja uskon, että onkin. 

Raskain hetki

Elämäni raskain hetki oli se, kun jouduin hyvästelemään rakkaani. Kun tiesin, etten enää ikinä tule häntä näkemään. N makasi sairaalasängyssä hengityskoneessa ja muissa letkuissa ja näytti nukkuvalta. Hän oli ihan lämmin ja rauhallisen näköinen. Ei olisi uskonut, ettei hän enää herää. Puristin hänen kättään ja silitin poskea ja hiuksia. Ne tuntuivat samalta kuin aina ennenkin.

Viimeisellä käynnillämme sairaalapastori siunasi N:n. En muista sanaakaan, mitä hän sanoi. Sitten minun vanhempani tulivat sanomaan viimeiset hyvästinsä. Molemmat purskahtivat itkuun jo huoneen ovella. Äitini ei pystynyt edes tulemaan sängyn viereen. Isäni tuli, laittoi kätensä N:n poskelle ja huokaili hänen nimeään. En olisi halunnut koskaan lähteä. Yritin imeä hänestä joka pienimmänkin yksityiskohdan mieleni sopukoihin, etten koskaan unohtaisi. Etten koskaan unohtaisi yhtään mitään. Enkä unohda. En unohda, kuinka pehmeät hänen hiuksensa olivat, kuinka vahvat hänen käsivartensa olivat, en unohda pientä arpea hänen leuassaan. Se on kaikki minussa ja minua. Ihan koko elämäni loppuun asti.

Olin kaikista onnellisin, mitä olen ikinä ollut, ennen kuin tämä tapahtui. Olin oikeasti ihan helvetin onnellinen. Miten kaikki voi muuttua ihan hetkessä? Mikä tämän tarkoitus on? Mikä on elämän tarkoitus tämän jälkeen? Ne ovat kysymyksiä, joita olen joutunut pohtimaan viimeaikoina. Eikä vastauksia ole.

Nyt kysytään todella paljon voimia. Tuntuu, että pitäisi olla melkein yliluonnollisen vahva, että tästä selviää. Mutta niin kuin olen monta kertaa todennut, se on vain tehtävä. Ne voimat, joita en tiennyt edes olevan olemassa, on nyt kaivettava jostain. Mistä, sitä en tiedä. Mutta jostain. Aion tehdä N:n ylpeäksi selviytymällä.

Kriisityöntekijöiden käynti

Meillä kävi täällä kotona eilen kaksi kriisityöntekijää. Pelkäsin heidän tuloaan niin paljon, että teki mieli oksentaa. Mutta he olivat mukavia ja rauhallisia ihmisiä. Istuimme koko perhe olohuoneessa ja oli helpottavaa antaa tämä tilanne ja tuska heidän käsiinsä. He ohjailivat keskustelua ja jotenkin rauhoittivat minua. Tajusin, että koko minun perheeni on järkyttynyt tästä. Tämä ei ole vain minun suruni, vaan koko perhe elää mukana. Pikkusisaruksenikin ovat ihan tolaltaan tästä. Eikä mikään ihme, meillä on vielä kaikki isovanhemmatkin elossa! Emme me ole ennen menettäneet ketään näin läheistä.

Ainoa menetys, joka meidän perhettämme on kohdannut, menee vuoteen 2007 asti. Kummisetäni poika kuoli silloin Jokelan kouluammuskelussa. Hän ei tosin ollut meille kovin läheinen, joten sitä tilannetta ei voi verrata tähän. Mutta kyllä hänen hautajaisensa (joissa haudattiin myös kolme muuta samassa tilanteessa kuollutta) olivat silti yksi surullisimmista päivistä, mitä olen koskaan kokenut. Miten voi olla mahdollista, että minä hautaan vain nuoria ihmisiä? Se on niin helvetin väärin.

