Minulla on ikävä. Ikävä ihan kaikkea sinussa. Minulla on ikävä nauruasi. Sitä, kun oikein purskahdit nauruun. Muistan yhden illan, kun olimme asuneet yhdessä vasta muutaman päivän. Katsoimme sängyssä peiton alla hauskoja Youtube-videoita ja nauroimme yhdessä vedet silmissä. Sitä minulla on ikävä. Ikävöin arkea kanssasi. Ihan oikeasti arkea, tiistai-iltoja ja jauhelihakastiketta. Sen ottaisin takaisin empimättä. Sinun kanssasi oli turvallista ja pystyin luottamaan siihen, että olet kanssani vielä vuodenkin päästä. Jos se vaan sinusta olisi ollut kiinni. Nyt en pysty edes sanomaan, missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Kaipaan sitä vakautta, joka minulla kanssasi oli. Kaipaan sitä, kuinka ihanasti puhuit minulle. En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi, kuin sinun kanssasi, koska sinä puhuit minusta nätisti. Kehuit ja puhuit niin, että uskoin kaikki kauniit sanasi minusta.
Minulla on huono omatunto, koska olen käynyt haudallasi niin harvoin. Vaikka tiedän, ettet pahastu siitä. Minusta vain tuntuu, että täytyisi käydä siellä useammin. Aion parantaa tapani. Haluaisin ostaa sinne jonkun tosi hienon ja erikoisen hautakynttilän, mutta marketeissa myydään vain tylsiä ja tavallisia. Sinä ansaitsisit jotain erilaista. Viimeksi haudalla käydessäni siellä oli hienoja liilanvärisiä pitkävartisia kukkia. Äitisi oli varmaan vienyt ne sinne. Kenenkään muun haudalla ei ollut niin kauniita kukkia.
Tajusin tänään, että kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta. Ne kertoivat sinusta niinäkin hetkinä, kun kävin treffeillä muiden miesten kanssa tai kuvittelin olevani ihastunut. Sinä olet siltikin se suurin rakkauteni. Olit ja tulet olemaan.
Tuntuu että maailmassa on niin paljon, josta sinä jäät paitsi. Et koskaan tule näkemään vanhempiesi uutta kesämökkiä. Se näyttää tosi hienolta valokuvissa. Olisit osallistunut innokkaasti mökin rakennukseen, jos vielä eläisit. Mökkipaikan nimessä sattuu olemaan minun nimeni. Äitisi sanoi, että paikan nimeä ajatellessaan hän muistaa aina minut ja sinut. Se on jotenkin surullista. Hän muistaa sen, että me emme koskaan päässeet viettämään kesäpäiviä sinne mökille.
Etkä sinä nähnyt kun minä valmistuin koulusta. Tai en minä tiedä, ehkä näitkin sen jostain pilvesi reunalta, mutta et ollut viettämässä sitä päivää kanssani. Sinä olisit ollut todistuksestani ylpeä, vaikka itse en osannut olla. Se päivä oli yksi koko vuoden onnellisimmista. Ihanamman siitä olisi tehnyt vain se, että sinä olisit saanut olla mukana. Onneksi äitisi oli kuitenkin paikalla juhlissani. Se oli minulle hirvittävän tärkeää. Sinun perheesi on minulle kuin oma. Tajusin sen vasta sen jälkeen, kun sinua ei enää ollut.
Kunpa olisit tässä. Kunpa olisit tänä iltana tässä, että saisin nukahtaa sinun viereesi. Edes yhden kerran vielä. Vaikka minulla menee ihan hyvin ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, ei se poista ikävää. Ei se poista sitä, että osa sydämestäni kuuluu yhä sinulle. En voi vieläkään uskoa, että olet todella poissa. Näin viime yönä unta, jossa olit elossa ja olimme tämän koko ajan pitäneetkin vain taukoa seurustelusta. Unessa päätimme jatkaa yhdessä. Kunpa se olisikin niin. Kunpa kaikki olisikin niin helppoa. Kunpa sinä vain yhtäkkiä tulisit takaisin.
