Sairaan siisti 2017

Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Tavallaan aika haikeaa. Otan ilolla vastaan uuden vuoden 2018, mutta samalla muistelen lämmöllä tätä mennyttä vuotta. Onpa ollut kertakaikkiaan aika ihana ja onnistunut vuosi.

Paljon matkoja. Vauhdikkaita risteilyjä Tallinnaan ja Tukholmaan ystävien kanssa. Paljon naurua ja liikaa juomia. Riemuloma Rodoksella tyttöporukalla. Ihan mahtava päätös raskaalle kouluvuodelle. Loikoilimme päivät rannalla ja illat biletimme baarikadulla. Ja sitten se ihana ihana Floridan matka perheeni kanssa. Aivan mielettömiä kohteita on siis tänä vuonna kertynyt listalle. Täytyy kyllä olla onnellinen, että oli opiskelijabudjetillakin mahdollisuus reissata näin paljon! Ja eritoten kiitollinen siitä, että on ollut ihanaa matkaseuraa. Sinkkuna reissukaverin löytäminen ei ole itsestäänselvää ja olenkin pelännyt, että N:n kuoleman jälkeen matkustelu loppuu kokonaan, kun ei ole seuraa. Onneksi olin väärässä.

Valmistuin koulusta. Tein hurjan työn koulun kanssa, vaikka viimeinen vuosi oli äärimmäisen rankka. Mutta minä tein sen! Se on ehkä kaikista hienoin juttu, mitä koskaan olen saanut aikaan.

Työasiat järjestyivät loppujen lopuksi ja olenkin tämän vuoden aikana työskennellyt useammassa kivassa firmassa. Keväällä irtisanouduin pitkäaikaisesta työpaikastani korukaupasta, kesällä tein vaatemyyjän hommia ja syksyllä löytyi onneksi työpaikka omalta alalta, mielenterveyskuntoutujien parista. Nyt tuntuu, että teen työtä, jolla on oikeasti merkitystä. Muutama kuukausi meni epätoivoisena etsiessä työpaikkaa, mutta lopulta kaikki järjestyi. Niin kuin asiat aina järjestyvät.

Muutin pois minun ja N:n kotikaupungista, koska ei vain enää tuntunut siltä, että haluaisin jäädä sinne. Ei siellä ollut minulle enää mitään. Jos ei löydä ainuttakaan syytä jäädä, on parempi lähteä. Mutkien kautta päädyin minulle ihan uuteen kaupunkiin asumaan. Tämä on tosin niin lähellä vanhempiani, ystäviäni ja kaikkea muuta tärkeää, että ei tunnu yksinäiseltä, vaikka ihan yksin tässä paikassa olenkin. Siistiä päästä aloittamaan uusi vuosi tässä uudessa kaupungissa. Uudet kadut, uudet lähikaupat ja uudet vastaantulijat kadulla. Sen tarpeessa taisin ollakin. 

Ja lisäksi aloitin autokoulun, laskettelin ekaa kertaa, sain rakkaan siskoni takaisin Amerikasta, mökkeilin tyttöjen kanssa, blogini saavutti 110 000 kävijää mikä on minulle aivan jumalaton määrä, kävin keväällä muutamissa viimeisissä opiskelijabileissä, otin tatuoinnin, leikkasin hiuksista puoli metriä pois, kävin muutamassa konsertissa ja tänään on vuorossa vuoden viimeinen, Vain elämää. Ja lisäksi olen ollut onnellinen suurimman osan ajasta tänä vuonna. Jos elämässä on näin paljon hyvää, miten edes voisi olla mitään muuta kuin onnellinen? Onhan minulla nyt ollut ihan sairaan siisti vuosi! Ihan tosi. Elämä kohtelee tosi hyvin juuri nyt.

Maailman surullisin näky

Kävimme joulupäivänä Keski-Suomessa isovanhempieni luona. Pappani on hyväkuntoinen ja asuu vielä kotona, mutta mummoni on jo vuosia asunut vanhainkodissa. Pappa kävi kesällä valmistujaisjuhlissani, mutta mummon olin nähnyt viimeksi vuosi sitten jouluna. Silloinkin hän oli jo täysin sänkypotilas, eikä kyennyt tekemään mitään itse. Hän kuitenkin ymmärsi puhetta ja puhui vielä itsekin muutamia lauseita.

Nyt hän ei ollut enää lainkaan tässä maailmassa. En tiedä nukkuiko hän vai oliko valveilla, kun menimme käymään hänen luonaan. Mummo on kuulemma nykyään aina silmät kiinni eikä hän reagoi oikeastaan mihinkään. Ei puhu eikä elehdi. Sitä oli suoraan sanottuna kamalaa katsoa. Minulla on vielä kaikki neljä isovanhempaa elossa, mutta ei ole kauaa. Tämä saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun näin mummoni.

