Ihan hyvää kuuluu

Vaikka kesä on ihana vuodenaika, se on myös se aika, jolloin tajuat kaikista eniten olevasi yksin. Kesä on aika, jolloin ihmiset touhuavat ja reissaavat eniten. Lomailevat. Aika, jolloin sosiaalinen media täyttyy lomakuvista, mökkiviikonlopuista ja kesäjuhlista, joita pariskunnat ovat viettäneet yhdessä. Kyllä minä myönnän, että ne kuvat sattuvat edelleen, yli kolme vuotta myöhemmin. Se pienen pieni, tai no myönnetään ettei aina niin pienikään kateus nostaa päätään. En tiedä, olisiko niiden tunteiden yli pitänyt jo päästä.

Tai olisiko niiden tunteiden yli päässyt, jos minulla olisi jo uusi mies? Olisiko se sitten jotenkin erilaista? Kunhan mietin.

Ihan kiva kesä minullakin on silti ollut. Tai jotenkin vielä odotan että se kesä pääsee kunnolla alkamaan, koska lomailen vasta elokuussa. Mutta tähän mennessä olen minäkin ehtinyt viettämään kivoja iltoja ystävien kanssa, käymään Linnanmäellä ja Korkeasaaressa, Tallinnan risteilyllä, sekä ystäväporukan kanssa muutaman päivän reissulla Puolassa. Ja olipa muuten ihana matka. Elokuussa olen vielä lähdössä viikoksi Maltalle. Niin onnellinen olen ihmisistä, joiden kanssa olen päässyt reissaamaan tämän muuttuneen elämäntilanteen jälkeen. Matkustelu on ihanaa, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi lähteä mihinkään yksin. Onneksi matkaseuraa on löytynyt ystäväpiiristä, se on ollut ihan mahtavaa.

Niin omituista ajatella, että tämä on jo neljäs kesäni ilman häntä. Siitä tosiaankin on niin kauan. Lähes päivittäin olen tämänkin kesän aikana miettinyt meidän yhteisiä kesiämme. Niitä rantapäiviä, mökkireissuja ja matkoja, joita katselen nyt muiden ihmisten sosiaalisista medioista. Mietin, millaisenkohan asunnon olisimme yhdessä ostaneet, jos olisimme saaneet elää yhteistä elämää sinne asti. Olisiko meillä joku kiva paritalo tai rivarinpätkä? Olisiko meillä oma piha, jossa olisi hänelle grilli ja minulle auringonottopaikka? Tänä kesänä olisimme viettäneet ensimmäistä hääpäiväämme. Jos hän olisi saanut elää, olisimme menneet naimisiin viime kesänä. Myönnän itkeneeni hieman, kun ystäväni vietti taannoin ensimmäistä kihlapäiväänsä miehensä kanssa. Me emme saaneet kokea edes ensimmäistä kihlapäivää. Hän kuoli vain puoli vuotta kihlauksemme jälkeen.

Ai hittolainen että tulikin taas ikävä.

Miksi et enää kirjoita?

Niin, se onkin hyvä kysymys. Kaverit kyselevät tuota jatkuvasti, toivovat että jatkaisin kirjoittamista. Kirjoitin nämä samat asiat edelliseenkin postaukseen, mutta jotenkin ei vaan ole ollut sellainen fiilis. Huomaan, että tukeudun kirjoittamiseen silloin, kun menee huonosti ja on pakko purkaa ajatuksia. Niinä hetkinä kirjoittaminen on minulle se turva, keino jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Viime aikoina ei kuitenkaan ole mennyt huonosti, ei ole ollut tarvetta kirjoittaa.

Enkä minä tiedä, kiinnostaako ihmisiä lukea ihan tavallisia kuulumisia. En koe eläväni enää lesken elämää, nyt minä elän ihan tavallista 27-vuotiaan naisen elämää. Toki sen surun ja menetyksen kanssa, eihän se mihinkään katoa. Mutta toisaalta, ehkä ne tavalliset kuulumiset ovat juuri se asia, mitä itsekin etsin reilu kolme vuotta sitten. Että joku vastaavan kokemuksen omaava olisi kertonut, että hyvää ja tavallista elämää vielä on, se on tulossa.

Tulin tänään tänne blogiin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen. Luin muutamia vanhoja kirjoituksiani ja kommentteja. Niitä ihania kommentteja, kauniita sanoja, kertomuksia puolisoiden kuolemista. Niin monet ovat kirjoittaneet, että ovat saaneet apua tästä blogista oman menetyksensä keskellä. Ja sehän on juuri se asia, joka tekee minut onnelliseksi. Alussa tämä blogi oli pelastusrengas ihan vain minulle itselleni, mutta myöhemmin olen voinut ojentaa käden avuksi muille tämän avulla. Nyt on sellainen fiilis, että haluan ehdottomasti taas kirjoitella. Olivat ne jutut sitten ihan tavallista elämää, surua ja ikävää, tai uusia parisuhdekokemuksia. Ehkä niistä voi joku saada itselleen jotakin.