Minä rakastan sinua, N. Sinuun minä jään.
Pitkästä aikaa blogin parissa. Tuli vain yhtäkkiä tunne, että haluan päästä kirjoittamaan. En oikeastaan edes tiedä mistä. Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Asutamme pikkusiskoni kanssa kahdestaan vanhempieni omakotitaloa muun perheen lomaillessa ja käyn töissä. Siinä se. Ei mitään sen kummallisempaa.
Mutta voi että, se riittää. Töihin on tosi kiva mennä. Työ itsessään on ehkä maailman helpointa eikä vaadi minkäänlaista ajatustyötä tai erityistä taitoakaan, mutta viihdyn silti. Töissä en ole kertonut kenellekään taustastani. En salaile sitä, mutta kukaan vain ei ole kysynyt seurustelenko, jolloin voisi olla luontevaa kertoakin. Välillä on oikeastaan kivaa olla seurassa, joka ei tiedä minusta kaikkea. Minä olen ihan vain 25-vuotias S, kesätyöntekijä. En ole leski tai se tyttö jonka mies kuoli tai maailman säälittävin ihminen. Nykyään koen itsekin olevani paljon muuta. Se ei ole asia, jota kertoisin ensimmäisenä itsestäni. Se on osa menneisyyttäni ja osa minua maailman tappiin saakka, mutta se ei ole kaikki mitä minä olen. Siltikin se tieto määrittelee minut hyvin pitkälti ihmisten silmissä. Ainakin tuntuu siltä. Töissä on kivaa, kun työkaverit eivät yhtään suodata sanomisiaan tai käyttämiään sanoja minun kohdallani. Jos he tietäisivät kaiken, he ehkä puhuisivat varovaisemmin eivätkä ehkä käyttäisi kuollut-sanaa niin herkästi. Minusta on aika kivaa olla heidän silmissään ihan tavallinen tyttö.
Selasin juuri iltani kuluksi läpi kaikki Instagram-kuvani. Aloin käyttää kyseistä sovellusta viikko N:n kuoleman jälkeen. Sieltä löytyykin melkoinen läpileikkaus kuluneesta reilusta vuodesta. Kuvien katselusta tuli hyvä olo. Viimeiseen vuoteen on loppujen lopuksi sisältynyt niin hauskoja hetkiä. Useita matkoja, perheen kanssa vietettyä aikaa, onnistumisia ja naurua. Kesän aikana olenkin yrittänyt nähdä ystäviäni mahdollisimman paljon, sillä heidän kanssaan vietetty aika on minulle tosi tärkeää.
Kuulun Facebookissa Nuoret lesket -ryhmään, jossa keskustellaan paljon puolison kuoleman jälkeisistä ystävyyssuhteista. Moni kertoo, että ystävät ovat hylänneet täysin. Kukaan ei pidä yhteyttä, kutsuja kylään ei enää tule eikä apua tarjota. Se tuntuu tosi surulliselta. Ja se saa minut olemaan entistä kiitollisempi siitä, kuinka minun ystäväni ovat pysyneet vierellä. Minua on alusta asti kutsuttu mukaan juttuihin ja tapahtumiin, lähetelty viestejä ja kysytty kuulumisia. Vaikka N:n kuolema ajoi ystävänikin täysin ennenkokemattomaan tilanteeseen, he eivät hylänneet minua. Se ei ole itsestään selvää. Koen olevani siinä suhteessa todella onnekas. Ja aika monessa muussakin suhteessa totta puhuakseni. Miten miehensä menettänyt tyttö voi ajatella olevansa onnekas? En tiedä, en todellakaan, mutta onhan minulla herranen aika sentään asiat ihan pirun hyvin. Välillä täytyy ihan pysähtyä miettimään, kuinka paljon hyvää minä omistan. On taas kerran tosi hyvä mieli.
"Hei mihin tää bussi oikeen olikaan menossa?"
