lauantai 25. helmikuuta 2017

Väsynyt suremaan

Tällä viikolla en ole oikeastaan halunnut tulla tänne blogiin. Normaalisti käyn täällä joka päivä, vaikken kirjoittaisi mitään. Katson kommentit, vastaan niihin, katson paljonko kävijöitä on ollut päivän aikana ja saatan lukea vanhoja postauksiani. Tällä viikolla ei ole yhtään kiinnostanut tulla tänne. Olen vältellyt koko blogia, koska tämä on ahdistanut.

Olen ollut jotenkin väsynyt tähän suruun. Kyllästynyt. Ehkä vuosipäivä aiheutti tämän. Olin juuri useamman viikon todella kiinni tässä menetyksessä ja vatvoin sitä jokaikinen päivä. Vuosipäivänä itkin monta tuntia. Olen katsellut kuvia ja käynyt haudalla. Olen ollut surullinen ja on ollut ikävä. Vuosipäivän tienoilla suru oli vaan niin läsnä ja lähellä joka päivä.

Nyt en jaksa. En jaksa surra ja vatvoa tätä asiaa kokoajan. Haluaisin nyt pikku breikin. Haluaisin olla ihan tavallinen nuori nainen. En sellainen, joka on joutunut hautaamaan miehensä ja jonka elämä on sen johdosta ihan sekaisin. Olen saanut yliannostuksen tätä surua. Tottakai mietin häntä joka päivä ja joka päivä tämä kohtalo harmittaa minua. Mutta haluan keskittyä välillä muuhunkin, kuin johonkin sellaiseen, mitä ei enää ole. Tällä viikolla on tuntunut kivalta olla työharjoittelussa, oppia uusia asioita ja suunnitella tämäniltaisia teemabileitä. Ne asiat ovat todellisia ja olemassa. Niihin minun pitää keskittyä. Välillä on ihan ok, ettei sureta. Jos ei sureta, ei kannata tulla tänne blogiin lukemaan surullisia juttuja ja pilata fiilistä. Silloin on syytä keskittyä asioihin, jotka vielä ovat olemassa, sillä ne vievät eteenpäin. Ja sinne olen edelleenkin matkalla.

Suruunkin voi todella väsyä ja kyllästyä. Varsinkin, jos se on ainoa asia, joka täyttää elämän. Niin minulle on nyt käynyt. Ja nyt saa riittää. En vain ole jaksanut miettiä tätä asiaa tällä viikolla juurikaan. Enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Ei se menetys mihinkään katoa, valitettavasti. Voin pohtia sitä taas sitten, kun siltä tuntuu. Eikä N siitä pahastu, jos minä nyt sanon, etten jaksa ajatella sinua. En jaksa ajatella sinua ja sitä, että olet kuollut. En jaksa! N sanoisi, että älä sitten ajattele. Se on niin yksinkertaista.

Tänään olen onnellinen vapaasta viikonlopusta ja illan bileistä. Suru ja N kulkevat kyllä mukana, ihan kokoajan. Ei niitä tarvitse jatkuvasti miettiä. Minun elämässäni saa olla muutakin. Ja onneksi ainakin tällä viikolla on tuntunut, että kaikkea muuta onkin. Paljon.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tyhjä olo

Vuosipäivä oli ja meni. Nyt on oikeastaan vähän tyhjä fiilis. Kuoleman vuosipäivä oli viimeinen tärkeä päivä, joka tuli nyt vastaan ensimmäistä kertaa. Kaikki syntymäpäivät ja juhlapäivät oli koettu jo aiemmin vuoden aikana. Nyt on ihan kaikki päivät vuodessa, niin tärkeät kuin tavallisetkin, koettu yksin. Minun avomieheni kuolemasta on nyt todella yli vuosi aikaa.

