Hei hei, asunto

Kävin eilen viimeistä kertaa meidän asunnollamme. Oli aika haikeaa jättää hyvästit. Se asunto kätkee sisäänsä niin monta muistoa ja onnellista hetkeä. Ja ihan tosissani ajattelin vielä muutama kuukausi sitten, että kun tuosta asunnosta joskus muutamme pois, on syynä oman asunnon osto. Tällaista kohtaloa en olisi ikinä voinut meille kuvitella. Että N muuttaa taivaankotiin ja minä pakkaan yksinäni tavaramme, vien ne varastoon ja muutan vanhemmilleni. Tuntuu vieläkin tosi epäreilulta.

Asunto näytti nyt tyhjänä ihan samalta kuin silloin, kun muutimme sinne. Silloin oli syksy, täytin samalla viikolla 21 vuotta. Muuttopäivänä satoi vettä. Kävimme Mäkkärissä syömässä muuttopuuhien lomassa. Ja illalla olimme niin onnellisia, kun kaikki oli valmista. Olimme onnellisia, että olimme saaneet sen kämpän. Heti asuntonäyttöön tultuamme tiesimme, että haluamme sen. Ja asuntonäytöstä lähtiessämme kolautimme päämme yhteen eteisessä, kun olimme kumartuneina laittamassa kenkiä jalkoihin. Oikein tohelot liikenteessä.

Toisaalta on helpottavaa, että olen nyt päässyt asunnosta eroon. Tavallaan siitä muodostui aikamoinen taakka N:n kuoleman jälkeen. Nyt ei tarvitse miettiä sitä enää. Mutta silti tuntui vaikealta sulkea ovi viimeistä kertaa. Kuulla tuttuakin tutumpi naksahdus, joka sen sulkemisesta kuuluu ja jää kaikumaan rappukäytävään. Mennä hissiin, painaa nappia ja nähdä ovien sulkeutuvan, jättäen sen asunnon sinne kuudenteen kerrokseen ilman meitä.

Mietin, mahtavatko naapurimme tietää, mitä meille tapahtui. Emme tunteneet naapureitamme kovin hyvin ja välillä minusta tuntui monen vuoden jälkeenkin, että rapussa tulee vastaan ihan vieraan näköistä porukkaa. Enkä vieläkään tiedä, miltä meidän seinänaapurimme näyttää. Toki oli niitäkin ihmisiä, joiden kanssa vaihtoi muutaman sanan, kun sattui samaan hissiin. Ovatkohan he lukeneet kuolinilmoituksen lehdestä, ja osanneet yhdistää sen meihin? N:n sukunimi on harvinainen, se on käytössä vain heidän suvullaan, alle kymmenellä ihmisellä. Ja nyt yhtä vähemmällä. Minä oikeasti toivoisin, että naapurimme tietäisivät. Kunpa kukaan ei luule, että erosimme. Sekään ei ole mahdoton ajatus, koska N:n autoa ei näkynyt parkkipaikalla enää hänen kuolemansa jälkeen, mutta minä kuitenkin kävin asunnolla monta kertaa ties kenen kanssa. Kerran N:n paras ystävä oli käymässä siellä kanssani, ja parkkipaikalla halasimme pitkään, ennen kuin hän lähti autollaan pois. Mietin silloin, että tästä saisi joku kerrostalokyttääjä kehiteltyä vaikka millaisia tarinoita.

Toisaalta olen hölmö, kun mietin, mitä muut ajattelevat tai tietävät. Mitä väliä. Tosiasia on se, että kukaan tuskin huomaa, että olemme muuttaneet pois. Mutta postinjakaja kyllä tietää. Olen joskus miettinyt, että ei varmaan postinjakajastakaan ole kivaa tiputella postiluukusta ensin sairaalan kirjeitä ja sitten kaiken maailman virastoista tulevia kirjeitä, joissa on nimenä N:n kuolinpesä.

Nyt täytyy vain ajatella, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tästä aukeaa nyt ihan uusi elämä minulle. Ja vaikka se kuinka vaikeaa onkin, yritän ajatella tätä uutta alkua positiivisena asiana. Sovimme juuri koulukavereideni kanssa, että viimeisen opiskeluvuoden kunniaksi aiomme käydä jokaisissa vastaantulevissa opiskelijabileissä. Ja minä todella odotan sitä. Nyt minulla ei ole ainuttakaan syytä jäädä kotiin nysväämään, koska kotona ei minua kukaan odota. Mutta maailma odottaa. Maailmalla on varmasti vielä paljon annettavaa minulle. Ei tätä minulle olisi tapahtunut, jos maailmalla ei olisi muita suunnitelmia varalleni. Olen siitä ihan varma.

Ensimmäiset ajatukseni hänestä

Olen aina kirjoittanut paljon. Yhdessä vaiheessa päiväkirjan kirjoittaminen oli minulle lähes jokapäiväinen rutiini. En ole kuitenkaan vuosikausiin kirjoittanut tavalliseen päiväkirjaan, vaan tietokoneelle, koska koneella on paljon nopeampaa kirjoittaa pitkiäkin tekstejä. Olen viimeaikoina lukenut paljon tekstejä, jotka olen kirjoittanut siihen aikaan, kun tapasin N:n. Nämä seuraavat otteet olen kirjoittanut seuraavana päivänä N:n tapaamisesta. Olin tuntenut hänet alle vuorokauden, kun nämä on kirjoitettu. En halua laittaa tekstiä kokonaan, ensinnäkään siksi, että se on neljä sivua pitkä ja hyvin yksityiskohtainen selostus tapaamisillastamme, ja toisekseen siksi, että se on aika henkilökohtainen. Mutta haluan silti jakaa nämä lauseet, jotka olen kirjoittanut pää aivan pilvissä. Vain alle vuorokauden jälkeen ensitapaamisesta.

Mä tapasin eilen maailman ihanimman miehen.

...Ja sillon mun katseet kohtas sen kanssa. Se istu ehkä kymmenen metrin päässä, pöydässä jossa oli nainen ja pari muuta miestä. Se katto pitkään, ja mä vastasin katseeseen. Välillä käänsin pääni pois mut aina meidän katseet löys toisensa uudelleen. Ja mikä hymy! Se oli aivan supersulonen ja koko mies muutenkin hyvännäkönen.

...ja kylmä ilmakaan ulkona ei haitannu yhtään. Mulla oli sisältä lämmin.

...mä tunsin kädet mun ympärillä. Ja kun käännyin ympäri, se ihana mies oli siinä!

Siinä se yhtäkkiä oli, tanssi mun kanssa, koski muhun ja näytti törkeen hyvältä.

Ei menny kovin kauaa, kun se suuteli mua ekan kerran. Ja voi taivas, se tuntu hyvältä.

Siellä se piti kättä mun ympärillä ettei mulle ois tullu kylmä, ja se sano että mä olen sen mielestä tosi kaunis.

Pian N sano, että se haluu viedä mut johonkin. Mentiin hissillä kymppikerrokseen ja mä ihmettelin että mitä me siellä tehään, eihän siellä oo edes mitään, ja se sano että "on siellä, sinä ja minä".

