tiistai 11. kesäkuuta 2019

Miksi et enää kirjoita?

Niin, se onkin hyvä kysymys. Kaverit kyselevät tuota jatkuvasti, toivovat että jatkaisin kirjoittamista. Kirjoitin nämä samat asiat edelliseenkin postaukseen, mutta jotenkin ei vaan ole ollut sellainen fiilis. Huomaan, että tukeudun kirjoittamiseen silloin, kun menee huonosti ja on pakko purkaa ajatuksia. Niinä hetkinä kirjoittaminen on minulle se turva, keino jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Viime aikoina ei kuitenkaan ole mennyt huonosti, ei ole ollut tarvetta kirjoittaa.

Enkä minä tiedä, kiinnostaako ihmisiä lukea ihan tavallisia kuulumisia. En koe eläväni enää lesken elämää, nyt minä elän ihan tavallista 27-vuotiaan naisen elämää. Toki sen surun ja menetyksen kanssa, eihän se mihinkään katoa. Mutta toisaalta, ehkä ne tavalliset kuulumiset ovat juuri se asia, mitä itsekin etsin reilu kolme vuotta sitten. Että joku vastaavan kokemuksen omaava olisi kertonut, että hyvää ja tavallista elämää vielä on, se on tulossa.

Tulin tänään tänne blogiin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen. Luin muutamia vanhoja kirjoituksiani ja kommentteja. Niitä ihania kommentteja, kauniita sanoja, kertomuksia puolisoiden kuolemista. Niin monet ovat kirjoittaneet, että ovat saaneet apua tästä blogista oman menetyksensä keskellä. Ja sehän on juuri se asia, joka tekee minut onnelliseksi. Alussa tämä blogi oli pelastusrengas ihan vain minulle itselleni, mutta myöhemmin olen voinut ojentaa käden avuksi muille tämän avulla. Nyt on sellainen fiilis, että haluan ehdottomasti taas kirjoitella. Olivat ne jutut sitten ihan tavallista elämää, surua ja ikävää, tai uusia parisuhdekokemuksia. Ehkä niistä voi joku saada itselleen jotakin.

Helmikuussa kirjoitin tapailevani uutta miestä. Juttu kesti joitakin kuukausia, mutta ei lopulta johtanut varsinaiseen suhteeseen. Ehkä senkin takia on tuntunut vaikealta palata blogin pariin. Ensin hehkutat, että on löytynyt ihana tyyppi, ja seuraavaksi kerrotkin, että ei siitä mitään tullutkaan. Jotenkin tuntui, etten ehkä halunnut sanoa ääneen, ettei se onnistunutkaan. Vaikka eihän sitä tarvitse hävetä. Sellaista se on, eivät kaikki jutut vaan toimi, eivätkä kaikki jutut kestä ikuisesti. Ehkä juuri nämä tavalliset käänteet ja jopa epäonnistumiset ovat juuri niitä, joihin lukijat voisivat samaistua. Nyt tuntuu hölmöltä, etten viitsinyt kirjoittaa sitä tänne aiemmin.

Mutta tosiaan, juttu tuon kyseisen miehen kanssa tuntui jo aika vakavalta, ja hän oli ensimmäinen noin vakava suhde N:n jälkeen. Olen tosi onnellinen, että se tapahtui. Että uskalsin tapailla uutta miestä ja tunnustaa tunteeni toiselle. Se oli hyvä juttu. Ja kyllä sen päättyminen harmitti, vaikka se olikin oma päätökseni.

Tuntuipa mukavalta taas pitkästä aikaa kirjoitella tänne. Toivon mukaan tästä tulee taas tapa. Ehkä pitäisi opetella kirjoittamaan myös iloisista ja hyvistä hetkistä. Eikä aina vaan niistä surullisista fiiliksistä. Nyt ainakin tuntuu, että on mielessä paljon juttuja, joista haluan tänne jatkossa kirjoitella! Ihanaa olla takaisin ♥ 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti