keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Hoitovirhe vai ei?

Tänään saapui Valviralta kirje, joka käsitteli N:n hoitovirheselvitystä. Sitä olimmekin odotelleet viime keväästä asti. Halusimme, että Valvira selvittää perin pohjin, tapahtuiko N:n tapauksessa hoitovirhe. Meidän mielestämme lääkäri ei tehnyt kaikkeaan, kun N meni sairaalaan. Hänet on vain laitettu nukkumaan ilman sen kummempia tutkimuksia ja luotettu siihen, että migreeniä se päänsärky vain on. Eikä kukaan ole käynyt yön aikana tarkistamassa, onko hän tajuissaan. Huonekaveri oli aamulla huomannut, että eihän tuo edes hengitä enää.

Tänään tuo selvitys sitten vihdoin tuli. Kirje oli lohdutonta luettavaa. "Jos tutkimukset olisi aloitettu aiemmin, olisi potilaan henki voitu pelastaa". Voi vittu minä sanon! Valvira on selvityksissään todennut, että jos lääkäri olisi aloittanut tutkimukset heti N:n tultua sairaalaan, olisi jotain ollut tehtävissä. N saattaisi olla vielä tässä. Sen tietäminen on kamalaa.

Toisaalta tämä ei muuta mitään. N on ja pysyy kuolleena. Mutta sitten taas toisaalta tämä muuttaa ihan kaiken. Se muuttaa koko surutyöni, jota olen reilun vuoden tehnyt. Se muuttaa ajatukseni siitä, ettei kukaan voinut tälle mitään. Aiemmin en syyttänyt tästä ketään. Nyt minulla on joku, jota syyttää. Joku on vastuussa tästä. Tokikaan ei ole varmaa, että N olisi pelastunut tai parantunut, vaikka tutkimukset olisi aloitettu heti. Eihän sitä kukaan voi varmaksi sanoa. Mutta siihen olisi silti ollut mahdollisuus, jota ei käytetty. N:n eteen ei tehty kaikkea, mitä olisi voitu.

Ja mitäkö tämä lääkäri saa tästä kaikesta? Varoituksen. Hän saa jonkun naurettavan ja merkityksettömän varoituksen, joka ei lämmitä minun mieltäni tippaakaan. Raivostuttaa. Tottakai minä ymmärrän, että lääkärikin on vain ihminen, joka voi erehtyä. Mutta en voi sulattaa lääkärin perustelua, että hänestä "ei vaan tuntunut siltä", että tarvitsisi tutkia N:n päätä paremmin. Eihän lääkärin työtä voi tunnepohjalta tehdä!

Tänään on taas itkettänyt. Puhuin N:n äidin kanssa puhelimessa ja hänen itkuaan oli sydäntäsärkevää kuunnella. Miten on mahdollista, että meille kävi näin? Meidän rakkaamme kuoli turhaan. Meidän rakkaamme kuoli, koska lääkärillä ei ollut sellaista tunnetta, että kannattaisi tutkia tarkemmin. Tämä oli oikeasti pahin mahdollinen tulos, mitä kirjeessä saattoi lukea. Olisin toivonut, ettei mitään virhettä todeta. Se olisi ollut helpompaa. Nyt joutuu jollain tavalla aloittamaan alusta. Niin moni asia muuttuu minun pääni sisällä tämän tiedon myötä. Olen ihan hiton vihainen juuri nyt. Tuntuu myös, että luotto lääkäreihin meni viimeistään tämän kirjeen myötä. Aina sitä lehdistä lukee kaikenlaisia juttuja kamalista onnettomuuksista ja sairauksista ja lääkäreiden virheistä. Ne tuntuvat niin uskomattomilta ja kaukaisilta. En voi uskoa, että jouduin itse vastaavaan tilanteeseen. En enää tunnista tätä omaksi elämäkseni. En ansainnut tätä. En ansainnut, että avomieheni kuolee hoitovirheen takia.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Särkynyt sydän

Minulla on tänään vapaapäivä. Se tuli tarpeeseen. Täysin vapaita päiviä on kuluneiden viikkojen aikana ollut aivan liian vähän. Nämä tekevät hyvää.