Se suuteli mua hissin seinää vasten ja mun pää oli pelkkää hattaraa.

...voi herranjestas, en oo kyllä vastaavanlaista miestä tavannu eläissäni.

N oli niin huomaavainen ja laitto kokoajan mut kaiken edelle ja oli vaan kertakaikkiaan ihana. 

Ja se sano mulle koko illan aikana varmaan 50 kertaa että mä olen ihana.

Ja se sano, että mä olen ihanin nainen ketä se on pitkäään pitkään pitkäääääään aikaan tavannu. 

Kukaan mies ei oo koskaan ollu mulle noin hyvä ja ihana ja huomaavainen. Ei koskaan. 

N sano mulle monta kertaa, että "mä tykkään susta". Vaikka oltiin tunnettu vasta pari tuntia, se sano silti niin. 

Ja mitkä käsivarret!!! Halleluja! 

Jossain vaiheessa yöllä mä havahduin hereille. Aloin miettimään, että näinkö mä vaan unta. Näinkö mä unta ihanasta miehestä, joka sano mulle ihania asioita ja kohteli mua, ku olisin maailman kallein aarre? Kävikö mulle taas niinku aina, että nään ihan uskomatonta unta ja herään ja tajuunkin ettei se ollu totta? Mut sit ajatukset alko kirkastumaan, ja tajusin, et tällä kertaa se meni toisin. Tällä kertaa ne ihanat muistikuvat mun päässä oli totta! Ne kaikki oli oikeesti tapahtunu! Se oikeesti sano kaikki ne sanat ja teki kaikki ne teot, mä en pelkästään kuvitellu! Se on oikeesti olemassa! Mut valtas niiin suuri onnen riemu, ettei tosikaan! Kävin uudelleen nukkumaan ihan hiton tyytyväisenä.

N pussaili mua vielä ja kuiski mun korvaan että oon ihana. 

Ja sit se lähti, mutta sillä oli mun puhelinnumero sen kännykässä ja se ties mun nimen, joten olin varma että saisin siihen vielä yhteyden. Tiesin ettei mun tarttenu sanoo hyvästejä ikiajoiks.

Nämä tekstit kertovat, kuinka myyty olin samantien. Tämän jälkeen minun on ehkä pakko uskoa rakkauteen ensisilmäyksellä, tai johonkin vastaavaan. Ja minusta on ihanaa, kun olemme N:n äidin kanssa jutelleet, ja hän on kertonut, että myös N oli aivan myyty ensitapaamisemme jälkeen. N:n äiti oli aavistanut heti N:n nähtyään, että nyt on joku tyttö sekoittanut pään ihan täysin. Että nyt on jotain erityistä kyseessä. Ei hän kuulemma koskaan aiemmin ollut ollut sellainen. Ja siitä suhteemme sitten lähtikin nopeasti liikkeelle. Olimme heti aivan erottamattomat ja muutaman kuukauden päästä jo muutimme yhteen. Vaikka kaikki alkoi rytinällä, ei suhteesta kadonnut se tietty kipinä edes silloin, kun kaikki oli jo tuttua ja arkipäiväistä. Joskus sitä vaan tietää. Joskus ei tarvita mitään muuta kuin yksi ainoa katse. Ja sitä katsetta en koskaan epäillyt.

Sormuksista ja kosinnasta

Olen miettinyt paljon, mitä aion tehdä meidän kihlasormuksillemme. Ennen N:n hautaamista tein päätöksen, etten laita hänelle sormusta hautaan, vaan pidän sen itselläni muistona. Ja siitä asti on ollut aika selvää, että haluan tehdä sormuksista jotain. En halua, että N:n sormus jää pölyttymään kaapin perälle, koska siellä se ei minua ilahduta, ja sinne se unohtuisi hyvin nopeasti. Omaa sormustani toki olen käyttänyt kokoajan oikeassa nimettömässäni.

Haluan, että meidän sormuksistamme tehdään yksi. Haluan, että ne juotetaan yhteen, jotta voin itse käyttää niitä aina. Aion käydä huomenna kultasepänliikkeessä kysymässä, onko niille mahdollista edes tehdä niin. Haluaisin, että lopullinen sormus olisikin sen näköinen, että siinä on kaksi sormusta. En halua, että sormukset sulatetaan ja sitten niistä muotoillaan yksi uusi sormus, vaan toivoisin, että niihin jäisi kaikki naarmut ja käytönjäljet ja ne edelleen erottuisivat toisistaan. Mutta en todellakaan tiedä, onko näillä toiveilla mahdollista tehdä sormuksille yhtään mitään.

Ylimääräistä pohtimista ovat aiheuttaneet 15 pientä kiveä, jotka sain N:n äidiltä. Hän antoi meille vanhat kihla- ja vihkisormuksensa viime kesänä, kun olimme menneet kihloihin. Niitä oli tarkoitus käyttää osittain minun tulevaan vihkisormukseeni. Annoin ne hänelle kuitenkin takaisin N:n kuoleman jälkeen. N:n äiti oli käynyt sormusten kanssa kultasepällä, saanut rahaa kullasta, ja antoi nyt kivet takaisin minulle. Eli nyt minulla on 15 pientä timanttia, joille haluaisin keksiä käyttöä. Tavallaan haluaisin kivet nyt tuohon tulevaan sormukseen mukaan, koska minun tulevaan sormukseenhan ne oli tarkoitettukin. Mutta en tiedä, tuleeko siihen liikaa kaikkea? Ja ovatko ne pienet kivet liian erilaisia, kuin minun sormukseni isommat kivet? Ehkä ammattilainen osaa kertoa paremmin.

Ja sitten vielä kaiverrus. Mitä ihmettä haluan kaiverrettavan sormuksen sisälle? Emme koskaan ehtineet viemään sormuksia kaiverrettavaksi, joten niissä ei nyt lue mitään. Luulen, että päädyn ihan tavalliseen S ♥ N (Vai N ♥ S, miten voi olla näin vaikeaa päättää?!). Sen lisäksi siihen tulisi meidän tapaamispäivämäärä, sekä N:n kuolinpäivä. Sillä koko sen ajan meidän rakkaustarinamme kesti.

N kosi minua viime elokuussa Tallinnassa. Olemme myös tavannet Tallinnan risteilyllä, joten sinänsä paikkavalinta oli hauska yhdistävä tekijä. Koko kosinta on kuitenkin hieman sumun peitossa, en oikeasti muista sitä tarkasti. Hän polvistui eteeni, mutten muista juuri mitään, mitä hän sanoi. Paitsi sen, että hän haluaa olla loppuelämänsä minun kanssani. Ja niin hän saikin olla. Muistan myös hänen silmänsä, jotka täyttyivät melkein kyyneleistä. Ja miten onnellinen katse niissä oli! Hänen silmissään oli lähes aina onnellinen ja rakastunut katse, kun hän katsoi minuun. Minulla on paljon valokuvia siitä katseesta, ja se onkin yksi niistä asioista, jota kaipaan eniten. Se katse. Rakastuneen miehen katse. N polvistuneena minun eteeni, niin täynnä toiveita tulevaisuudesta ja yhteisestä elämästämme. Niin toiveikas nuori mies kaikista onnellisimmillaan. N puhui kaikille kuolemaansa edeltävinä aikoina, kuinka onnellinen hän on. Kuinka hänellä on kaikki. Se on katkeransuloista. Miten niin onnellinen mies voidaan viedä täältä? Mutta toisaalta olen itse onnellinen, että hän sai kokea kaiken sen onnen, ehti saavuttaa paljon ja kuoli tyytyväisenä elämäänsä.