Tunnin verran kriisityöntekijät viipyivät, ja uudestaan he tulevat heti hautajaisten jälkeen. Olisin voinut jutella heidän kanssaan pidempäänkin. Me muistelimme N:ää, kaikki saivat kertoa oman ensimmäisen muistonsa hänestä. Kyllä me nauroimmekin. Kriisityöntekijä kysyi, kuinka paljon N:n muisteleminen satuttaa. Ei se itseasiassa satuta. Ihanien ja hauskojen asioiden muistelu ei satuta, päinvastoin tulee jotenkin lämmin ja hyvä olo. N:n ja minun menneisyyden muistelu tuntuu oikeastaan tosi hyvältä. Mutta se, mikä satuttaa, on tulevaisuuden ajattelu. Sen tulevaisuuden, jota me emme ikinä saaneet. Se on asia, joka saa kyyneleet silmiin ja tuskan valtaamaan koko kehon. On niin väärin, ettemme saa niitä asioita, joita suunnittelimme.

Mutta onneksi on muistot. Onneksi on ne vuodet, jotka saimme. Niitä ei kukaan vie, vaikka kaikki muu minulta onkin viety. Mutta muistoja en anna pois, en ikinä koskaan.

Meillä on vain tämä hetki

Tänään oli ihan hyvä päivä. Lähdin Tallinnan päiväristeilylle vanhempieni ja hiihtolomalla olevien pikkusisarusteni kanssa. Kiertelimme kaupungilla ja kaupoissa ja ajatukset sai vain tuulettua.

Päivän kohokohta oli kuitenkin paluumatkalla laivalla ollut Redraman keikka! Se tuli ihan yllätyksenä, ja tietysti sitä piti päästä katsomaan. Ihanaa, että elämässä silloin tällöin tapahtuu näitä kivojakin yllätyksiä. Ja Redrama oli ihana. Otsikon lause onkin nimenomaan hänen suustaan. Meillä on vain tämä hetki. Ei mitään muuta. Jos jotain opin tästä N:n kuolemasta, niin sen, etten enää koskaan elä tulevaisuutta varten. En elä seuraavaa viikonloppua, lomaa, valmistumista tai oman asunnon ostoa varten. Elän tätä päivää varten, tässä päivässä. Sillä ikinä ei voi tietää, saadaanko me muuta kuin tämä päivä. Ja tämä päivä on ihan parasta, mitä voi saada. Ei huominen, eikä ensi viikko, vaan tasan tämä hetki.

N piti Redramasta. Moni kappale muistuttaa minua N:stä. Jotenkin pelkkä Redraman hahmo lippis päässä muistutti minua ihan hirveästi hänestä. Heissä on jotain samaa. Nyt kotona luin, että Redrama on menettänyt veljensä muutamia vuosia sitten. Ja hän on selvinnyt. Se luo uskoa ja toivoa siitä, että minäkin selviän. Arvostan elämää vielä enemmän nyt, kuin koskaan aiemmin. Tämä elämä, ja tämä päivä, ovat molemmat niin arvokkaita.

Toisaalta, enää en pelkää kuolemaa. Tiedän, että minua odotetaan jossain siellä. Tulen perässä sitten joskus, kun sen aika on. Siihen asti aion toteuttaa unelmia ja elää mahdollisimman hyvin. Ja selvitä. Ja nauttia tästä hetkestä.

Sillä tämä hetki on ainoa asia, mitä meillä tässä elämässä on.

Ikävä

Tänään on ollut ensimmäistä kertaa ikävä. Se on ihan käsittämätön ajatus, etten enää koskaan näe N:ää ja kuule hänen ääntään. En voi lähettää hänelle hölmöjä viestejä ja kuvia. Hän ei enää koskaan tule hakemaan minua töistä, eikä enää koskaan ajeta Mäkkärin kautta kotiin, kun ei vaan jakseta tehdä ruokaa. Eikä minulla enää koskaan ole ruoka valmiina pöydässä, kun tulen pitkän koulu- ja työpäivän jälkeen kotiin. N oli niin hyvä minulle. Hän ihan oikeasti palvoi maata jalkojeni alla.

Me muutimme yhteen vain kolme kuukautta ensitapaamisesta. Läheiset varmasti ajattelivat sen olevan ihan hullua. Mutta joskus sen vaan tietää. Joskus sen vaan tietää, että tämä on oikein. Ja minä tiesin sen olevan oikein ensimmäisestä kerrasta, kun hän katsoi minua silmiin. Olemme kuuluneet toisillemme siitä hetkestä asti. Ensimmäinen katse, ehkä pikemminkin tuijotus, kesti varmaan minuutin. Eikä paluuta ollut.