"Emmä tiiä. Eteenpäin."
Kuuntelin kahden humalaisen miehen keskustelua bussissa sunnuntaiaamuna kello kolmen aikaan ja naurahdin. Minun elämääni voisi kuvailla juuri noin. Ei aavistustakaan minne olen matkalla, mutta eteenpäin. Mies suhtautui jotenkin niin huolettomasti siihen, ettei hänellä ollut mitään aavistusta, minne bussi on menossa. Minun tulisi ottaa hänestä mallia, eikä suotta olla huolissaan ja stressaantunut elämäni päämääristä tai niiden olemattomuudesta.
Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Aika hyvää, sanoisin. Olen aloittanut uudessa kesätyöpaikassani ja olen siitä tosi iloinen. Paikka on mukava, työporukka siellä on tosi hauska ja olen tähän asti viihtynyt todella hyvin. Vaikka tulen olemaan siellä vain muutaman kuukauden, haikeus varmasti iskee, kun joudun syksyllä lähtemään. Työ on ehdottomasti tehnyt hyvää. Minulle on kaikista parasta, että on jonkinlaista rytmiä elämässä ja jokin syy nousta aamulla sängystä. Tekee hyvää nähdä ihmisiä ja touhuta jotakin. Kesä menee oikeastaan kokonaan töissä, mikä tosin ei haittaa lainkaan. Kevään aikana matkustelin ihan tarpeeksi, kun oli reissua Floridaan ja Rodokselle, joten nyt voi ihan hyvin keskittyä johonkin muuhun. Muutaman viikon päähän on tosin varattu risteily ystäväni kanssa, jota odotan jo paljon.
"Asun" tämän kesän vanhemmillani. Kesätyöpaikkani on täällä, joten minun on helpompi kulkea sinne vanhempieni luota. Käyn toki silloin tällöin kotonakin hakemassa vaatteita ja katsomassa postin, mutta suoraan sanottuna minulla ei juuri ole syitä mennä sinne. Siinä kaupungissa ei ole enää juuri mitään minulle. Kaikki hyvä mitä on ollut, on poissa. Oli aika, kun minulla oli siellä avomies, koulu, työpaikka ja monen monta ystävää. Kaikki ovat hiljalleen kadonneet. Mies on kuollut, koulu loppunut, työpaikasta olen irtisanoutunut ja kaverit ovat yksi kerrallaan muuttaneet pois. Tajusin hetki sitten, etten halua asua siellä enää. Olen viihtynyt täällä vanhassa kotikaupungissani nyt paljon paremmin, koska tämä on minulle aina koti. Toivon löytäväni syksyllä oman alani työpaikan jostakin täältä läheltä.
Olen viihtynyt vanhemmillani erityisen hyvin myös siksi, että siskoni palasi juuri takaisin vaihdosta Yhdysvalloista. En edes tajunnut, kuinka paljon olin kaivannut yhteistä aikaa sisarusteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut taas istua porukalla jonkun meistä huoneessa iltaisin ja naureskella hölmöille jutuille. Se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi viimeisen viikon aikana.
Tämä kesä muistuttaa minua viime vuodesta. Asuin silloinkin vanhempieni luona puolisen vuotta, ennen kuin vuokrasin oman asunnon. Muistot ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka paljon olen vuodessa mennyt eteenpäin. Olenhan minä nyt hyvänen aika edistynyt ihan valtavasti! Olen pääni sisällä ihan eri ihminen, kuin viime kesänä. Vaikka pohdinkin ihan samoja asioita kuin silloin. Mihin kaupunkiin haluaisin asettua ja mitähän sitä tekisi työkuvioiden kanssa. Mutta tämä kesä on sisältänyt paljon vähemmän kyyneliä kuin edellinen. Eteenpäin on menty. Ilman määränpäätä, mutkaisia ja kuoppaisia polkuja, välillä ylinopeutta ja toisinaan ryömien, mutta suunta on aina ollut sama.
Eteenpäin.