Tänään olen työstänyt opinnäytetyötäni. Aiheeni käsittelee nuoria leskiä. Se todella on ainoa aihe, josta halusin kirjoittaa. Kun mietin opinnäytetyöni aihetta, mietin monia mahdollisia vaihtoehtoja. Lopputulokseni oli, ettei muita vaihtoehtoja oikeastaan ole. Jokainen pohdinta johti teemoihin nimeltä suru ja kuolema. Se on ainoa aihe, josta haluan nyt kirjoittaa monta kymmentä sivua.

Kuten muidenkin koulutehtävien, myös opinnäytetyön kanssa olen ollut saamaton. Vaikka aihe on minulle tärkeä, olen lykännyt kirjoittamista vaikka kuinka kauan. Tänään avasin ensimmäistä kertaa kirjastosta lainaamani kirjan. Se on maannut koskemattomana pöydälläni jo monta kuukautta. Tänään päätin lukea sitä. Ja kyyneleet kohosivat silmiini jo ensimmäisessä lauseessa.

"Koska luet tätä kirjaa, on sydämesi mitä suurimmalla todennäköisyydellä särkynyt."

Niin. Minun sydämeni on särkynyt. Ei ehkä sillä perinteisimmällä tavalla, mutta on kuitenkin. Isosti. Sydämeni on mennyt niin pieneksi silpuksi, että sitä on ulkopuolisten vaikea käsittää. Onneksi tilanne ei ole niin paha enää. Aika on parantanut. Mutta ei sydämeni tule olemaan enää ikinä täysin ehjä. Eihän rypistettyä paperiakaan saa enää täysin sileäksi. Jäljet jäävät. 

Aion mennä haudalle tänään. Kouluhommat saavat nyt odottaa. Nyt haluan niin lähelle häntä, kuin vaan on mahdollista päästä. Haluan mennä kertomaan, etten ole unohtanut. Olen tässä edelleen. Kaipaan ja rakastan. Istun sohvalla ja tuijotan tv-tasolla olevaa mustavalkoista valokuvaa. Edelleenkin antaisin mitä tahansa, että hänestä olisi jäljellä muutakin, kuin pelkät valokuvat. Olen päässyt eteenpäin, mutta en sittenkään. Elämässäni on paljon iloa, mutta myös päiviä, kun henki ei kulje.

Eilen olin työharjoittelussani henkilökunnan palaverissa. Siellä minulta kysyttiin opinnäytetyöni aihetta, ja kerroin sen olevan nuoret lesket. Sain kysymyksiä, että mahtaapa olla mielenkiintoinen ja erilainen aihe. Mietin mielessäni, että eipä oikeastaan. Ehkä mielenkiintoinen ja erilainen sellaiselle ihmiselle, joka ei tästä mitään tiedä. Minulle se on arkipäivää, elämää. Minusta nuorissa leskissä ei ole enää mitään erikoista, mutta ymmärrän, että muut ajattelevat niin. Toivoin kokoajan, ettei minulta kysytä syytä, miksi valitsin tämän aiheen. Eilen en jaksanut selittää. Välillä haluan vain olla tavallinen nainen. Tavallista elämää elävä tavallinen opiskeleva nainen, joka asuu tavallisessa yksiössä ja etsii tavallista kesätyöpaikkaa, kuten muutkin tavalliset nuoret.

On päiviä, kun en halua kaikkien tietävän, että minulla on särkynyt sydän.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Todella poissa

Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu, että alan vasta nyt ymmärtää hänen todella olevan poissa. Vaikka kyllähän minä sen olen tiedostanut jo pitkään. Minä tiedän ja muistan, ettei häntä ole. Mutta silti, ihan kuin alkaisin pikkuhiljaa vasta ymmärtää sen.

Viime aikoina on tullut todella usein, päivittäin, sellaisia ymmärryksen puuskia. Kun vain tajuan, että hän on kuollut. Niin lopullisen kuollut. Mutta kyllä se silti tuntuu edelleen epätodelliselta. Samaan aikaan todelta ja pahalta unelta.