Olemme tavanneet Tallinnan laivalla. Olimme myös Tallinnassa viime kesänä, kun hän polvistui eteeni ja kysyi, tulenko hänen vaimokseen. Olisin niin kovasti halunnut olla hänen vaimonsa. Olisimme menneet naimisiin kesällä 2018. Hän olisi näyttänyt niin komealta puvussa. Kidutan itseäni miettimällä sitä hetkeä, kun isäni olisi saattanut minut alttarille ja hän olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa hääpuvussani. Voi luoja, en saa ikinä kokea sitä hetkeä hänen kanssaan.

Nämä vuodet N:n kanssa olivat elämäni parhaita. Tekisin mitä tahansa, että ne olisivat kestäneet pidempään. Olen niin hiton onnellinen, että hän valitsi olla minun kanssani. En missään nimessä ajattele, että kunpa en olisi koskaan häntä tavannut, niin olisin säästynyt tältä tuskalta. Olen onnellinen, että sain nämä vuodet. Olen onnellinen, että sain hänet. Olen onnellinen, että hän rakasti minua niin paljon. Niin paljon, että hän saattoi kävelylenkillä pysähtyä keskelle katua ihmisten eteen ja suudella minua. Tai kassajonossa kehua kauniiksi, tai hänen vanhempiensa ruokapöydässä kuuluttaa kovaan ääneen rakastavansa minua. Aina kun hän katsoi minua, hänen katseensa oli täynnä rakkautta. Kaipaan häntä niin paljon.

Hautaustoimistossa

Minä olen niin ylpeä tästä päivästä. Selvisin ihan kunnialla läpi kaikista velvollisuuksista.

Aamulla lähdin junalla N:n ja minun kotipaikkakunnalle. Junamatka meni hyvin, mutta pari kertaa meinasin purskahtaa itkuun, kun vaivuin liian syvälle ajatuksiini. Mietiskelin, voikohan joku näistä kanssamatkustajista ja vastaantulijoista arvata, mitä käyn läpi. Arvaako tuo mies tuossa, että minun koko elämäni on palasina? Aavistaako tuo vastapäätä istuva nainen, että olen joutunut syömään rauhoittavia, että pystyn edes istumaan tässä junassa?

Hautaustoimistossa olin yllättävän rauhallinen. Paikalla olivat N:n vanhemmat ja minä. Valitsimme arkun, ihan tavallisen valkoisen. Olen varma, että N olisi pitänyt jokaista muuta vaihtoehtoa liian naisellisena. Puhuimme myös, missä vaatteissa N lasketaan viimeiselle matkalleen. Ja muista järjestelyistä.

Toimistossa jotenkin tuntui, että järjestelen ihan toisen ihmisen asioita. En voinut uskoa, että siinä minä valitsen rakkaimpani arkkua. Ei se tuntunut siltä. Olisin luullut, että se tuntuu pahemmalta.

Hautaustoimiston jälkeen kävimme vielä katsomassa N:n hautapaikan sekä kappelin, jossa hänet siunataan. Sekin tuntui absurdilta. Kappeli oli kyllä kaunis ja jotenkin intiimi. Hautapaikka on isolla, vanhalla hautausmaalla, ja N:n isovanhempien ikkunasta melkein näkee N:n tulevan haudan. Se on kiva ajatus. Hän on lähellä rakkaita.

Illalla hyvä ystäväni tuli käymään meillä. Kavereiden tapaamisia olen oikeasti pelännyt, koska en tiedä, mitä heille pitää sanoa. Luulen, että kaikkia muita pelottaa ihan yhtä paljon. Eihän tämä ole luonnollinen tilanne kenellekään! Se meni kuitenkin hyvin, me itkimme ja nauroimme yhdessä. Tämän ystävän olen tuntenut ihan koko elämäni, ja kaikkea mahdollista olemme kokeneet ja käyneet läpi. Niin myös tämän tilanteen. Tämä vahvistaa jo valmiiksi vahvaa ystävyyttämme, ja tiedän hänen seisovan minun tukenani myös niinä kaikista huonoimpina päivinä.

Nyt tuntuu siltä, etten ehkä kuolekaan tähän suruun. Minulla on niin paljon ihmisiä ympärillä. Ja olen ymmärtänyt, ettei itkua pidä pidätellä. Jos itkettää, niin sitten itketään! Ja sitten ilma on taas vähän kevyempää hengittää.