Kaikista kamalinta oli katsoa pappaa siinä pienessä huoneessa. Kun astuimme sisään, hän otti hatun pois päästään, laski sen mummon sängyn viereiselle pöydälle ja otti mummoa kädestä. "Heippa, me tultiin kaikki tänne moikkaamaan sua. Lapsetkin on mukana." Hetken oli hiljaista ja sitten pappa kääntyi meihin päin ja sanoi: "Ei se enää oikein ymmärrä."

Sillä hetkellä minä meinasin hajota miljooniin osiin. Miten tuollaista voi katsoa kuivin silmin? Tuijotin katonrajaan vaaleankeltaisiin verhoihin ja yritin nieleskellä itkua johonkin kauemmas. Se oli surullisin näky, mitä olen hetkeen joutunut todistamaan. Vaikka ei pappa itse ollut mitenkään surullisen oloinen. Hänhän käy mummon luona joka ikinen päivä ja on nähnyt, kun mummo on hiljalleen mennyt heikompaan kuntoon. Kyllä hän siihen on tottunut ja sopeutunut. Minä en ollut. En ollut varautunut tällaiseen. Kyllähän minä toki tiesin, ettei mummo ole hyvässä kunnossa enää, mutten tajunnut papan näyttävän niin säälittävältä siinä sängyn vierellä.

Mahdoinko minä näyttää samalta, kun olin viimeistä kertaa N:n luona sanomassa hyvästejä? Toisaalta meidän tilanteemme ei ollut millään lailla luonnollinen. Vanhoilla ihmisillä tämä on täysin normaalia ja väistämätöntä. Meidän tilanteemme oli epäreilu ja kohtuuton. Siinä mummon sängyn vierellä muistin taas elävästi meidän hetkemme sairaalassa. Muistan, kun tulin sairaalaan N:n siskon ja veljen kyydillä ja heti perille päästyämme N:n äiti liittyi meidän seuraamme ja menimme yhdessä huoneeseen, jossa N oli. Makasi letkuissa täysin tiedottomana, mutta elävän näköisenä. Me kaikki itkimme. Hoitaja sanoi, että voi sitä ottaa kädestä kiinni, jolloin N:n äiti työnsi minua kohti sänkyä, kun en itse osannut tehdä mitään. Käsi oli lämmin, mutta ei puristanut takaisin. "Tunteeko se?" kysyi N:n sisko. "Tottakai se tuntee", vastasi N:n äiti, vaikka taisimme aavistaa koko porukka, ettei hän ollut enää täällä.

Minä ehdin käydä N:n sängyn vierellä vuorokauden. Sitten kaikki oli ohitse. Pappa on tehnyt tätä samaa jo vuosia. Mennyt joka päivä katsomaan. Viimeisen vuoden ajan jutellut ja silittänyt poskea ilman mitään vastausta tai reagointia. Ja silti mennyt, aina vaan.

Sitä se rakkaus on. Viimeiseen asti vierellä seisomista. Ja viiltävää kipua, tuskaista ikävää.

Toinen joulu yksin

Viestittelin N:n äidin kanssa tällä viikolla. Hän kyseli kuulumisiani ja joulunviettosuunnitelmiani ja kirjoitin, että ihanaa kun on joulu ja pääsee perheen luokse ja olemme sisarusteni kanssa piiiitkästä aikaa kaikki samassa paikassa. Sitten pyyhin lauseen pois ja muotoilin sen jotenkin toisin. En minä voi sanoa N:n äidille noin, en kerta kaikkiaan voi. N:n perheessä ei enää koskaan tule hetkeä, jolloin kaikki sisarukset saavat viettää aikaa saman katon alla. N:n perheessä joulu tulee varmasti olemaan aina surullista aikaa ja N:n äiti sanoikin, ettei joulu tule heidän kotiinsa enää koskaan. En minä voi silloin riemuita siitä, että meilläpä on kaikki ihanat sukulaiset paikalla. En millään voi tehdä niin, en halua varta vasten aiheuttaa pahaa mieltä, kun voin yhtä hyvin sanoa asian jollakin muulla tavalla.