Olen katsellut hänen kuviaan paljon viime aikoina. On vaikea uskoa, että se kuvan mies on todellakin poissa. Eihän hän voi olla. Nuori ja terve ihminen, juuri valmistunut, unelmiensa työpaikassa, kihlautunut, ostamassa asuntoa. Ei sellainen ihminen voi kuolla. Toisaalta kuvat juuri tekevät hänen kuolemansa todeksi. Kuvat muistuttavat, etten todella ole nähnyt häntä yli vuoteen. Olen joutunut luopumaan. Kuvissa hän näyttää tutulta ja vieraalta. Kaukaiselta, mutta silti maailman tutuimmalta ihmiseltä. Muistan todella, miltä hänen ihonsa tuntui. Mutta päivät kuluvat, ja siitä tosiaan on jo monta sataa päivää, kun hänen kosketuksensa vielä tuntui ihollani.

Olen myös ymmärtänyt, ettei tämä asia koskaan poistu minusta. Minä joudun elää tämän kokemuksen kanssa jokaisen loppuelämäni päivän. Mietin häntä päivittäin. Miten mukavaa elämä olikaan, kun ei tarvinnut päivittäin miettiä kuolemaa ja menetystä? Sellainen elämä on muisto vain. Aika masentavaa, kuinka surullisia ajatuksia minä käyn päässäni läpi ihan joka päivä.

Alan myös ymmärtää, ettei todennäköisesti kukaan ole yhtä hyvä kuin hän. Kukaan tämän maailmankaikkeuden ihmisistä ei ole yhtä hyvä kuin hän. Kaipaan häntä niin paljon. Mietin vain häntä, kun olen muiden seurassa. Hän oli jo niin tuttu, että tunsi minut kokonaan. Kukaan muu ei enää koskaan voi tuntea minua kokonaan, sillä enhän minä edes ole kokonainen enää.

Sain ystävältäni tänään viestin, jossa hän iloitsi sitä, että poikaystävän kanssa tuli seurustelua täyteen puoli vuotta. Sillä hetkellä minä menin rikki hieman lisää. En saisi tulla surulliseksi muiden onnesta, mutten voi sille mitään. Teki mieli vastata, että minäpä vietän tänään 395. päivääni leskenä. Se sattuu. Minun ei kuuluisi olla tässä yksin. Tajusin tänään, että jos elämä olisi mennyt toisin, viettäisin häitäni ensi vuonna. On todella vaikeaa luopua unelmista. Ja hänestä.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Vuosi hautajaisista

Tasan vuosi sitten jouduin hautaamaan hänet. Silloin oli aurinkoinen päivä, aivan kuten oli tänäänkin, mutta nyt kevät on jo pidemmällä kuin silloin. Vuosi sitten lunta oli vielä paljon ja oli kireä pakkanen. Minusta kevät on ihana vuodenaika. Silloin huomaa, kuinka kaikki menee eteenpäin. Valo lisääntyy ja luonto muuttuu hiljalleen vihreäksi. Aurinko lämmittää. N:n kuoleman jälkeen ajattelin pitkään, että N on aurinko. Että joka kerta auringon paistaessa N tervehtii minua, antaa ison lämpimän halauksen. Milloin lakkasin ajattelemasta niin?

Vuosi on edelleenkin hassu ajanjakso. Samaan aikaan lyhyt ja pitkä. Vuosi voi hyvinkin helposti mennä sumussa ja surressa. Mutta toisaalta vuodessa on edelleenkin 365 aamua, joina on vain pakko jaksaa jatkaa. Avata silmät ja nousta ylös. Näen itseni edelleen istumassa etummaisessa kirkonpenkissä hyvinkin selkeästi ja kun suljen silmät ja mietin sitä hetkeä, se tuntuu todelta. Mutta silti olen jo melkein ehtinyt unohtaa, kuinka loputtoman pitkiä olivat askeleet kappelista haudalle seuraten arkkua, jossa makasi minun mieheni.