Paska päivä

Tänään ei ole ollut niin hyvä päivä. Itkettää koko ajan. Ehkä alan pikkuhiljaa tajuta, että N ei ole tulossa takaisin. Että joudun elämään jokaikisen loppuelämäni päivän ilman häntä. Se on musertava ajatus. Tuntuu hirveältä, että joudun kantamaan tätä tuskaa sisälläni joka paikkaan, minne menenkin. Se ei helpota missään. Ei ole mitään paikkaa, mihin se ei seuraisi. Se vain on ja pysyy.

Huominen pelottaa minua. Olemme silloin menossa N:n perheen kanssa hautaustoimistoon. Joudun matkustamaan junalla, joudun kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan. En ole ihan varma, selviänkö siitä. Mutta jos selviän, olen taas yhden askeleen vahvempi.

Jos minä selviän tästä paskasta, olen vahvin tuntemani ihminen. Ja minähän selviän. Tällä hetkellä ei tunnu siltä ja tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta, että tästä voi muka selvitä. Ja luulen, että uskoni horjuu vielä monta kertaa sen asian suhteen. Mutta mitä muutakaan minä tekisin, kuin selviäisin? En keksi muutakaan vaihtoehtoa.

Alkavalla viikolla aion myös nähdä kavereita ensimmäistä kertaa. Sekin pelottaa. Mistä heidän kanssaan pitää puhua? Tuntuu, että mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi heitä on kohdata. Mutta se vain pitää nyt tehdä, yksi kerrallaan. Ja tiedän, että se helpottaa. Ystävät ovat niitä, jotka tulevat vielä monta kertaa nostamaan minut ylös. Kun olen itse menettänyt uskoni ja toivoni, he kannustavat eteenpäin. Ja sitten me selviämme tästä. Yhdessä.

Naurua ja itkua

Olen tämän päivän aikana nauranut monta kertaa. Ja jokaisen kerran jälkeen olen miettinyt, saako näin tehdä. Että pitääkö potea huonoa omaatuntoa, kun nauran jo nyt.

Ei pidä. Jokainen nauru vie lähemmäksi toipumista. Ja olen varma, että N nauraa mukana. 

Naurun vastapainoksi olen kyllä itkenytkin. Mutta vähemmän kuin eilen, ja vähemmän kuin toissapäivänä. Varmasti tulen vielä kohtaamaan niitäkin päiviä, kun voimat eivät riitä muuhun kuin itkemiseen. Mutta nyt nautin siitä, että pystyn muuhunkin. Pelasimme sisarusten kanssa Trivial Pursuitia, mummo ja pappa kävivät kylässä, saunoimme ja katsoimme Haluatko miljonääriksi. Tämä oli melkein kuin tavallinen lauantai. Olisi ollutkin, ellei minun kihlattuni olisi kuollut muutama päivä sitten.

N ei haluaisi minun olevan surullinen. Hän toivoisi, etten itkisi hänen takiaan. Ei hän minua moittisi siitä, että nauran. Ei nauru tarkoita, etten surisi häntä. Eikä nauru tarkoita, ettenkö olisi surullinen. Totta hitossa olen. Mutta viimeinen asia, mitä nyt pitäisi tehdä, olisi jäädä vellomaan suruun ja itkuun. Suru on ehkä nyt ottanut pääroolin tässä elokuvassa, joka myös sattuu olemaan minun elämäni, mutta ei se kestä ikuisesti.

Pesin tänään hiukseni ensimmäistä kertaa koko viikkoon. En vain ole jaksanut pestä niitä aiemmin. Meillä oli pitkään N:n kanssa tapana, että hän harjasi minun hiukseni joka kerta, kun olin pessyt ne. N istui sohvalla ja minä lattialla, ja kerta toisensa jälkeen hän harjasi ne huolellisemmin kuin yksikään kampaaja, samalla kun katsoimme telkkaria. Se oli meidän yhteinen hetki. Tänään jouduin harjaamaan hiukseni itse. En saanut niitä läheskään yhtä selviksi, kuin N sai. Eniten pelkään näitä arjen pieniä hetkiä, kun huomaan tarvitsevani häntä. Kun huomaan, etten osaa tehdä jotain asiaa ilman häntä. Hän osasi kaiken. Hän oli oma supermieheni.