Mutta sanon sen nyt täällä. Odotan joulussa kaikista eniten sitä, että minä ja kolme sisarustani olemme vihdoin taas samassa paikassa samaan aikaan. Näitä hetkiä on harvoin ja tiedän, että vanhemmiten niitä tulee entistä vähemmän. Elämä vie eri kaupunkeihin ja maihin. Viime joulu oli minulle tosi haikea, koska se oli ensimmäinen jouluni N:n kuoleman jälkeen ja siskoni oli vaihdossa toisella puolella maapalloa. N ei tule enää koskaan takaisin, mutta onneksi sisko tuli. Tämän vuotinen joulu tuntuu huomattavasti helpommalta. Suru on hiipinyt mieleen oikeastaan vain silloin, kun olen kuunnellut kavereiden puhuvan yhteisistä joulusuunnitelmista ja lahjojen ostamisesta. Mielellään minäkin viettäisin sellaisen joulun ja pyörisin kaupoilla miettimässä lahjoja hänelle. Mutta ehkä tämäkin täytyy vaan yrittää kääntää positiiviseksi ja ajatella, että onpa helppoa ja lompakolle mukavaa, kun yhden henkilön lahjat jäävät ostamatta.

Olen kyllä tosi onnellinen siitä, mitä minulla on. Olen kiitollinen työpaikasta, mutta myös onnellinen siitä, että joulunpyhinä minulla on neljä vapaapäivää. Kiitollinen perheestä ja isovanhemmista ja siitä, kuinka suuren panostuksen he tekevät onnistuneen joulun eteen. Kiitollinen siitä, että olen terve ja elossa. Että saan nähdä tämänkin joulun.

Haluaisin jo mennä nukkumaan, jotta huominen tulisi nopeammin. Olen jostain syystä odottanut joulua tänä vuonna tosi paljon. En pääse huomenna käymään N:n haudalla, mikä vähän harmittaa, koska kyllähän siellä jouluna pitäisi käydä. Mutta sytytän hänelle kynttilän joulukirkossa. Perheemme ei ole mitenkään erityisen uskonnollinen, mutta joulukirkko on ollut perinne jo pitkään. Ja minun omaksi perinteeksi on tullut se, että jokaisella kirkossa käynnillä käyn sytyttämässä oman kynttilän suureen kynttilänjalkaan. Käsittämättömän surullista, että joudun tekemään niin. Mutta siten N:n on edes hieman läsnä tärkeissä hetkissä. 

Elämää suurempi kiitos

"Mun mielestä on ihanaa, että N:n kuolema ei muuttanut sua".

Ystäväni sanoi minulle näin jokin aika sitten, kun olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla. Ja minusta se oli ihanasti sanottu. Vaikka tottakai se muutti minua. Muutti ihan lopullisesti ja muutti enemmän kuin mikään muu kokemus on koskaan tehnyt, mutta ymmärrän mitä ystäväni tarkoitti. Olen edelleen se sama spontaani S, kuin aina ennenkin. Se ei muuttanut naurua, huonoja vitsejä, liian vahvoja drinkkejä, heilumista tanssilattialla ja valomerkkiin asti bailaamista. Se ei vienyt niitä pois. Koska sekin voisi olla vaihtoehto. Että olisin masentunut vuosiksi ja lakannut pitämästä yhteyttä kavereihin. Nähnyt heitä korkeintaan kahvikupin äärellä ja unohtanut, miten pidetään hauskaa.

En antanut sen tapahtua. Olen käynyt N:n kuoleman jälkeen paljon ulkona. Varmasti enemmän, kuin N:n vielä eläessä. Aiemmin mietin paljonkin, mitä ihmiset ajattelevat ja onko se väärin. Aika nopeasti kuitenkin tulin siihen tulokseen, että mikä tahansa viekään minua eteenpäin, on hyväksi ja on oikein. Ihan sama mitä muut sanovat. Voin ottaa neuvoja vastaan ainoastaan sellaiselta henkilöltä, joka on itse kokenut tämän saman. En keltään muulta.

Olen kyllä ystävilleni koko elämäni velkaa siitä hyvästä, että he eivät ole jättäneet minua. N:n kuoleman jälkeisenä kesänä kävin kahden tyttökaverini kanssa seitsemänä viikonloppuna peräkkäin juhlimassa. Ja välillä viikollakin. Enkä oikeastaan ole edes varma, oliko se juhlimista vai murheiden pakenemista, mutta hyvää se teki. Onneksi sain kokea sen kesän. Ja onneksi olen saanut kokea kaikki muut risteilyt, reissut ja bileet. Eikä pidä unohtaa niitäkään kertoja, kun olen saanut vain jutella ystävien kanssa ilman sitä siideritölkkiä kädessä. Ne ovat olleet ihan yhtä tärkeitä hetkiä. Olen miettinyt, että haluaisin järjestää ystävilleni jonkin illanvieton tai jotakin muuta kiitoksena kaikesta tästä, kiitoksena tästä vuodesta ja kymmenestä kuukaudesta. Pelkkä "kiitos" tuntuu liian vähältä. He ansaitsisivat niin paljon enemmän.