8.8.2015 oli yksi elämäni rakkaudentäyteisimmistä päivistä. Olimme niin naurettavan onnellisia sinä päivänä. Kihloihin meno oli minulle iso juttu, koska ajattelin sen tapahtuvan vain kerran elämässä, vain yhden ihmisen kanssa. Valitettavasti minä en käsikirjoita tätä elämää.

Oikeasti hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Tähän asti ei oikeastaan hyviä päiviä ole vielä juurikaan ollut. On helpompia, parempia ja kivuttomampia päiviä, mutta ei vielä hyviä. Eilen oli.

Eilen olin ensimmäistä kertaa töissä N:n kuoleman jälkeen. Elämä on kyllä jakautunut tosi vahvasti kahteen osaan; elämään ennen N:n kuolemaa ja elämään sen jälkeen. Ajattelen aina, että nyt teen sitä ja tätä ensimmäistä kertaa, tai näen sitä ja tätä ihmistä ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäiset kerrat ovat aina jännittäviä. Ensimmäinen työpäiväkin oli jännittävä, koska en tiennyt, miten ajatukseni pysyvät kasassa. Työpaikkani on samassa kaupungissa, jossa minä ja N asuimme, ja koko kaupunki huutaa minulle hänen nimeään. Kauppakeskus, jossa olen töissä, huutaa hänen nimeään ja tavallaan myös oma työpaikkani siellä tekee sitä, vaikkei se liity häneen mitenkään. Seurustelin kuitenkin N:n kanssa jo silloin, kun sain tuon työpaikan, ja jaoin aina paljon työjuttujani hänen kanssaan. Hän kävi monesti kauppareissun yhteydessä moikkaamassa minua siellä ja tuomassa evästä. Työpaikan ikkunasta näkyy bussipysäkki, jonne N tuli usein iltavuoroni jälkeen odottamaan minua. Nyt en saa enää koskaan kyytiä kotiin. Kukaan ei minua odota.

Työpäivä meni kuitenkin nopeasti, eikä ollut aikaa mietiskellä mitään, kun oli niin paljon uusia asioita, joihin perehtyä. Ehkä ikävät ajatukset iskevät työpaikalla joskus myöhemmin, kun on hiljaisempaa, ja ehtii oikeasti pysähtyä. Nyt nautin kuitenkin siitä, että asiakkaat olivat mukavia ja työnteko tuntui kivalta. En ole varmaan koskaan ennen lähtenyt niin innoissani lauantaiaamuna töihin! Edes räntäsade ei latistanut mieltäni.

Töiden jälkeen lähdin Helsinkiin kohti Hartwall Areenaa, jonne olimme menossa kavereideni kanssa katsomaan Antti Tuiskua. Ja olipa kyllä aika tehokas keino unohtaa omat ajatukset! Kaksi tuntia silkkaa rakkautta, hymyä ja tanssimista. Kunpa olisin saanut kertoa N:lle keikasta. Mutta ehkä hän näki sen jostain pilvensä reunalta. Ehkä N näkee sieltä jokaikisen keikan, jonka vain haluaa nähdä, eikä tarvitse maksaa lipuista.

Viralliset jatkot bailattiin yhdessä baarissa, jossa soitti Roope Salminen ja Koirat. Tanssilattialla mietin, saanko minä jo käydä baareissa. Saako tyttö, jonka mies on kuollut reilu kaksi kuukautta sitten, käydä ulkona? Ei kai siihen mitään aikarajaa ole, eikä siitä kukaan muu päätä kuin minä. Ja nyt tuntui hyvältä mennä. Niitä asioita pitää tehdä, jotka tuntuvat hyvältä. Ystävät, hyvä musiikki ja tanssiminen yökerhon värikkäiden valojen alla oli eilen juuri sitä, mikä tuntui hyvältä. Ja jos jokin asia tuntuu hyvältä, ei kai sitä silloin tarvitse kyseenalaistaa. Jos jokin asia tuntuu hyvältä, on se silloin oikein.

Haudalla

Ennen tätä päivää en ollut käynyt N:n haudalla kertaakaan. Se kuulostaa aika pahalta. Minunhan jos jonkun siellä tulisi käydä! Olen kuitenkin ehkä hieman vältellyt sinne menoa. En edes tiedä miksi. On vain ollut tosi iso kynnys kävellä hautausmaan porteista sisään ja etsiä sieltä se kaikista tuorein hauta. Hauta, jota ei koskaan olisi pitänyt edes kaivaa.

Yhtenä iltana makasin sängyssä ja sain ihan hirvittävän itkukohtauksen, kun tajusin, etten todella ole käynyt rakkaani haudalla kertaakaan. Tuli todella huono omatunto. Mitä N sanoisi, kun en ole käynyt siellä? Itkin samaan aikaan sitä, että olen huono tyttöystävä kun en ole käynyt, ja sitä, että minun on jossain vaiheessa mentävä sinne kuitenkin.

Tänään sitten pakotin itseni haudalle, kun olimme isäni kanssa käymässä minun ja N:n asunnolla. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen päivä, kun hieman jo halusin mennä sinne. En tiennyt mitä odottaa. En tiennyt lainkaan, miltä siellä näyttää. Näin haudan jo kaukaa, kun kurvasimme autolla tien varteen. Se todella oli ainoa hauta, joka oli peitetty hiekalla ja näytti niin tuoreelta. Itku tuli heti kävellessämme sitä kohti.

Haudalla oli muutamia kukkia ja kynttilöitä. Yksi niistä paloi. Hautakivi laitetaan paikalleen vasta kesällä, kun maa on kokonaan sulanut roudasta, joten nyt sen tilalla oli vain puinen keppi nimellä varustettuna. En voi edelleenkään uskoa, että siellä haudassa hän on. En halua uskoa. Olisi tehnyt mieli kiskaista se keppi irti maasta ja heittää niin kauas kuin käsistä lähtee. En ihan oikeasti halua sisäistää sitä, että siellä makaa saman niminen ihminen, kuin kepissä lukee. Minun mieheni nimi. Minun tuleva sukunimeni. Minun piti mennä naimisiin sen ihmisen kanssa, joka makaa nyt monta metriä maan alla! Se on niin väärin, ettei pieni ihmismieli voi sitä käsittää.

Liekö kohtalon johdatusta vai mitä, mutta N:n isäpuoli sattui tulemaan haudalle juuri samaan aikaan. Vaihdettiin halaukset ja kuulumiset. Olen aina pitänyt N:n vanhemmista todella paljon ja he ovat ottaneet minut ihanasti osaksi perhettä. On hirvittävän haikeaa joutua luopumaan siitä kaikesta. Vaikka tietysti heidän kanssaan voi olla edelleen tekemisissä, mutta en kuulu enää samalla tavalla perheeseen, kuin aiemmin.