Reipas opiskelija

Joskus sitä osaa olla kaukaa viisas. Minulla on tänään yhden ison koulutehtävän palautuspäivä, mutta olin jossain ihmeellisessä motivaatiopuuskassa tehnyt sen jo kuukausi sitten. Minä, joka jätän kaikki koulutehtävät viimeiseen päivään. Ehkä jotenkin aavistin tämän. Ehkä aavistin, että se kannattaa tehdä ajoissa. Nyt voin vain palauttaa tehtävän ja yksi pieni arkirutiini on jälleen hoidettu.

Viime viikolla palautin toiselle kurssille tehtävän, jossa piti piirtää oma elämänjanansa. Piirsin sen ja kirjoitin olevani onnekas, kun minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään kamalaa. Voi, kun olisin tiennyt. Onneksi palautin senkin jo aiemmin, ettei nyt tarvitse piirrellä janaa, jossa tapahtuu se kaikista pahin.

Moni ei varmasti tässä tilanteessa ajattelisi koulua. Eikä töitä, eikä asuntoa, eikä TV-ohjelmia, eikä syömistä. Mutta mitä sitten pitäisi ajatella? Pitäisikö vain maata peiton alla ja ajatella N:ää? Kyllä, teen sitäkin. Mutta jos teen pelkästään sitä, en tule koskaan selviämään tästä. Alan pikkuhiljaa tajuta, että rutiinit ja tekeminen auttaa pääsemään eteenpäin. Ja eteenpäin on ainoa suunta, jonne olen menossa.

Opiskelen sosiaalialaa, ja joskus aiemmin haaveilin jopa kriisityöntekijän hommista. Typerä haave. Ei minusta ole sellaiseen. Miten ikinä kuvittelin, että pystyisin tukemaan muita ihmisiä hädän hetkellä? Tietysti silloin en vielä ollut nähnyt, miltä näyttää perhe, joka on juuri menettänyt rakkaansa. Se ei näytä kauniilta. Eikä varsinkaan kuulosta kauniilta. En ymmärrä, miten sellaista työtä tekevät pystyvät olla itkemättä?

Olen myös aiemmin miettinyt, tuleeko minusta hyvä työntekijä sosiaalialalle, kun minulla itselläni ei ole mitään rankkoja kokemuksia. Pystynkö samaistumaan asiakkaiden kokemuksiin, kun itse olen elänyt turvallisessa kuplassa? No, enää ei tarvitse sitä miettiä. Mutta tätä taakkaa en totisesti olisi vaivoikseni halunnut.

Kukkalähetyksiä ja pelastusrenkaita

Sain tänään elämäni ensimmäisen kukkalähetyksen ovelle. Romahdin, kun luin siinä mukana tulleen kortin. Se oli työkavereiltani. Kuulin myös, että N:n työpaikan pihassa oli tänään suruliputus. En voi olla ajattelematta sitä ilman kyyneleitä. N oli niin pidetty työntekijä ja työkaveri. Ihan kaikki tykkäsivät hänestä. Hän oli unelmiensa työpaikassa.

Tämä blogi on ollut ihan uskomaton pelastusrengas nämä ensimmäiset päivät. Ja minä tarraudun nyt kynsin ja hampain kiinni kaikkeen, mikä auttaa vähänkin. Tarraudun pikkusiskon halaukseen, kissan kehräykseen, ystävien viesteihin, hyvin nukuttuun yöhön, auringonpaisteeseen, The Voice of Finlandin uusiin jaksoihin ja tähän blogiin. Tarraudun ihan kaikkeen, mikä auttaa askeleenkin eteenpäin tällä polulla.

Vielä en tunne ikävää. En tiedä, olenko muutenkaan kova ikävöimään, vaikka olenkin tällainen herkistelijä ja pohdiskelija. Olemme monesti olleet N:n kanssa erillään viikon, joskus melkein kaksikin. En ole silloinkaan ikävöinyt mitenkään hurjan paljon. Mutta kyllä se ikävä vielä iskee. Sitten kun tämän kaiken tajuaa.

N:n viimeinen lepopaikka on nyt valittu. Se tulee olemaan hänen kotikaupungissaan, jossa mekin yhdessä asuimme. Se on ainoa oikea paikka. N rakasti sitä kaupunkia. Itse en niinkään, en oikestaan koskaan ole pitänyt siitä, mutta se on tasan ainoa paikka, jota tässä tilanteessa voi ajatella. Maanantaina menemme hautaustoimistoon. Minä en edes tiedä mitä hautaustoimistossa tehdään! Enkä mielelläni ottaisi siitä selvää tällä tavalla.

Ensimmäinen kauppareissu

Kävin äsken kaupassa kahden pikkusiskoni kanssa. Kävin ensimmäistä kertaa ulkona sen jälkeen, kun N menehtyi ja tulin tänne vanhemmilleni. Ja se meni hyvin, koko reissu meni ilman itkemistä. Kävelimme kauppaan, joka ei ollut edes kaikista lähin vaihtoehto, ja välillä saatoin jopa hymyillä siskojen jutuille. Se on jotenkin pelottavaa, että voin näin hyvin.

Olen tässä jo pari päivää miettinyt, mitä minun on hyväksyttävää tehdä ja mitä ei. Onko hyväksyttävää istua tietokoneella, lukea uutisia, kirjoittaa blogia, selata Facebookia ja katsoa Salkkareita? Onko hyväksyttävää naurahtaa siskojen jutuille? Välillä tunnen huonoa omaatuntoa, että pitäisi nyt jotenkin surra enemmän. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun teen tavallisia asioita. Mutta niinhän minun pitääkin tehdä. Se on ainoa tapa, jolla voin päästä tästä eteenpäin.

Sillä vielä tulee se päivä, etten voi näin hyvin. Ihan varmasti tulee.

Ja sen jälkeen tulee se päivä, kun voin taas paremmin. Ihan varmasti tulee sekin.

Kotimatkalla kirkonkellot alkoivat soida. En itkenyt silloinkaan. Ehkä se oli jokin merkki, joka sanoi: "Huomaatkos S, sinä pärjäät. Ei se kauppareissu niin kamala ollut. Sinä pärjäät." Ja niin pärjäänkin. Aion rämpiä läpi tämän hemmetinmoisen suon, joka minun matkani varrelle nyt on annettu. Enkä luovuta ikinä.

Aamut

Pahimpia on aamut. Ne hetket, kun saa itkusta turvonneet silmänsä auki ja muistaa kaiken. Sain lääkäriltä unilääkkeitä, joiden ansiosta nukun yöt hyvin enkä heräile, mutta ne aamut. Ne helvetin synkät aamut. Saan käyttää jokaikisen voimanrippeen, mitä tästä kehosta löytyy, jotta saan itseni ylös sängystä. Mutta se on pakko tehdä. Nyt on pakko olla vahva. Ihminen ei tiedä, kuinka vahva hän onkaan, ennen kuin vahvana oleminen on ainoa vaihtoehto.

Ja nyt se on.

Päivät ovat menneet yllättävän nopeasti ja tyynesti. Ihmettelen, etten ole enempää sekaisin. Kai tämä shokki menee kohta ohi ja mieli oikeasti sisäistää kaiken. En erityisemmin odota sitä päivää.

Olen nyt saanut ilmoitettua omille ystävilleni ja sukulaisilleni. N:n äiti hoiti onneksi kertomisen kaikille N:n kavereille ja työpaikalle, ettei minun tarvinnut hoitaa niitäkin. Kyllä sydäntä lämmittää, miten vanhoiltakin kavereilta on tullut viestiä, joissa tarjotaan apua ja juttuseuraa. Kyllä minulla on tällä pitkällä ja raskaalla matkalla monta tukijaa mukana. Olen aina ollut huono ottamaan apua vastaan, mutta nyt on vain myönnettävä, että yksin ei pärjää. Ei tarvitsekaan pärjätä.

Yhdes piti elää, yhdes piti kuolla

Tuo lause, joka on myös blogin nimi, on Chisun biisistä "Tuu mua vastaan". Se soi radiossa, kun ajoimme sairaalalle N:n siskon ja veljen kanssa. Se automatka oli yksi pisimmistä ja hiljaisimmista koskaan kokemistani. Vielä pidempi ja vielä hiljaisempi oli automatka pois sairaalalta sen jälkeen, kun olimme sanoneet N:lle viimeiset hyvästit. Kukaan ei sanonut mitään, vain lohduton itku rikkoi välillä hiljaisuuden.