Mitä minä nyt odotan? Hassulla tavalla koko viime vuosi meni odottaessa tärkeitä päiviä. Odotti niitä ensimmäisiä kertoja, kun joulu tai kihlapäivä täytyi viettää yksin. Odotti, vaikkei niitä päiviä edes halunnut kohdata. Nyt ne on vietetty. Odotanko niitä nyt uudelleen? Tuntuvatko ne edelleen vaikeilta? Odotanko koko loppuelämäni? Ihan kuin hän olisi nyt kauempana minusta, kun se vuosi on tullut täyteen. Ja tavallaanhan hän onkin. Aika hänen kanssaan lipuu kokoajan kauemmaksi, enkä voi sille mitään. Muistot ovat vielä kirkkaita, mutta tiedän niiden haalenevan hiljalleen. Ajan myötä en enää ajattele häntä niin usein. Hänestä ei enää puhuta niin usein. En halua sitä. En halua, että hän katoaa ja unohtuu. Ajan kuluminen on siinä mielessä ristiriitaista, että toisaalta toivoisin ajan juoksevan, jotta se parantaisi ja veisi minua eteenpäin. Mutta jokainen päivä vie minut kauemmaksi yhteisestä ajasta hänen kanssaan. Enkä minä halua kauemmaksi.

Olen ollut kipeänä lähes koko viime viikon ja niin olen vieläkin. Lähdin tänä aamuna harjoitteluun, mutta minut passitettiin kotiin lepäämään. Ehkä ihan järkevää. Nyt yritän parannella itseni kunnolla ennen harjoitteluun palaamista. Kännykkänikin hajosi viikonloppuna ja jouduin käydä ostamassa uuden. Kyllä taas tuntuu, että kaikki mahdolliset vastoinkäymiset kasaantuvat tähän samaan hetkeen. Helmikuu ei taida olla minun kuukauteni, ei sitten alkuunkaan. Onneksi pian on jo maaliskuu ja sehän tarkoittaa kevättä. Kevät on taas hyvin tervetullut tämän pitkän talven jälkeen.

Jotenkin paikallaan polkeva olo. Tyhjää. Minulla on elämässäni tosi paljon sisältöä. Opiskelu, työharjoittelu, työ, ystävät, perhe, tulevat tapahtumat ja ulkomaanmatkat. Olen joka päivä menossa ja tekemistä kyllä riittää. Mutta silti huomaan tuntevani tyhjyyden tunnetta. En pidä siitä. Minullahan on niin paljon ihania asioita elämä täynnä! Ja olen niistä kiitollinen. Tuntuu ihan hölmöltä, että tunnen oloni tyhjäksi kaikkien näiden asioiden keskellä! Miten se on mahdollista? Enkö osaa arvostaa sitä, kuinka paljon olen saanut? Olen tainnut taas tipahtaa alemmalle askelmalle. Tällaista sahaamista elämä taitaa olla, ei auta kuin tottua. Eteen ja taakse, ylös ja alas. Ikävöintiä, opiskelua, naurua, hautausmaalla käyntejä. Minun elämäni.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Ensimmäinen vuosi ilman sinua

En melkein voi uskoa, että kirjoitan tätä postausta. Tasan vuosi sitten tämän päivän saavuttaminen tuntui niin kaukaiselta. Mahdottomalta. 365 päivää on kuitenkin kulunut. Ne päivät ovat pitäneet sisällään valtavan suuren tunteiden kirjon. Olen itkenyt sairaalasängyn vierellä ja päästänyt otteen irti viimeistä kertaa. Vajonnut pohjalle ja siitä vielä hieman syvemmälle. Sitten löytyi hiljalleen ymmärrys siitä, ettei minun elämäni lopu. Että voin päästä tästä joskus eteenpäin. Ja pikkuhiljaa löytyi ilo. Ensin pieni hymy, leveämpi hymy, nauru, huutonauru, räkätys. Ja jopa häivähdyksiä onnellisuudesta.

Kunpa N näkisi, että olen selviytynyt. Toivottavasti hän on kuullut, kuinka kauniisti olen hänestä puhunut. Toivottavasti hän on nähnyt, miten läheisinä olemme pysyneet hänen vanhempiensa kanssa. Olisipa hän on nähnyt, että olen ikävöinyt. Hän on ajatuksissani niin usein. Ei kokoajan, mutta usein. Muistan, kuinka ensimmäiset puoli vuotta itkin jokaikinen kerta, kun vietimme ystävieni kanssa iltaa. N tuli aina jollain lailla puheeksi ja minä itkin. Se oli jo melkein vitsi, että milloin se S alkaa taas vetistellä. Mutta en tee sitä enää! Nyt osaan nauttia illanvietoista eikä hänestä tarvitse aina puhuakaan. Vaikka nyt pystynkin puhumaan hänestä ilman itkua.