Tällä viikolla olen todella tuntenut olevani elossa. Hengittäväni. Tässä viikossa on ollut vahva eteenpäin menemisen fiilis. Se on ollut tosi kiva tunne. Jonkin aikaa onkin tuntunut jotenkin sumuiselta. Paikallaan polkevalta. Tällä viikolla olen tuntenut jotakin. Hyvin monenlaisia fiiliksiä. Irtisanouduin töistä, minkä tiesin olevan oikea ratkaisu, mutta silti se epäilytti hieman. Vasta N:n äidin reaktio sai minut uskomaan, että tein oikein. Hän sanoi minulle ensimmäiseksi "Onneksi olkoon!", kun kuuli minun irtisanoutuneen. Silloin viimeistään tajusin, että lähteminen oli ainoa oikea vaihtoehto.

Olen käynyt tällä viikolla treffeillä. Itseasiassa kaksikin kertaa. Tuntuu kivalta. Mies on kiltti ja kohtelias. Ehkä vähän turhan paljon N:n näköinen, mutta ehkä minulla vain on selkeä miesmaku. Tällä viikolla on hymyilyttänyt erityisen paljon. Lauantaina olimme kaveriporukalla risteilyllä, mikä sekin piristi kiireisen arjen keskellä. Laiva oli sama, jolla olen tavannut N:n ensimmäisen kerran. Mutta tajusin vasta tätä tekstiä kirjoittaessani, etten miettinyt asiaa kertaakaan koko risteilyn aikana. Ihan tosi. Se asia ei tullut kertaakaan mieleeni koko reissun aikana. Ja minusta se on ihan hyvä merkki.

Tähän sunnuntai-iltaan kuuluu siis aika hyvää. Vuosi sitten tänään olin kirjaimellisesti hautaamassa valtavan isoa osaa omasta elämästäni. Mutta nyt vuoden päästä minulla on ihan hyvä olla. Olen saanut uusia alkuja ja uusia ihmisiä elämääni. Suru on muuttanut muotoaan ja nykyään myös onni asuu minun luonani. Ainakin tällä viikolla on asunut.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Lähtö

Tänään minä tein sen. Irtisanouduin töistä. Tuntuu ennen kaikkea hyvältä. Hassulta ja hyvältä. Olen ollut työpaikassani niin monta vuotta, ettei lähtö ollut helppo. Nyt minulla on vielä neljä työvuoroa, joiden jälkeen en enää koskaan palaa sinne. Hurjaa. Mutta nyt on aika keskittyä täysin viimeisiin koulutehtäviin ja harjoitteluun, jotta valmistun kesäkuussa.

Jos joku olisi vuoden 2016 alussa kertonut minulle, millaista elämäni tulee vuoden päästä olemaan, en olisi ikinä uskonut. Lähes kaikki siitä vanhasta elämästä on nyt mennyt uusiksi. Parisuhde, asunto ja työpaikka. Asiat, jotka mielelläni olisin säilyttänyt ennallaankin.

Mutta ehkä minulle on vuodessa tapahtunut niin paljon, että on aikakin uudistaa vähän myös työkuvioita. Ehkä tarvitsen nyt uuden alun kaikilla elämän osa-alueilla. Nyt on kummallisen luottavainen fiilis. Kaikki menee parhain päin. Kaikki menee niin kuin on tarkoitus.

Olen onnellinen, että 4,5 vuotta sitten N oli nähnyt työpaikkailmoituksen ja vinkkasi siitä minulle. En ole varma, olisinko muuten hakenut. Vuodet siellä kuluivat nopeasti. Kaikki muut työntekijät ovat vaihtuneet matkan varrella monia kertoja, mutta minä olen aina pysynyt. Tähän päivään asti. Pysyin, vaikka elämäntilanteet vaihtuivat. Pysyin, kun aloitin opiskelut, kun avomieheni kuoli, kun jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle.

Mutta parasta kaikista olivat työkaverit. Minä löysin työpaikalta parhaan ystävän ja muita ihania kavereita. Heidän takiaan lähtö tuntuu tosi vaikealta. Onneksi yhteydenpito ei katso sitä, onko samassa työpaikassa. Olen niin kiitollinen näistä ystävyyssuhteista, jotka ovat loppuelämän mittaisia.