Näen mielessäni N:n kuolleet kasvot aina, kun ajattelen hänen makaavan siellä haudassaan. Eikä se ole lainkaan kiva mielikuva. Ja hautausmaalla muistin hautajaispäivän kuin eilisen. Kun maa oli valkoinen ja ihmiset mustiin pukeutuneita. Siitäkin on tultu aika pitkälle. Mutta silti paluu sinne ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Ei kai siitä ikinä helppoa tule. Ei 24-vuotiaan naisen kuulu käydä miehensä haudalla. Ei sen vaan kuulu mennä niin.

Maailman vahvin

Minä olen vahvin tyttö, kenet tunnen. Olen huomannut, että olen oikeasti ihan pirun vahva. En olisi koskaan uskonut itsestäni moista. Eikä olisi uskonut varmaan kukaan muukaan.

Ihmettelen itsekin, mistä tällainen vahvuus ja halu selviytyä johtuu. Luin hetki sitten ensimmäisiä postauksiani tästä blogista. En ole lukenut niitä montaakaan kertaa kirjoittamisen jälkeen. Muistelin ensimmäisen postauksen olleen tosi koskettava ja surullinen. Itseasiassa se ei ollut. Totesin jo kolmannessa lauseessa selviytyväni tästä. Tyttö, joka on menettänyt miehensä edellisenä päivänä, toteaa tuosta noin vaan kolmannessa lauseessa selviytyvänsä? Okei. Johan tämän blogin osoitekin sen kertoo. Osoite oli ensimmäisiä asioita, joka minun piti päättää, kun avasin tämän blogin. Ja kaikista maailman vaihtoehdoista valitsin "Tarina selviytymisestä". Ihan loogista. Olisin voinut valita minkä tahansa osoitteen, mutta halusin kirjoittaa tarinan selviytymisestä. Se kertoo kyllä, millaisella asenteella olen lähtenyt kohtaamaan tätä järkyttävän järjetöntä asiaa. Voittajan asenteella.

Ehkä suurin syy siihen, miksi olen selviytynyt ja päässyt jaloilleni näin hyvin, on se, että olen halunnut. Olen päättänyt selvitä. Ihan vain yksinkertaisesti: en ole nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. En tiedä, mistä tällainen vahva tahto tulee. Mistä kummasta olen repinyt tämän tahdon kaikista suurimman ja synkimmän surun keskellä? Oikeastaan kertaakaan ei ole käynyt mielessä luovuttaa. Vaikka on niitäkin päiviä, kun aurinko ei vaan kertakaikkiaan nouse, olen jatkanut eteenpäin.

Kenties yksi syy selviytymiselleni on se, että tiedän N:n toivovan sitä. N haluaisi, että jatkan elämää ja pääsen tämän yli. Tiedän N:n vihaavan itseään siitä hyvästä, että teki tämän minulle. Mutta vielä vihaisempi ja surullisempi hän olisi, jos hän näkisi, että minä jäisin tämän surun vangiksi. Enkä minä anna sen tapahtua.

Ensimmäisissä postauksissani hoin melkein lapsellisen monta kertaa, että aion selviytyä tästä. Ehkä en silloin itse uskonut siihen kovin vahvasti. Tai en tiedä uskoinko. Ehkä sillä hokemisella yritin uskotella itselleni, että pystyn siihen. Ja kun olin tänne kirjoittanut kaikkien silmien eteen, että minähän pääsen tästä eteenpäin, oli pakko toimia niin. Enää ei voinut kääntää kelkkaa. Ja päivä kerrallaan huomasin, ettei se olekaan mahdoton tehtävä.

On aika hieno tunne huomata olevansa näin vahva. Nyt tiedän selviäväni ihan mistä vain. Ihan turha tämän elämän on koittaa kettuilla minulle, täältä pesee takaisin. Jos jotain päätän, saan kyllä haluamani ja taistelen siihen asti, että saan tahtoni läpi. N tietää sen vähän liiankin hyvin. Ja nyt olen päättänyt selvitä, joten tämän elämän ei kannata heittää kapuloita rattaisiin. Minä voitan aina. En muserru enää mistään. Ja on oikeasti jotenkin helpottavaa, kun tietää selviytyvänsä kaikesta.

Puhun jo lauseilla "minä selviydyin tästä". Eihän tämä taistelu ole vielä lopussa. Elämän mittainen matkahan tämä on. Mutta tahtoisin jo kovasti uskoa, että pahin on takana. Minun on vaikea nähdä, että taantuisin tästä taaksepäin. Ehkä päiväksi tai pariksi voin taantuakin, mutta olen luottavainen, että muutoin suunta on eteenpäin. Ja vaikkei olisi, niin kyllä minä tällä vahvuudella teen U-käännöksen takaisin raiteille niin monta kertaa, kuin täytyy. Vaikka ottaisin elämältä sata kertaa turpaan, en jäisi kertaakaan kehään makaamaan.

61 päivää

Tänään olen ollut 61 päivää ilman häntä. Tasan kaksi kuukautta. 61 päivää on toisaalta pitkä aika. Siinä ajassa on ehtinyt tippua niin syvälle, ettei niin pimeää kuoppaa tiennyt olevan olemassakaan. Mutta siinä ajassa on myös ehtinyt kivuta synkimmästä epätoivosta johonkin vähän valoisampaan paikkaan. Tunteiden kirjo on ollut kahdessa kuukaudessa ihan uskomaton. Kaikki maailman tunteet olen käynyt läpi. Alussa suurimpia olivat suru, pelko, epätoivo ja epäusko. Nyt sijaa on välillä vallannut myös toivo, usko paremmista päivistä ja ilokin. Välillä naurattaa, tai oikeastaan joka päivä jokin asia naurattaa. Usein myös itkettää. Olen tottunut siihen, että itku saattaa tulla ihan missä tahansa. Kahvilassa, kaupassa, junassa. Eikä se enää edes hävetä.

Tunteista suurin on kuitenkin ikävä. Sen kanssa on välillä tosi vaikea elää. Sille kun ei voi mitään, sitä ei mikään poista eikä helpota. Mutta näiden 61 päivän aikana olen oppinut, että seuraava aamu on aina parempi. Toisinaan illat ovat ihan hemmetin vaikeita, eikä pysty tehdä muuta kuin itkeä, ikävöidä ja kiduttaa itseään katselemalla vanhoja valokuvia. Mutta seuraava aamu on aina parempi. Tuollaisina iltoina pakotan itseni vain nukkumaan, koska tiedän olon olevan parempi ja valoisampi aamulla. Sen olen oppinut ja siihen luotan.