Muistan edelleen hänen tuoksunsa. Miltä tuntui koskettaa hiuksia ja kättä. Muistan hänen äänensä ja naurunsa. Kaikki pienet hölmöt tavat. Tuntuu uskomattomalta, että en ole kokonaiseen vuoteen kokenut niitä enää. Ei siitä voi olla niin kauaa. Vastahan hän oli tässä. Vastahan hän selitti, millaisen auton hän seuraavaksi haluaa. Vastahan hän silitti työvaatteitaan meidän olohuoneessamme sunnuntai-iltana. Vastahan hän katsoi minua niin kuin rakastunut mies katsoo.

Kaikki se on poissa iäksi. Ja se on epäreilua ja väärin. Tottakai se on. Mutta voi helkkari sentään olen kiitollinen niistä vuosista, jotka hänen kanssaan sain. Kunpa hän näkisi, kuinka kiitollinen olen. Ihan mahdottoman. Valtavan kiitollinen.

Tämä vuosi on opettanut, että samaan aikaan voi olla katkera ja kiitollinen. Surullinen ja iloinen. Epätoivoinen ja toiveikas. Mikään tunnetila ei ole mahdoton. Kaikki ovat olleet tärkeitä kokea. Olen yrittänyt ottaa jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se on tullut, ja kokea ja käsitellä sen. En sulje tunteitani syrjään ja pois mielestä. Päin vastoin. Ja ehkä juuri se on syy, miksi nyt ensimmäisenä vuosipäivänä voin sanoa, että minulla menee ihan hyvin. Ikävä ja suru ovat edelleen läsnä, mutta onneksi maailmassa on jo muitakin värejä, kuin musta ja harmaa. Olen tosi ylpeä itsestäni. Minä tein sen. Raivasin tieni läpi niiden toivottomien hetkien, enkä kertaakaan antanut periksi.

Mutta kyllä tämä päivä on ollut vaikea, sitä en kiellä. En muista, milloin olen viimeksi itkenyt näin paljon! En muistanut, että silmät voivat olla itkemisestä kipeät. Näin N:n äitiä ja kävimme yhdessä haudalla. Siellä sattui olemaan enemmänkin porukkaa samaan aikaan. Tämä koskettaa niin monia. Nämä 365 päivää ovat olleet vaikeita niin monelle. Ikävä on raastavaa.


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Vuosi sitten

Vuosi sitten tänä päivänä hän oli viimeistä kertaa kotona. Juttelin, halasin ja pussasin viimeistä kertaa. Vuosi sitten hän oli viimeistä päivää töissä. Illalla hän oli jo sairaalassa. Elossa vielä, muttei kauaa. Sitä ajatellessa tulee ihan järjetön suru. Vuosi on mennyt älyttömän nopeasti.

Voi kun hän olisi vielä täällä. Voi kun sairaalareissu olisi päättynyt toisin. Kunpa hän olisi tullut seuraavana päivänä kotiin. Antaisin siitä oikeasti mitä tahansa.

Tulin tänään kotiin laskettelureissulta. Olipa kivaa ja rentouttavaa! Oli kivaa viettää ystävänpäivää kaveriporukalla, ettei tarvinnut olla yksin. Oli mukavaa jutella N:n kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä luokkakaverin kanssa aamuyön tunteina. Mutta kyllä reissu antoi onneksi muutakin ajateltavaa, kuin lähestyvä kuoleman vuosipäivä. Se nimittäin on pyörinyt koko alkuvuoden mielessä tosi paljon. En edes tiedä, miksi se vuosipäivä on niin kamalan merkittävä. Onko se nyt niin erityinen päivä loppujen lopuksi? Sitten vuoden kierto on ensimmäistä kertaa käyty läpi. Olen kokenut ensimmäistä kertaa kaikki juhlapyhät, syntymäpäivät ja muut tärkeät päivät yksin. Onhan se suuri saavutus.

Onneksi satuin olemaan kotona, kun hän tuli viimeisenä työpäivänään ruokatunnilla kotiin. Siitä hetkestä on tullut tärkeä muisto. Ihan uskomatonta, että on kulunut jo kokonainen vuosi, kun viimeksi kuulin hänen äänensä. Haluaisin niin kovasti kuulla sen vielä. Maailman ihanin ääni. Minä rakastan häntä niin paljon. Aivan kamala ikävä.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Reissuja

Nyt on aika hyvä mieli! Ostin eilen lentoliput Floridaan! Lähden huhtikuun lopussa kymmeneksi päiväksi Floridan lämpöön lomailemaan. Ja mikä parasta, näen siellä pikkusiskoni, joka on Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana! Odotan matkaa tosi paljon. Se on vähän niin kuin palkinto itselleni. Ennen lähtöä olen saanut viimeisen harjoitteluni suoritettua ja opinnäytetyön palautettua. Lomalla voi sitten ottaa aivan rennosti. Minä todella tarvitsen nyt jotain tällaista ihanaa kaiken sen kamalan jälkeen, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut.