Uskon, että yhden oven sulkeutuminen tarkoittaa uusien avautumista. Nyt on taas sellainen olo, että edessä päin on jotakin hyvää. Uudet tuulet tekevät nyt hyvää. Olen ehkä kaivannutkin muutoksia. Vaikka toisaalta koko elämäni on ollut yhtä suurta muutosta viimeisen vuoden. Välillä täytyy uskaltaa päästää irti asioista, jotka ovat jo aikansa eläneitä eivätkä tunnu hyvältä. Kun pomoni tänään kysyi, miksi haluan irtisanoutua, vastasin, etten tykkää olla siellä enää. Silloin on todellakin aika lähteä ja etsiä jotain muuta ja parempaa. Vaikka lähteminen tottakai jännittää ja pelottaa. Samaan aikaan tuntuu, että haluaisin pitää kynsin ja hampain kiinni siitä elämästä ja niistä asioista, jotka minulla oli N:n kanssa. Ja toisaalta haluaisin uudistaa kaiken mahdollisen, jotta saisin ihan uuden alun, uuden luvun. Alkakoon se uusi luku tästä päivästä. Nyt olen hankkiutunut eroon yhdestä asiasta, joka ei tehnyt minua onnelliseksi. Tänään tein oikean päätöksen.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Paska viikko

Tällä viikolla olen todella toivonut, että hän olisi vielä elossa. Tällä viikolla olen kaivannut olkapäätä ja jotakuta, jolle puhua. Viikko ei ole ollut paras mahdollinen. Aika paska, oikeastaan. On niin paljon asioita, joista haluaisin jutella hänen kanssaan. Kysyä mielipidettä. Avautua ja itkeä.

Viikko on tuntunut loputtoman pitkältä. Olen ollut useana päivänä työharjoittelussa myöhään iltaan asti. Pitkiä päiviä. Kotiin tullessa ei ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Kouluhommat, kotityöt ja koko elämä seisoo paikallaan. Olen halunnut hautausmaalle jo monena päivänä, mutta en vain ole jaksanut mennä. Harjoittelupäivän jälkeen ei tulisi mieleenkään lähteä vesisateeseen kävelemään.

Harjoittelussa olen tällä viikolla tavannut useita pariskuntia, jotka odottavat ensimmäistä lastaan. Nuoria, minun ikäisiäni pareja. Vituttaa! Vituttaa katsoa nimettömissä kimaltavia sormuksia ja tarinoita juuri ostetusta asunnosta. He ovat niin onnellisia. Enkä voi mitään muuta kuin hymyillä, vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa. Miksi minulta vietiin tuo mahdollisuus? Ahdistaa. Ikäkriisi. Tuntuu pahalta katsella pariskuntia, joilla on kaikki. He ovat minun ikäisiäni ja heillä on kaikki. Asunto ja kesähäät ja vauva tulossa. Ennen kaikkea heillä on toisensa. Heillä on kaikkea mistä minä vain haaveilen.

Kuulostan vanhalta katkeralta ämmältä. Se on viimeinen asia mitä haluan nyt olla. Odotan jo sunnuntaita, koska se on viikon ainoa vapaapäiväni. Odotan myös perjantaita, kun ystäväni tulee luokseni ja lähdemme ulos. Seuraavana viikonloppuna on luvassa lyhyt risteily kaveriporukalla. Se on sama laiva, jolla olen tavannut N:n. En tiedä, millä mielellä lähden sinne. Toivottavasti tulee hauskaa, kaikesta huolimatta.

Tällä viikolla ikävä on taas hiipinyt yllättäen mieleen. Huomaan niin tapahtuvan aina, jos on huolia tai tuntuu menevän muuten huonosti. Jos tapahtuu kivoja asioita ja elämä rullaa, ei ehdi ikävöidäkään. Tämä viikko ei totisesti ole ollut sieltä parhaasta päästä. Tosi kova ikävä. Olen miettinyt häntä useana iltana ennen nukkumaan menoa. Ja nukahtanut kyyneleet silmissä. Se ei ole kiva tapa nukahtaa. Olen myös nukkunut äärettömän huonosti tällä viikolla. Minä, joka yleensä nukun todella hyvin. Nukuin jopa heti N:n kuoleman jälkeisinä viikkoina ihan hyvin! Nyt en nuku. Stressaa ja ahdistaa. Vituttaa. Helkkarin elämä, kun lykkäsit tämän taakan minulle. Juuri nyt se tuntuu vähän liian raskaalta kantaa.