Onneksi on kevät. Onneksi nämä 61 päivää ovat tuoneet tänne auringon, valon, lämmön ja hiljalleen vihertyvän luonnon. Kevään. Tämä kaikki olisi niin paljon raskaampaa, jos olisi synkkä ja pimeä talvi. Toivon mukaan olen päässyt jo pidemmälle tällä raskaalla tiellä, ennen kuin talvi tulee taas. Ajattelen N:n olevan taivaalla aina, kun aurinko paistaa. Eilen muuttopuuhien lomassa pidimme ruokatauon ja istuimme meidän parvekkeellamme t-paidoissa syömässä kolmioleipiä. Oli tosi lämmin. Kun istuimme siinä N:n parhaiden kavereiden ja vanhempien kanssa, ajattelin N:n olevan omalla tavallaan mukana. Tietenkin olisin toivonut, että hän olisi ollut siinä ihan oikeasti, syömässä meidän kanssa leipiä, mutta hän oli jokatapauksessa mukana lämpimänä ja kirkkaana valona.

Asunto on nyt oikeastaan kokonaan tyhjä. Olimme eilen tosi tehokkaita. Päivän suurimmat itkut tuli, kun purimme meikkipöytäni pienempiin osiin. N on sen pöydän minulle ostanut käytettynä, ja kunnostanut ja maalannut sen. Se on vanhanaikainen meikkipöytä, jossa on vetolaatikot, iso peili ja N:n laittamat valot. Yhden vetolaatikon pohjassa luki kaunokirjoituksella "N:ltä jouluna 2013". Silloin en enää kestänyt. En ollut koskaan nähnyt sitä tekstiä. N ei koskaan kertonut, että oli kirjoittanut sinne niin. Ihan kuin olisi ollut tarkoituskin, että löydän sen sieltä tällä tavalla. Se on minun tärkein huonekaluni. Varasto on täynnä tavaraa ja huonekaluja, aivan liikaa siihen nähden, että ne joskus pitäisi mahtua pieneen yksiöön. Mutta kaikesta muusta voin luopua, paitsi tuosta meikkipöydästä. Voin nukkua lattialla, syödä lattialla ja katsoa telkkaria lattialla, mutta N:ltä saadusta meikkipöydästä en luovu. Se on paras lahja, jonka olen keneltäkään ikinä saanut.

Kuudennen kerroksen lemmenpesä

Huomenna on taas pakkailupäivä. Odotan jo sitä, että pääsen asunnosta eroon. Odotan niitä lauantaiaamuja, kun ei tarvitse laittaa kelloa soimaan seitsemältä sen takia, että pitää lähteä pakkaamaan. Toisaalta tuntuu ihan hirvittävän haikealta luopua siitä asunnosta. Siellä on koettu niin paljon. Se oli meidän ensimmäinen ja viimeinen yhteinen asuntomme. Siellä olemme tutustuneet toisiimme, katsoneet lukemattomia leffoja ja Salkkarijaksoja, kokkailleet, riidelleet, viettäneet juhlia ja kasvaneet vahvaksi pariskunnaksi. Tapetit ovat niin tutut ja kylppärissä voin melkein vieläkin haistaa N:n hajuveden tuoksun. Olkkarin ikkunoissa roikkuu verhot, joiden etsintään tarvittiin varmaan kuusi shoppailureissua ja lattialla on matto, josta lähtee aivan liian paljon karvaa. Se asunto kätkee sisäänsä niin paljon. Siellä koki onnenhetkiä se vastarakastunut pariskunta, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin vasta tavannut, ja opetteli toistensa tavoille. Ja siellä koki onnenhetkiä ja suunnitteli tulevaisuutta vielä onnellisempi pariskunta, joka oli puolta vuotta aiemmin mennyt kihloihin. On väärin, että joudun sulkemaan asunnon oven viimeistä kertaa yksin. Meidän olisi pitänyt tehdä se yhdessä, onnellisina siitä, että olisimme vihdoin ostaneet oman asunnon.

Olen kerännyt itselleni muistoja N:stä yhteen isoon kassiin. Kassin kyljissä on N:n työpaikan mainokset, etten vain koskaan erehdy sisällöstä. Tällä hetkellä sisällä on N:n musta kauluspaita, jota hän käytti töissä viimeisinä päivinään. Se tuoksuu vielä N:ltä. Lisäksi kaivoin pyykkikorista pari t-paitaa, joita en aio pestä koskaan. Sitten siellä on ne kauheat kotikalsarit, villasukat, lippis ja t-paita, joka oli hänellä päällä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Säästin myös yhden hajuveden, joka tuoksuu niin paljon N:ltä, etten voi nuuhkia sitä ilman kyyneleitä. Lisäksi laitoin kassiin kaikki jääkaapin ovessa olleet valokuvat ja yhden pienen peltirasian, jossa on N:n koruja ja rakkauskirjeitä. Hän on näköjään säilyttänyt jokaikisen paperilapun, jonka olen hänelle ikinä rustannut. Laitoin rasiaan myös kaikki hänen kirjoittamansa viestit, jotka vain löysin. Aion säilyttää sen kassin mukanani, minne ikinä tieni tässä elämässä viekin.

Isäni hankki minulle varaston, jonne viemme huomenna kaikki huonekalut ja laatikot säilöön. N:n kaverit ja vanhemmat ovat tulossa muuttoavuksi. Emme varmaan saa vielä kaikkea tyhjennettyä huomenna, mutta pääsemme ainakin alkuun. Saa nähdä, kuinka monta kertaa huomenna itkettää. Olemme N:n äidin kanssa sellaisia, että alamme aina itkeä, kun näemme toisemme itkevän. Aina kun löytyy jostain kaapista jokin N:n tärkeä tavara, tulee itku. Viime kerralla se tapahtui muun muassa löytäessämme N:n passin. Hän näytti niin komealta passikuvassa. Sitten astiakaapista löytyi kahvikuppi, jonka olin antanut N:lle 25-vuotislahjaksi muutama vuosi sitten. Annoin hänelle silloin 25 lahjaa, jotka olin piilottanut ympäri asuntoa. Yksi niistä oli muki, jossa on kaksi kuvaa meistä ja onnitteluteksti. En oikein tiedä, pitäisikö minun tulevaisuuden omassa kodissani laittaa N:n kuvat ja muut piiloon, vai esille. Meillä on taulu, jossa on meidän yhteiskuviamme. Laitanko sen esille, vai pitääkö se minua liian paljon menneessä? Minulla on nytkin N:n kuva kännykän taustakuvana. Onko hyvä vai huono, että N tulee mieleeni jokaikinen kerta, kun otan kännykän käteeni? Toisaalta, hän on mielessäni muutenkin valtaosan vuorokaudesta. Ei häntä unohda, oli kuvat sitten esillä tai piilossa.

Tuleekohan koskaan koko loppuelämäni aikana vastaan päivää, etten miettisi häntä kertaakaan?

Never give up

Onpas ollut viikko. Hyvässä ja pahassa.

Maanantaina meidän perheemme 11-vuotias kissa jouduttiin lopettamaan. Olimme muutaman päivän ajan huomanneet, että kissa lipoo kieltään oudosti ja pitää sitä suun ulkopuolella. Maanantaina se sai eläinlääkärissä tuomioksi kasvaimen leuassa, jolle ei voitu tehdä mitään. Sille matkalle jäi se kissa. Olimme ajatelleet, että kissalla on suurinpiirtein hammaskiveä tai muuta pientä, joten aika järkytyksenä lopetus tuli. Koskaan ei näköjään voi vaivoja vähätellä tai ennustaa etukäteen. Lähtihän N:kin lääkäriin vain päänsäryn takia, eikä koskaan enää palannut. Toivon vain, että meidän perheemme menetykset olisivat pikkuhiljaa tässä. Tai tulisivat kaikki nyt sitten kerralla, eikä sen jälkeen enää koskaan vastoinkäymisiä. Jooko?