En ole ikinä käynyt Amerikassa. Tai no, olen ollut kolmen kuukauden ikäinen, kun matkustimme vanhempieni kanssa Miamiin. Fyysisesti olen siis ollut siellä, mutta nyt on tosi siistiä lähteä tutustumaan täysin uuteen maahan ja kaupunkiin!

Maanantaina lähdemme kouluporukalla pariksi päiväksi laskettelureissulle. Kiva vaihtaa vähän maisemaa! Muutin puoli vuotta sitten takaisin tänne N:n ja minun kotikaupunkiin, eikä tämä nyt kovin paljoa ole ahdistanut. Mutta on niitäkin päiviä, kun haluaisin asua missä tahansa muualla kuin täällä. On päiviä, kun haluaisin vain pysyä kotona, jotta ei tarvitse nähdä tuttuja kadunkulmia, jotka muistuttavat hänestä. Sehän tässä kaupungissa onkin niin vaikeaa, että muutin tänne N:n takia. Minulla itselläni ei ollut minkäänlaisia kytköksiä tänne. Kaikki paikat ovat tuttuja N:n takia, hän on tutustuttanut minut tähän kaupunkiin. Joinakin päivinä ihan normaali elämäkin täällä ahdistaa. Siksi on silloin tällöin kiva päästä pois.

Ensi viikolla on vuosipäivä. Ensi viikon perjantai on se päivä, jolloin N todettiin menehtyneeksi tasan vuosi sitten. Ihan hullua, miten aika on kulunut. Onneksi olen kirjoittanut tätä blogia. Ilman tätä muistissani olisi isoja mustia aukkoja viime vuoden osalta. Niin monet päivät menivät sumun peitossa. Nyt voin aina palata tänne ja lukea ajatuksiani. Ja huomata, kuinka pitkälle olen niistä tuntemuksista päässyt. Ihan ensimmäisiä postauksiani en oikeastaan vielä lue uudestaan. En muista, mitä olen kirjoittanut, enkä tällä hetkellä haluakaan muistaa. Mutta ne ovat täällä tallessa. En voi sanoin kuvailla, kuinka tärkeä tämä minun blogini on ollut minulle. Tänne olen avannut tunteitani, joita on ehkä ollut vaikea sanoa ääneen. Tänne olen saanut kanavoitua sen sekasorron ja tyhjyyden, joka samaan aikaan on pyörinyt päässäni. Ehkä tämä auttoi pysymään järjissään. Täällä on tallessa se vaikein reissu, jonka koskaan olen tehnyt. Matka avovaimosta leskeksi, matka hääsuunnitelmista hautajaisiin. Matka syvälle minuun itseeni ja sellaisiin tunteisiin, joihin en olisi ikinä halunnut tutustua. Onneksi pahimmat kilometrit ovat jo ohitse. Toivottavasti tulevaisuuden reissut ovat vähän erilaisia. 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Elämän oppitunteja

Kolme päivää takana työharjoittelussa perhepalveluissa. Neljä kotikäyntiä. Ja ymmärrys siitä, että minä olen onnekas. Kirjoitin joskus tänne blogiin, ettei minulle ole jaettu kovin hyviä kortteja tähän elämään. Väärin. Minulle on jaettu hyvät kortit, ja on ihan omaa hölmöyttäni, jos en näe sitä.

Nämä kolme päivää ovat opettaneet ennen kaikkea sen, että minä olen kaikesta huolimatta saanut enemmän kuin moni muu. Kolmessa päivässä olen nähnyt monenlaisia ihmiskohtaloita. Ihmisten väsymystä, alkoholia, mielenterveysongelmia ja asuinkelvottomia koteja. Näinä kolmena päivänä on harjoittelusta kotiin päästyäni suurin ajatukseni ollut kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, mitä minulla on. Kotini on ihana ja ihan siisti, minulla on lämmintä vettä ja ruokaa jääkaapissa. Aivan itsestäänselviä asioita, mutta kaikilla ei ole edes niitä. Koen melkein huonoa omaatuntoa, että olen saanut niin älyttömästi, mutta silti haaveilen kokoajan jotain enemmän!

Minulle on jaettu hyvät kortit, ihan lapsuudesta asti. Kaikki lapset eivät saa niin hyviä lähtökohtia. Ihan hirveä kiitollisuus kaikesta, mitä olen ikinä saanut. Kiitollisuus siitä, että minä saan elää. Perheeni on elossa ja terveenä, kaikilla opiskelu- tai työpaikat, minä mukaan luettuna. Joo, avomieheni on kuollut. Se on iso vääryys, mutta se on silti ainoa koettelemus, mitä olen koskaan kokenut. Olen päässyt aika vähällä. Toiset taistelevat erilaisten ongelmien kanssa koko elämänsä.

Toisaalta minun on nyt helpompi samaistua asiakkaiden elämäntilanteisiin. Minä tiedän nyt, millaista on olla pohjalla ja miltä tuntuu epätoivo. Vuosi sitten minulla ei ollut mitään käsitystä moisesta. Vuosi sitten olisin voinut vain kuvitella, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia vaikeassa tilanteessa olevilla asiakkailla on. Vuosi sitten en olisi ehkä sopinut tällaiseen työhön, tai ainakin se olisi ollut hankalampaa. Olisin kuunnellut asiakkaan vuodatusta elämäntilanteestaan ymmärtämättä siitä mitään. Nyt ymmärrän enemmän. En suinkaan kaikkea, mutta enemmän. Vaikka tajuan asiakkaiden olevan paljon pahemmassa tilanteessa kuin minä ikinä olen ollut, ymmärrän heitä enemmän. Enkä missään nimessä kuvittele olevani heitä millään tavalla parempi. Vaikka en koskaan kerro heille, mitä itse olen kokenut, osaan ehkä sanoa jotain järkevää tai lohduttavaa. Osaan olla ymmärtäväisempi.

Kun mietin kulunutta vuotta, on yksi vallitsevista tunteista kiitollisuus. Ei suinkaan kiitollisuus siitä, että menetin jotain niin tärkeää. Mutta kiitollisuus elämän oppitunneista, jotka olen saanut. Kaikista olen oppinut, paljon. Harjoittelun aikana on ollut opettavaista nähdä, kuinka vähään ihmiset ovat tyytyväisiä. Se pistää ajattelemaan, mikä loppujen lopuksi todella on tärkeää.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Ryhtiliike, taas

Minulla meni koko tammikuu lähinnä laiskotellessa, pakko kai se on myöntää. Olin todella saamaton. Olisi ollut kouluhommia tehtävänä - en tehnyt. En edes tajua, mihin koko kuukausi oikein meni! Kävin pari kertaa viikossa töissä ja näin kavereita. Onnistuin saamaan unirytminkin aivan päälaelleen. Saatoin nukahtaa vasta kahdelta yöllä ja jos aamulla ei ollut kiirettä mihinkään, nukuin helposti puoleen päivään. Siinähän se loppupäivä menikin ihan muissa maailmoissa tekemättä mitään, ja yöt kukuin katsellen sarjoja ja muuta turhaa.

Tänään siihen tuli muutos. Vihdoin! Tänään minä aloitin kymmenen viikon työharjoittelun. Tämä tekee niin hyvää minulle, kun takana on pelkkää laiskottelua ja pitkäksi venyneitä aamuja jo aivan liian kauan. Ehkä mielikin on ollut maassa sen takia, ettei elämässä ole ollut mitään sisältöä. Tällainen ei tee hyvää kenellekään. Niin se vain on, että rutiinit auttavat pitämään pään kasassa.