Kuitenkin, tuo lause kappaleesta jäi erityisesti mieleen tuolta automatkalta. Silloin tosin olin vielä täynnä toivoa, enkä edes ajatellut kuolemaa. Istuin takapenkillä ja Helsingin aurinkoiset kadut vilisivät ohi. Oli kaunis, mutta kylmä päivä. Näpyttelin koulukavereille viestiä, että en nyt tänään pääsekään sovittuun tapaamiseen.

Muutaman tunnin kuluttua lääkäri kertoi meille tilanteen olevan erittäin huono. Tiesin heti lääkärin nähtyäni, ettei tiedossa ole hyviä uutisia. Istuimme pienessä huoneessa: minä, N:n perhe ja lähisukua, ja lääkäri kertoi ilmeettömin kasvoin, ettei N enää herää. Miten joku voikin näyttää niin tunteettomalta tuollaisessa tilanteessa! Hän toisteli moneen otteeseen olevansa "kovasti pahoillaan" ja "ymmärtävänsä", mutta ei, hän ei todellakaan ymmärrä. Ei kukaan ymmärrä. Miten joku lääkäri voikin olla niin tyhmä, että luulee ymmärtävänsä.

En pitänyt lääkäristä alunperinkään. Hän oli nuori ja ihan komea tumma mies, mutta en koskaan saanut selvää hänen nimestään, vaikka hän esitteli itsensä meille parin päivän aikana ainakin viisi kertaa. Sairaanhoitajat olivat mukavia ja empaattisia ja he pyyhkivätkin kyyneleitä katsoessaan meidän viimeisiä hyvästejä.

Yhdessä meidän piti elää, yhdessä meidän piti kuolla. Menimme kihloihin viime kesänä. Meidän piti alkaa suunnitella häitä, ei hautajaisia. Olimme ostamassa ensimmäistä yhteistä asuntoa, jopa hänen kuolinpäivänään olimme menossa asuntonäyttöön. Koko minun elämäni muuttuu. Kaikki oli niin valmista, ihan kaikki.

Ensimmäinen päivä ilman sinua

En olisi ikinä uskonut joutuvani kirjoittamaan tätä tekstiä.
En olisi ikinä uskonut avaavani blogia, jonka nimi on "Tarina selviytymisestä".
Se nyt on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Selvitä. Minä aion selvitä tästä.

Minun poikaystäväni, kihlattuni, avomieheni, paras ystäväni menehtyi eilen. Se tapahtui hyvin äkillisesti aivoissa olleen rakenteellisen vian takia. Lääkäriin hakeutumisen jälkeen hän oli poissa alle vuorokaudessa. Mitään ei ollut tehtävissä. Tajuttomuus oli niin syvä, ettei hän enää herännyt. Jouduimme vain jättämään hänet sinne sairaalasänkyyn makaamaan ja lähtemään pois.

Nyt tuntuu epäuskoiselta, vaikka en vielä ole sisäistänyt koko tapahtumaa. Shokki suojelee minua ymmärtämästä. En jaksa ajatella, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Jo pelkästään läheisille kertominen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt on vain kuitenkin pidettävä elämänsyrjästä kiinni edes hieman. Sitä N toivoisi, että minä selviäisin ja olisin vielä joskus onnellinen.

Syy, miksi ajattelin perustaa tämän blogin, on se, että pystyn kirjoittamalla purkamaan ajatuksiani. En ole koskaan ollut hyvä puhumaan, mutta kirjoittaminen on aina ollut luonnollisempaa. Pystyn ehkä kirjoittaa asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Kirjoittaminen helpottaa. Lisäksi näistä järkyttävistä hetkistä ja tunteista jää jokin konkreettinen muisto, vaikka en tiedä, haluanko niihin koskaan palata. Ja kolmanneksi, ehkä joku samassa tilanteessa oleva voi saada tästä jotain vertaistukea. Itse ainakin tässä tilanteessa haluaisin kuulla saman kokeneilta, selviääkö tästä ikinä.