Ei tuo kissan kuolema minulle tosin ollut enää juttu eikä mikään. Nyt sen osaa suhteuttaa oikeanlaiseen mittakaavaan. Menetin jo koko elämäni, ei yksi kissa tunnu juuri missään enää. Pikkusiskoille se oli kyllä kova kolaus, kun kissa on ollut meillä heidän lapsuudestaan asti. Minä halusin aina minulle ja N:lle kissan ja N:kin innostui siitä ihan hirveästi, vaikka hän oli ainakin lapsena allerginen kissoille. Useamman vuoden puhuimme kissasta, mutta emme varmaan koskaan sitä olisi kuitenkaan voineet ottaa, vaikka kuinka halusimme. Nyt N sitten sai sen kissan. Vihdoin. Hän pitää tuolla jossain hyvää huolta meidän kisusta.

Mutta jotain hyvääkin. Tiistaina lähdimme työkavereideni kanssa Tukholmaan firman sponssaamalle reissulle. Voitimme viime kesänä yhden kilpailun, ja tämä oli palkinto siitä. Teki kyllä hyvää. Ensimmäisenä päivänä saimme koulutusta ja kävimme illallisella ja toisen päivän saimme shoppailla. Ja sitä me teimmekin! Juoksimme kaupoissa siihen asti, että piti lähteä lentokentälle.

Olen onnellinen, että minulla on niin huiput työkaverit.

Olen onnellinen, että he ovat olleet joustavia ja ymmärtäväisiä minua kohtaan.

Olen onnellinen, että saan työskennellä noin kivassa firmassa, joka palkitsee työntekijöitä tällaisilla huikeilla palkinnoilla.

En kokonaisuudessaan voi sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä, mutta kyllä elämässäni silti on tosi paljon pieniä asioita, joista olen onnellinen. On lohduttavaa huomata, että vaikka kuvittelin koko elämäni olevan mennyttä ja menettäneeni ihan kaiken mahdollisen, on silti olemassa asioita, jotka eivät kadonneet mihinkään. Ja nyt ne ovat entistä arvokkaampia.

Toivoisin silti enemmän kuin mitään, että olisin saanut jakaa tämän matkan kokemukset N:n kanssa. Olisin halunnut ottaa hänelle valokuvia ja kertoa, mitä teimme ja ketä tapasimme. N ehti viimeisinä kuukausinaan käydä työmatkalla Saksassa. Se oli ollut ihan luksusmatka ja N oli niiiin onnellinen ja kiitollinen siitä. Olisin halunnut jakaa N:n kanssa tämän meidänkin matkamme. Olisin halunnut nauraa yhdessä, kun olisimme vertailleet meidän majoituspaikkojamme. N sai hotellissa oman, varmaan 60 neliöisen huoneen, jossa kaikki oli hienoa. Me yövyimme majatalossa, jossa oli kerrossängyt ja huoneet maan alla. Kuka tietää, ehkä hän näki kaiken jostain tuolta ylhäältä.

Tänään on tasan kaksi kuukautta siitä, kun olin viimeksi töissä. Se oli ystävänpäivä. N toi minulle töihin kaksi suklaapatukkaa ystävänpäivälahjaksi kauppareissun yhteydessä. Seuraavana iltana hän oli jo sairaalassa. Elämä on kyllä välillä vähän turhan nopea ja arvaamaton liikkeissään. Mutta onneksi kaiken tämän jälkeen on nämä naiset, työkaverini. He olivat ostaneet minulle hevosenkenkää muistuttavan kaulakorun, jossa lukee "never give up". Sen he antoivat eilen. Ja se on kyllä hyvä elämänohje ja muistutus. Periksi ei anneta. Kun on ympäröity tällaisilla ihmisillä, ei vaan voi antaa periksi. Ei ikinä.

Kunnes kuolema meidät erotti

Itkettää.

Kidutan itseäni lukemalla minun ja N:n vanhoja viestejä ja katselemalla valokuvia. Niin paljon ihania muistoja. Niin paljon rakkautta. Niin paljon jotain selittämätöntä taikaa ja kemiaa meidän välillä, jota en koskaan saa enää kokea. Kukaan ei koskaan korvaa häntä.

On ihan tosi kova ikävä. Kunpa saisin vielä edes yhden puhelun, yhden halauksen tai pusun. Kunpa saisin kerran vielä pitää kädestä, silittää hiuksia ja poskea ja kertoa rakastavani. Mutta en saa. En saa enää ikinä koskettaa häntä, ja pelkään unohtavani, miltä hänen ihonsa tuntui. Pelkään, että unohdan äänen ja tuoksun. Tiedän, etten koskaan unohda kokonaan, mutta silti menetän hänestä pienen palasen lisää joka päivä. Halusin tai en, muistot haalenevat päivä päivältä. Välillä kun suljen silmäni, minun on vaikea piirtää häntä eteeni. Mutta kun taas katson valokuvaa, muistan jokaisen pienenkin piirteen selvästi. Ihan, kuin olisin vasta minuutti sitten nähnyt hänet viimeksi. Niin tutulta hänen kasvonsa näyttävät valokuvissa.

Tavallaan on aika hienoa, että olen ollut jonkun kanssa yhdessä siihen asti, kunnes kuolema meidät erotti. Vaikka emme ikinä ehtineet sitä virallisesti toisillemme lupaamaan, pidimme siitä kiinni silti. Minkään riidan tai vastoinkäymisen edessä emme luovuttaneet, vaan pidimme aina yhtä. Niin kauan, kunnes kuolema meidät erotti. Tiesin kyllä, tiesin jo pitkään, että tulemme olemaan yhdessä kuolemaan asti. En vain koskaan arvannut, että se tulisi vastaan näin pian.

Kunpa huomenna olisi parempi päivä. Tiedän ettei ole, sillä menemme N:n vanhempien kanssa meidän asunnollemme käymään läpi N:n omat tavarat. Vaatteet ja aarrelaatikot. Se tekee tästä taas askeleen lopullisempaa. Se on hyvä, mutta vaikea askel. Vaikka koko viikko on ollut ihan hyvä viikko, olo tuntuu nyt viikonlopun kynnyksellä surkealta. On vain niin kova ikävä. En voi uskoa, että hän on lopullisesti poissa.

Tatuointeja ja sairaalasarjoja

Eikö olekin tavallaan karmivaa, että olen ottanut tällaisen tatuoinnin muutama vuosi sitten? Olen ottanut sen itselleni muistutukseksi siitä, että joka päivä pitäisi elää täysillä. Koska ikinä ei tiedä, mikä päivä on viimeinen. En vaan todellakaan uskonut, että joutuisin tämän tatuoinnin sanoman kohtaamaan näin silmästä silmään. Ihan kuin olisin aavistanut tämän kaiken, kun olen tuollaista mennyt tatuoimaan itseeni. Tämä on nyt minun tärkein tatuointini.

Minulla on muutama pieni tatuointi. Olin ajatellut, etten enää koskaan ota lisää, mutta saatanpa vielä ottaa yhden. En tiedä vielä millaisen ja minne, mutta jonkun muistotatuoinnin. Ei nimeä eikä varmaan päivämääriäkään, ehkä joku teksti tai jotain. En tiedä. Mutta koen tärkeäksi ottaa vielä yhden, viimeisen tatuoinnin N:n takia. Taas yksi asia, mitä mahdollisen tulevan poikaystävän pitää sietää: minun ihossani on pysyvä merkki entisestä rakkaasta.

Kuvittelin eilen olevani tarpeeksi vahva. Aloin katsoa Syke-sarjan uusia jaksoja netistä. En kuitenkaan ollut tarpeeksi vahva siihen, että ensimmäisen jakson ensimmäinen potilas tuotiin paikalle pillit vinkuen tajuttomana aivopaineen takia. Nyt tuli pikkuisen liian lähelle. Miten voikin olla tällainen tuuri? Melkein naurattaisi, jos ei itkettäisi. Siihen jäi minun sairaalasarjojen katsominen tällä kertaa. En tiedä, pystynkö sittenkään katsomaan niitä pitkään aikaan. Omat muistoni sairaalasta taitavat olla vielä liian tuoreet ja kamalat sairaalasarjoille. En edes tiedä, miten sille potilaalle kävi. Toivottavasti selvisi, vaikkei sarja totta olekaan.

Muistan vielä, kun olimme viimeistä kertaa lähdössä sairaalasta kotiin ilman N:ää. Surun murtamina ja elämä palasina kävelimme neurokirurgian osaston käytävää ulos sairaalasta. Samalla käytävällä lääkärit työnsivät sängyssä nuorta miespotilasta, hän oli varmaan samaa ikäluokkaa kuin N. Muistan vieläkin hänen paljaan yläkroppansa tatuoinnit. Mies oli silmät kiinni, en tiedä nukkuiko hän vai oliko tajuton. Muistan edelleen, kuinka minun teki mieli huutaa ihan täysiä, että "Pelastakaa hänet!". N:ää ette saaneet pelastettua, mutta pelastakaa hänet. Hänellä on perhe ja rakkaita, olkaa niin kilttejä, että pelastatte hänet. En tiedä, miksi koin sen hetken niin vahvasti. En tiedä, miksi toivoin niin kovasti hänen pelastumistaan. Vieläkin mietin välillä, miten hänen kävi. Toivottavasti paremmin kuin minun N:ni.

Kielletty puheenaihe

Poika 6v: Onks sulla lasta?

S: Ei oo.

Poika: Onks sulla vauvaa?

S: Ei oo vauvaakaan.

Poika: Onks sulla poikaystävää?

S: ....No tavallaan. Mun poikaystävä on enkelinä taivaassa.

Poika: Ai onks se kuollu?

S: Joo, on se.

Poika: Onks sulla jo uus poikaystävä?

S: Ei oo.

Poika: No sä oot niin kiva, et kyllä sä vielä löydät uuden.

Tämä on aihe, joka on pitkään pyörinyt mielessä, mutta jotenkin siitä puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu kielletyltä. Eihän miehensä menettäneen tytön pidä ajatellakaan muita miehiä vielä pitkään aikaan. Toivottavasti kukaan ei ajattele tämän kirjoituksen jälkeen, että haikailen jo uusien miehien perään. Se ei pidä paikkaansa.

Kaikista eniten minä pelkään, etten koskaan enää löydä ketään yhtä hyvää. Ja tuntuu oikeasti ihan hirveältä, että edes ajattelen mitään tulevia poikaystäviä. Mutta se on ainoa asia, josta olen huolissani. Tiedän, että kaikki muu järjestyy: asunto, raha-asiat, työt ja opiskelu. Ne ovat vain järjestelykysymyksiä. Mutta kun oli kerran jo löytänyt täydellisen, mikä on todennäköisyys, että yhtä hyvän löytää uudestaan? N oli ainoa asia, jonka suhteen tulevaisuuteni näytti tosi turvatulta ja varmalta. Olen varma, että olisimme olleet yhdessä koko loppuelämämme. Nyt se kaikki on poissa, kaikki se turva ja varmuus, joten kai sitä on ihan luonnollistakin miettiä, saako sellaista enää koskaan uudestaan?

Äitini sanoo, että minä olen onnekas, kun sain kokea niin suurta onnea edes muutaman vuoden. Jotkut odottavat koko elämänsä yhtä suurta onnea ja rakkautta. Se ei kuitenkaan lohduta minua yhtään. Olen onnellinen ihanista muistoista, mutta ahdistaa ajatuskin, etten enää koskaan saisi olla niin onnellinen enää.

Missä minä enää edes tutustun uusiin ihmisiin? Olen jo sen verran "vanha", etten jaksa käydä baareissa. Eikä minulla olisi edes seuraa, kun lähes kaikki kaverini seurustelevat, eivätkä enää juokse baareissa. Enkä ole itsekään enää se 19-vuotias, joka jaksoi bilettää viikon putkeen ja jolle kelpasi kuka tahansa. Silloin 19-vuotiaana minulle ei ollut mitään väliä, ketä tapailin. Nyt en koskisi pitkällä tikullakaan joihinkin sen aikaisiin säätöihin... En aio katsella enää yhtäkään luuseria, kusipäätä tai pikkupoikaa. Nyt on nimittäin rima aaaaaika korkealla, enkä tyydy enää yhtään huonompaan vaihtoehtoon, kuin mitä N oli. Elämä on niin arvaamatonta, ettei sitä kannata tuhlata huonon tyypin kanssa. En aio koskaan roikkua huonossa suhteessa, koska aika täällä on näköjään niin rajallista. En odota löytäväni samanlaista kuin N, enkä edes halua samanlaista, mutta hänen täytyy olla erilailla yhtä hyvä. Jopa parempi.

Toisaalta mietin myös, kuka edes haluaisi tällaista tyttöä, jonka mies on kuollut? Tiedostan itsekin, etten ole kovin haluttua valuuttaa parisuhdemarkkinoilla, etenkään tällaisen taakan kanssa. Sen lisäksi, että minulla on ihan älyttömän kovat kriteerit miehelle, hän saisi taakakseen vielä tämän. Hänen pitäisi ymmärtää, että käyn N:n haudalla ja välillä varmasti itken hänen takiaan vielä vuosienkin päästä. Käytännössä katsoen hänen tulisi ymmärtää, että hän on minulle ikuinen kakkosvaihtoehto. Kuka sellaiseen haluaa lähteä? En haluaisi itsekään. Aikamoinen supermies pitäisi tämän kaverin siis olla. Lisäksi miehen pitäisi ehdottomasti olla lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, jotta hän olisi tarpeeksi kypsä käsittelemään tätä, mutta sen ikäisistä parhaat on jo viety. Tietysti.