Helmikuussa kirjoitin tapailevani uutta miestä. Juttu kesti joitakin kuukausia, mutta ei lopulta johtanut varsinaiseen suhteeseen. Ehkä senkin takia on tuntunut vaikealta palata blogin pariin. Ensin hehkutat, että on löytynyt ihana tyyppi, ja seuraavaksi kerrotkin, että ei siitä mitään tullutkaan. Jotenkin tuntui, etten ehkä halunnut sanoa ääneen, ettei se onnistunutkaan. Vaikka eihän sitä tarvitse hävetä. Sellaista se on, eivät kaikki jutut vaan toimi, eivätkä kaikki jutut kestä ikuisesti. Ehkä juuri nämä tavalliset käänteet ja jopa epäonnistumiset ovat juuri niitä, joihin lukijat voisivat samaistua. Nyt tuntuu hölmöltä, etten viitsinyt kirjoittaa sitä tänne aiemmin.

Mutta tosiaan, juttu tuon kyseisen miehen kanssa tuntui jo aika vakavalta, ja hän oli ensimmäinen noin vakava suhde N:n jälkeen. Olen tosi onnellinen, että se tapahtui. Että uskalsin tapailla uutta miestä ja tunnustaa tunteeni toiselle. Se oli hyvä juttu. Ja kyllä sen päättyminen harmitti, vaikka se olikin oma päätökseni.

Tuntuipa mukavalta taas pitkästä aikaa kirjoitella tänne. Toivon mukaan tästä tulee taas tapa. Ehkä pitäisi opetella kirjoittamaan myös iloisista ja hyvistä hetkistä. Eikä aina vaan niistä surullisista fiiliksistä. Nyt ainakin tuntuu, että on mielessä paljon juttuja, joista haluan tänne jatkossa kirjoitella! Ihanaa olla takaisin ♥ 

Kolme vuotta

Viime kirjoituksesta on ikuisuus. En edes tiedä, miksi en ole kirjoitellut, vaikka varmaan olisi ollut syytäkin. Kaveritkin ovat kyselleet, miksen kirjoita. Ehkä olen aina ollut sellainen, että tukeudun kirjoittamiseen erityisesti huonoina aikoina, kun on surua ja ahdistusta. Ja täytyy sanoa, että viime kuukausina on mennyt hyvin. Oikeastaan tosi hyvin.

Tänään N:n kuolemasta on kolme vuotta. Se on pitkä aika. Olen pian ollut yksinäni saman ajan, jonka olin hänen kanssaan. Se on uskomatonta. Ei minusta tunnu, että olisin ollut kolmea vuotta yksin. Tuntuu, että meidän suhteemme aikana tapahtui paljon enemmän asioita, kuin nyt yksin ollessani, vaikka aika on suurin piirtein sama. Vaikka tarkemmin ajateltuna, on tässä viimeisenä kolmena vuotenakin tapahtunut ihan valtavasti.

Viime aikoina minut on tehnyt iloiseksi eräs ihminen. Eräs mies, joka on kiltti ja huomaavainen ja täynnä piirteitä, joita toivoisin tulevalla poikaystävälläni olevan. Olemme tunteneet vasta pari kuukautta, ja tutustuminen on vielä alussa, mutta hän tuntuu hyvältä. Toisaalta olen tämän parin kuukauden aikana ehtinyt kriiseillä jos jonkinmoisten asioiden äärellä ja meinannut ahdistuksen vallassa jo pistää koko jutun poikki. Mutta en pistänyt. Ja hän on ollut siinä koko ajan, eikä ole perääntynyt, vaikka on huomannut minun epäröivän. Epäröin vielä varmasti monet kerrat, koska tämä on ensimmäinen näin vakava juttu N:n jälkeen. Mutta hän on aivan liian hyvä mies päästettäväksi menemään.

Hän on sellainen, joka ostaa minulle sydämenmuotoisen suklaarasian ystävänpäivänä. Joka suostuu katsomaan kaikkia hölmöjä tv-ohjelmia, koska minä haluan. Joka kertoo äidilleen ruokapöydässä, että S ei muuten syö ketsuppia kuin ainoastaan ranskalaisten kanssa, ja minä mietin, miten hän voi muistaa tuollaisen asian, jonka olen maininnut jossain sivulauseessa. Hän tuo minulle kasan tuliaisia Thaimaan matkalta ja heittää aina autolla kotiin. Kun olen jo päättänyt kaipaavani omaa tilaa, päättänyt että tämä etenee liian nopeasti enkä ole valmis tällaiseen, hän käyttäytyy niin ihanasti, etten yhtäkkiä haluakaan mihinkään muualle. Hän on äärimmäisen lapsirakas enkä voi olla miettimättä, miten hyvän isän hänestä saisi lapsille.

Ehkä tämä kertoo kaiken, että N:n kuoleman kolmantena vuosipäivänä kirjoitan rivikaupalla tekstiä toisesta miehestä. Ehkä nyt on aika mennä ihan kunnolla eteenpäin. Minulla on edelleen aivan järjetön ikävä häntä, eikä siitä ole montaa päivää, kun itkin illalla useamman tunnin hänen menetystään. Kukaan ei koskaan korvaa häntä. Kukaan ei koskaan ole minulle N. Hän oli jotain aivan poikkeuksellista.

Mutta nyt tuntuu, että olen jonkinlaisen uuden alun äärellä, ja se tuntuu hyvältä. Tiedän, että N toivoisi minulle uutta onnea. Nyt kolme vuotta elämäni kamalimman päivän jälkeen, voin sanoa olevani aika onnellinen. Ja tämän onnen tunteen olen ansainnutkin.