Ostin eilen uudet lakanat. Koska tajusin, että kaikissa vanhoissa N on nukkunut. Kaikki omistamani lakanat ovat meidän yhteisiä. Yhdet N antoi minulle syntymäpäivälahjaksi, toiset saimme minun mummiltani jouluna ja kolmannet ystäväpariskunnalta tupaantuliaislahjaksi. Kaikissa niissä nukuimme yhdessä ja kaikissa niissä on häivähdys hänestä.
Nyt oli aika aloittaa ihan alusta. Uudet petivaatteet, ihan erilaiset kuin mitkään aiemmista. Nämä ovat ihan vain minun. Näissä ei ole nukkunut kukaan muu. Ja oikeastaan tuntuu aika hyvältä. Ja ihan vähän haikealta. Ihan hölmöä, mutta tuntuu, että päästin N:n taas hieman kauemmas ja päästin irti jostain yhteisestä. En toki hävittänyt niitä vanhoja ja aion nukkua niissäkin edelleen, mutta nyt voin valita. Ja nyt olen valinnut nukkua lakanoissa, jotka valitsin yhdessä siskoni kanssa, ja jotka ovat ihan vain minun.
Aamulla N oli mielessäni, kun odotin junaa niin aikaisin aamulla, ettei ollut edes ruuhkaa vielä. Aloin miettimään, olisiko ollut parempi, jos N olisi päässyt sairaalasta kotiin sinä yönä, kun hän meni tajuttomaksi. N sai sairaalaan mentyään kipulääkettä ja hänet laitettiin nukkumaan ilman sen kummempia tutkimuksia. N:n viimeinen viesti minulle sinä iltana on "Kohta pääsen kotiin". Hänet on meinattu kotiuttaa. Siinä kunnossa. Mutta ei kotiutettu, annettiin vain nukkua, ja aamulla hänet oli löydetty tajuttomana ja itsensä päälle oksentaneena. Tulin vain miettineeksi. Mitä, jos hän olisikin päässyt kotiin. Tullut nukkumaan minun viereeni. Olisin taatusti herännyt viimeistään siihen, kun hän oksensi. Olisiko asiat nyt eri tavalla?
En tiedä, miksi mietin tällaista nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin torstaiaamuna puoli seitsemän aikaan työmatkalla. Mitä väliä sillä on. Asiat ei menneet niin. N on poissa ja pysyykin siellä. Enkä minä häntä olisi voinut välttämättä pelastaa. Ihan tyhmä ajatus.
Junassa katson kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, onkohan joku muukin leski. Vaikka enhän minä edes ole. En ole virallisesti leski, mutta silti minusta tuntuu että olen. Olen N:n leski. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä eräänlaisena arvonimenä. Aiemmin olin N:n avovaimo ja kihlattu, ja olin siitä tosi ylpeä. Että minä saan olla noin upean miehen kihlattu. Nyt olen N:n leski. En ole mikä tahansa leski, vaan nimenomaan N:n leski. Kai siitäkin voi olla ylpeä? Ylpeä siitä että minä sain olla hänen vierellään ihan loppuun asti, minä olin hänen kanssaan kunnes kuolema meidät erotti, ja ylpeä siitä että se olin minä joka valitsi hänelle arkun ja kukat hautajaisiin. Että minut hän valitsi ihan loppuun asti. Valitsi joka päivä uudelleen, rakastui aina vähän lisää. Ehkä se on hölmö ajatus, mutta minä olen ylpeä. Olin ja olen edelleen.