Onneksi olin viime keväänä viisas, ja aloitin silloinkin työharjoittelun. Vaikka N:n kuolemasta oli vain puolitoista kuukautta. Olisihan se ollut silloinkin vain helppo jäädä kotiin makaamaan. Mutta siellä olisin sitten maannut aika pitkään. Varmaan makaisin vieläkin. Se työharjoittelu päiväkodissa oli parasta, mitä saatoin tehdä. Muistan kuitenkin, kuinka yksi kouluni opettajista kyseenalaisti työharjoitteluni. Sain häneltä sähköpostin, jossa hän ihmetteli päätöstäni tehdä harjoittelu monen kysymys- ja huutomerkin saattelemana. Perään hän totesi, että kaikilla toki on omat tyylinsä lähestyä tällaisia asioita, mutta rivien välistä pystyi lukemaan, että minun tyylini on tietysti väärä. Hän kertoi, että surulle tulee antaa aikaa (Ihanko tosi? Luuletko, etten anna? Luuletko tietäväsi tästä jotakin enemmän kuin minä?) ja että ammattiapuakin voi toki hakea (Mistä arvon opettaja sai päähänsä, etten ole hakenut?!) Veri kiehuu vieläkin, kun ajattelen tuota viestiä. Yksi pahimmista virheistä, joita voi lesken kanssa tehdä, on neuvoa. Tuputtaa niitä omia neuvoja, kuin ne olisivat ainoa oikea tapa toimia. Ja yleensä nämä tuputtajat eivät itse ole menettäneet ketään, koskaan. Saan kylmiä väreitä edelleen, kun näen tämän opettajan jossain.

Elämäni parhaita päätöksiä N:n kuoleman jälkeen. Ihan sama mitä yksi opettaja sanoo. Jos olisin kymmenen viikkoa vain istunut neljän seinän sisällä harjoittelun sijaan, en olisi nyt tässä näin hyvinvoivana. Se oli juuri sitä kriittisintä aikaa, ne ensimmäiset kuukaudet. Onneksi valitsin itselleni parhaimman vaihtoehdon. 

Nyt olen kymmenen viikkoa neuvolan perhetyössä. Paikka vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta! Heti, kun heräsi aamulla aikaisin, sai päivässä paljon enemmän aikaan! Harjoittelun jälkeen siivosin koko kodin! Hyvä fiilis. Nyt on taas ihan toiveikas olo. Viikonloppu meni vähän niin ja näin. Oli oikeastaan tosi surullinen ja ahdistunut olo. Nyt tuntuu taas siltä, että selviää. Tänään oli vielä hurjan valoisaa, kun kävelin harjoittelusta kotiin! Valoa kohti mennään, monellakin tapaa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Jossain syvällä

Tänään on ollut jotenkin vaikea päivä. Vihaan tällaisia. Näin eilen sattumalta N:n vanhemmat ja N pyörikin mielessä koko loppuillan. Niin paljon, että hän tuli uniinkin. Uni oli todella sekava. N oli siinä elossa ja minun kanssani, mutta hän ei ollut oma itsensä. Ja unen lopussa N:n veli kuoli meidän silmiemme eteen.

Se uni jättikin jälkensä tähän päivään. Ahdistaa. Unen jälkeinen päivä menee aina todella omituisissa fiiliksissä. Silloin ei oikein tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tänään kuolema on tuntunut taas niin todelta ja hirvittävän ahdistavalta. Olen nähnyt N:n kuolleet kasvot mielessäni monta kertaa. Aamusta asti mieleeni on putkahdellut kaikenlaisia muistoja hänestä. Ihan kuin hän olisi tämän päivän kulkenut minun vierelläni, mutta ei sitten kuitenkaan. Ei hän siinä ole, vaikka kuinka kääntyisin katsomaan.

N:n kuoleman ajatteleminen aiheuttaa kylmiä väreitä. Kuollut on ihan kamala sana. Hän on ihan oikeasti kuollut, menehtynyt, vainaja, edesmennyt. Hän näytti aivan kamalalta maatessaan kuolleena arkussa. Miksi ihmeessä halusin nähdä hänet vielä silloin? Miksi halusin, että viimeinen muistikuvani hänestä on sellainen? Kuollut. Mitä olen oikein ajatellut? En saa mielestäni, kuinka kamalalta hän näytti. Oksettaa ajatella sitä. Jos nyt ihan todella alkaisin miettiä N:n kuollutta ruumista ja sitä että minä todellakin jäin yksin, varmaan oksentaisin. Tuntuu pahalta.