Ystäväni kommentti oli minulle muistutus siitä, että vaikka minä olen kiitollinen ystävistäni ja heidän tuestaan, ovat myös kaverini onnellisia, että olen tässä. Ettei minun olemassaoloni ja jaksamiseni ole heille merkityksetöntä. Välillä tuntuu, että kavereilla on niin paljon kaikkea sisältöä elämässään; täytyy suunnitella lomamatkaa poikaystävän kanssa ja miettiä, millaisesta joululahjasta se kumppani tykkäisi ja millaiset lattiat rempataan uuteen kotiin. Mutta heillä kuitenkin on aikaa minulle! He ovat valmiita järjestämään minulle aikaa. Siitä olen valtavan kiitollinen. Voin sanoa ihan sataprosenttisen varmasti, etten olisi tässä ilman sitä joukkoa, joka minun takanani seisoo, tanssii pilkkuun asti baarissa ja itkee kanssani silloin kun itkettää.

N:n kuolema muutti ja vei mukanaan monia asioita. Mutta ei kahta: sitä iloa mikä minussa on ja ystävieni suhtautumista minuun. Jo pelkästään niillä olen päässyt ihan helkkarin pitkälle.

Poikkeuksellisen miehen kaipuu

Olen ensimmäistä yötä uudessa kodissani. Ei väsytä. Kello herättää aamulla 5.30 eikä väsytä lainkaan. Toivottavasti viihdyn täällä. Toivon, että täällä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kodilta.

N tuli taas mieleeni, kun purin tavaroitani. Minulla on yksi pieni kassillinen muistoja hänestä. Muutamia vaatteita, koruja, kelloja, hajuvesiä ja muita häneen liittyviä juttuja. Vaikka tiedän täsmälleen mitä kassi pitää sisällään, oli minun pakko tutkia sen sisältö tänään. Istuin eteiseni lattialla ja kävin läpi jokaisen esineen. Itku tuli. Minun ei pitäisi asua yksinäni tässä pikkuisessa vuokrayksiössä. Meidän piti ostaa asunto! Minulla pitäisi nyt olla jokin kiva rivitalonpätkä, oma piha ja sauna. Ja minulla pitäisi olla N. En voinut pari vuotta sitten kuvitellakaan, että joudun vielä joskus asua yksin. Mitä jos en enää koskaan löydä ketään?

N oli poikkeuksellisen hyvä. Poikkeuksellinen mies. N oli mies, joka vapaaehtoisesti ja pyytämättä teki ruoan ja siivosi kodin minun ollessa iltavuorossa. Kun astuin kotiovesta sisään, N hääräsi keittiössä kattiloiden ja patojen äärellä, tiskit oli hoidettu ja likaiset vaatteet kerätty pyykkikoriin, kaikki meidän yhteiset televisio-ohjelmat oli laitettu tallennukseen. 

"Moi rakas, oliko kiva työpäivä? Sä varmaan haluut käydä suihkussa heti, mee sä vaan sinne niin mä laitan tän ruoan valmiiksi ja sit katotaan Salkkarit ja syödään".

Tajuan vasta nyt, kuinka onnekas ja etuoikeutettu olin.

Ja tajuan myös, etten saa vastaavaa enää koskaan. En tokikaan edes etsi mitään kopiota hänestä, mutta olisi vain niin ihanaa saada yhtä hyvää kohtelua osakseen. Ehkä eniten pelkään, että jään yksin. Toiseksi eniten pelkään, että löydän jonkun ihan ok:n tyypin, mutta hänen kanssaan mietin, että N olisi ollut parempi. En halua tyytyä kehenkään. Mutta jos kerran oli jo täydellinen, miten siitä voi laittaa paremmaksi?

En ole pitkään aikaan tapaillut ketään. Yhdessä vaiheessa kävin treffeillä useammin ja pyörin aktiivisesti Tinderissä. Juttelin ihmisten kanssa ja näinkin heitä. Nyt en ole pitkään aikaan tehnyt niin. Siihen on kasvanut jokin kynnys. Ehkä en jaksa tai uskalla edes yrittää, kun pelkään pettyväni kuitenkin. Tavallaan olen jo luovuttanut valmiiksi. Kukaan ei halua minua ja minä en halua ketään. Ja samaan aikaan haluan kenet tahansa.

Koska oikeasti olisi niin kiva mennä nukkumaan jonkun viereen tänä iltana.