Ei sillä, että olisi todellakaan vielä ajankohtaista miettiä tällaisia. Ajatuskin uusista poikaystävistä tuntuu tosi vieraalta ja kaukaiselta. En osaa ajatella itseäni vielä sinkkuna. Sen lisäksi olen miettinyt, onko N minun exäni? Millä nimellä puhun hänestä vieraille ihmisille, jotka eivät tiedä hänen nimeään? Sinkku ja exä ovat molemmat ihan kauheita sanoja, ne eivät jotenkin sovi tähän tilanteeseen ollenkaan. Ehkä minun ei ole tarpeellistakaan määritellä mitään nimityksiä. Ehkä sanon ihmisille mieluummin enkeli, kuin exä.

Rakkauskirjeitä

Olin taas tänään pakkailemassa tavaroita meidän asunnollamme. Tämä tuli vastaan jostain yöpöydän laatikosta. Tämä kertoo tosi hyvin, millainen N oli. Niin tunteellinen, romanttinen ja herkkä. Ihana. Hän jätti minulle usein tällaisia pieniä lappusia. Jos hän lähti töihin ja minä jäin vielä nukkumaan, saatoin herätessäni löytää tällaisen vessan peilistä tai jääkaapin ovesta. Onneksi olen säästänyt näitä. Näissä pienissä kirjeissä on melkein käsin kosketeltavissa se rakkauden määrä. Voin silmissäni nähdä N:n raapustamassa näitä harakanvarpaita paperille. N ei koskaan ollut mikään hyvä kirjoittaja, ja hän aina kysyi minulta apua, jos piti kirjoittaa joku virallinen sähköposti tai muu viesti. Siksi onkin ihanaa, että hän minulle näitä raapusti, vaikkei kirjoittaminen hänelle omin juttu ollutkaan.

Edelleen tuntuu pahalta pakata pahvilaatikoihin meidän yhteinen elämä, tietäen, että vain minä jatkan sitä. Säilytän kaikki sängyt ja sohvat ja lakanat, vaikken ole ihan varma, pystynkö ottamaan ne käyttöön sitten, kun muutan joskus omaan asuntoon. Muistuttaako ne sitten liikaa hänestä, kun sisustan kotini meidän yhteisillä kalusteilla ja tavaroilla? En tiedä. Sen näkee sitten.

Välillä ajattelen jo vähän positiivisemmin tulevaisuudesta. Välillä jo odotan sitä uutta elämänvaihetta, kun vuokraan jonkun pikkuyksiön ja pääsen muuttamaan yksin. En ole koskaan asunut yksin. Enkä kyllä tosiaan ajatellut, että joskus joutuisin vielä asumaan yksin, mutta se nyt on väistämätöntä. Parempi suhtautua siihen positiivisesti, kun ei muutakaan voi. Viihdyn hyvin yksinkin, siinä suhteessa olimme tosi erilaisia N:n kanssa. Minä odotin aina iltoja, jolloin hän lähti poikien kanssa saunomaan ja viettämään iltaa, ja minä sain jäädä yksin kotiin. Jos taas minä lähdin johonkin, oli N:n aina pakko keksiä itselleen tekemistä ja menoa, koska muuten hän olisi tylsistynyt kotona. Luulen, että yksinasuminen sopii minulle. Mutta ei ihan vielä, en halua vielä olla yksin. Yksin ollessa vajoaa liian syvälle. Parempi asua nyt ainakin tämä kevät ja kesäkin vanhemmilla, ja sitten katsoa sitä asuntoa. Sitten, kun olen vahvempi. Ja tiedän, että se päivä tulee vielä.

Suru on surtava

Joka paikassa törmää lauseeseen "suru on surtava". Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Yksinkertainen lause, mutta kun sitä oikeasti pohdin, en osaa kertoa, mitä sillä tarkoitetaan. Suru on surtava. Miten? Miten surraan? Kriisityöntekijät sanoivat, että surua on työstettävä. Mutta en ymmärrä sitäkään lausetta. Millä tavalla surua työstetään?

Tarkoittaako nuo lauseet, että surulle pitää antaa aikaa? Olenko minä antanut surulle aikaa? Olen jo käynyt koulussa ja nyt aloitin työharjoittelun. Olen aika kiireinen tällä hetkellä. Tarkoittaako se, ettei surulle ole aikaa? Olenko työntänyt surun sivuun ja yrittänyt unohtaa sen tekemällä kaikkea muuta? Pitäisikö minun vain itkeä kotona enemmän ja surra? Mutta eihän sekään ole oikea tie. Jos jään kotiin enkä tee mitään, on sieltä pois lähteminen entistä vaikeampaa. Mikä siis on se kultainen keskitie suremisella ja muulla tekemisellä? Vai tarkoittaako ajan antaminen, etten tee hätiköityjä päätöksiä ja säntäile elämässä esimerkiksi uuteen parisuhteeseen samantien?

Luulen, että ainakin tämä blogin kirjoittaminen on ollut hyvää surun työstämistä. Tästä on tullut minulle tosi tärkeä juttu. Ja etenkin ihan ensimmäisinä päivinä tämä oli oikeastaan ainoa asia, jonka vuoksi nousin sängystä ylös. Tuntui tärkeältä kirjoittaa tätä blogia. Tämä auttoi pitämään elämänsyrjästä kiinni, kun kaikki muu oli viety. Ja edelleen omien ajatusten kirjoittaminen tuntuu terapeuttiselta.

Lähetin eilen hakemuksen syksyllä alkavaan vertaistukiryhmään ihmisille, jotka ovat menettäneet läheisensä äkillisesti. Uskoisin sen olevan hyödyllinen juttu, koska vertaistukea en ole oikeastaan keneltäkään saanut. Minulla on ystäviä ja perhettä ja saan heiltä tukea, mutta kukaan heistä ei ole kokenut mitään vastaavaa. Toki olen jutellut paljon N:n läheisten kanssa, mutta olisi mukavaa puhua myös täysin ulkopuolisten, samassa tilanteessa olevien kanssa. Toivon todella pääseväni ryhmään, vaikka mielenterveysseuran palveluiden käyttäminen tuntuu jotenkin pelottavalta. Ihan kuin olisin jotenkin hullu. Mielenterveys on sananakin jotenkin niin vieras ja kaukainen. En ole koskaan aiemmin tarvinnut mitään mielenterveyspalveluita.

Olen nyt ollut työharjoittelussa päiväkodissa kolme päivää. Siellä en ehdi juurikaan ajatella N:ää. En ole vielä edes kertonut tästä tilanteesta kenellekään siellä. Pelkään leimautuvani jotenkin, jos kerron sen heti. Pelkään, että sitten minussa ei nähdä muuta, kuin tämä asia. Sitten olisin vain tyttö, jonka mies on kuollut. En mitään muuta. Haluan näyttää, että olen enemmän. Haluan näyttää, että olen skarppi ja vastuullinen tyyppi, eikä tämä vaikuta kykyyni työskennellä siellä. Sitten, kun he ovat nähneet millainen olen, voin ehkä kertoa asian. Jos tuntuu siltä. Voi ollakin, etten kerro ollenkaan, koska en halua tämän määrittävän minua. Minussa on paljon muutakin kuin tämä. Olen oikeasti paljon enemmän, kuin vain tyttö, jonka mies on kuollut. Näytän mieluummin ne muut puoleni ensin.