En tiedä mitä minun pitäisi ajatella, että pääsisin kaikista näistä mielikuvista eroon. En ole eilisen jälkeen ollut ihan täysissä sielun voimissa. Eilen aamulla sain äidiltäni viestin, jossa hän kertoi vaarini joutuneen sairaalaan sydänongelmien vuoksi. Sen luettuani iski pakokauhu. Sellainen olo, etten saa henkeä. Sellainen olo, että olisin vain voinut itkeä. Isovanhemman sairaudet ja kuolema ovat toki luonnollisia ja vääjäämättömiä asioita. Mutta en ole siihen vielä valmis. En ole valmis aloittamaan surutyötä uudestaan, kun edellisestä on nyt joten kuten päästy jaloilleen.

Nyt on sellainen olo, että olisi kiva kuulla vaihteeksi hyviä uutisia. En edes tiedä mitä. Päällepäin vaikutan varmasti ihan normaalilta ja iloiselta. Mutta ne ajatukset, joita en kaikille jaa, ovat olleet viime aikoina aika synkkiä. Kun olen yksin kotona, ne saavat vallan. Ja se on oikeasti pelottavaa! Olen jo ollut niin hyvässä kunnossa aiemmin. Nyt tuntuu jopa kaukaiselta, että olen jo monet kerrat nauranut kippurassa, viettänyt hauskoja hetkiä yökerhon tanssilattialla ja odottanut treffejä. Ja nyt olen tässä. Tällaisessa jamassa. Ajatukset jossain todella syvällä. Kuinka sama ihminen voi tuntea fiiliksiä näin laidasta laitaan lyhyeen ajan sisällä? Milloin on taas hyvien päivien vuoro?

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Haikea helmikuu

Helmikuu tulee luultavasti aina olemaan inhokkikuukausiani. Helmikuu on se kuukausi, kun avomieheni otettiin minulta pois vain 27-vuotiaana. Hassua, että vuosi sitten helmikuussa olen ollut todella onnellinen ja seuraavana päivänä aivan pohjalla. Elämää ei voi kyllä etukäteen ennustaa.

Ystävänpäivä oli meidän viimeinen kokonainen päivämme yhdessä. Se oli sunnuntai. Maanantaina N meni työpäivän jälkeen lääkäriin ja sille tielleen jäi. Lääkäri passitti hänet sairaalaan, kun ei uskaltanut kotiuttaa. Yöksi hän meni sairaalaan ja yön aikana hän oli mennyt tajuttomaksi. Tiistaiaamuna sain N:n äidiltä puhelinsoiton, jota en koskaan unohda. N oli siirretty Töölön sairaalaan, aivoissa jotain häikkää. En tosin voinut kuvitellakaan, mihin se johtaa. Ei tullut mieleenkään, että hän kuolee siihen. Ei kuolema ole vaihtoehto, kun puhutaan 27-vuotiaasta terveestä miehestä! Vaan meidän kohdallamme se oli. Tuolloin tiistaiaamuna, ennen kuin lähdin itse sairaalalle, googletin Töölön sairaalan neurologista osastoa. Siellä on parhaat lääkärit ja parhaat välineet. Tottakai hän selviää. Pitkä sairasloma tästä seuraa, mutta tottakai hän selviää.

Ei mennyt kuin muutama tunti, kun lääkäri kertoi meille sairaalan odotushuoneessa, ettei hän selviä. Keskiviikkona hänet todettiin aivokuolleeksi. N oli menehtynyt. Minun avomieheni. Kuinka näin voi tapahtua muutamassa päivässä? Maanantaina olin nähnyt ystävääni ja jutellut hänen kanssaan minun ja N:n tulevista häistä! Maanantai-iltana, kun N oli lääkärissä, minä selasin netistä hääpukuja. Muutamaa päivää myöhemmin sain selata hauta-arkkuja. Sain ostaa mustan mekon hautajaisiin ja "tahdon" sijasta sanoa "hyvästi" kirkon alttarilla. Tai en saanut, vaan jouduin.

Mietin yhäkin, miksi juuri N. Miksi minä, miksi N:n vanhemat ja sisarukset ja ystävät. Miksi tämä sattui meidän kohdallemme? Mutta jollain tasolla on vain ollut pakko hyväksyä, että N:n piti kuolla. En todellakaan tiedä miksi, mutta niin vain piti tapahtua. Ja nyt minun pitää selviytyä siitä. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Hiton helmikuu. Haikea helmikuu. En enää koskaan pidä tästä kuukaudesta. En varmaan enää koskaan nauti ystävänpäivästä. Tähän kuuhun kytkeytyy liikaa kaikkia surullisia muistoja. Onneksi vuodessa on 11 muuta kuukautta.